Ef. 2 – Kuolemasta elämään

Yksi ja ainoa Jumalan rakennus

Ef. 2


Useimmat Pyhän Raamatun luvut aukeavat parhaiten niin, että niitä tutkitaan jakso jaksolta ja jae jakeelta. Jotkut luvut ovat toisenlaisia: On syytä tarkastella lukua ensin pitempään jo ennen lukemista ja hankkia jonkin verran taustatietoja. Tämän jälkeen Raamatun sana aukeaa ikään kuin itsestään. Juuri sellainen luku on Efesolaiskirjeen toinen luku. Se toki aukeaa ja on aina auennut uskoville ihmisille suhteellisen helposti ilman taustatietojakin. Kuitenkin taustatiedon saaminen avaa tähän upeaan lukuun vain uusia ulottuvuuksia.

Sanoin johdantoluvussa Efesolaiskirjettä Kirkon kirjeeksi ja että sanalla on tässä yhteydessä yksiselitteisen myönteinen merkitys. Tämän luvun äärellä meidän tulisi pystyä ensin kokonaan sulkemaan pois tämänhetkisen kristikunnan pirstoutuminen ja kirkkokuntien väliset jännitteet. Ei ole pahaksi, jos pystymme hetkeksi unohtamaan myös meille Englannin anglikaanisesta kirkkokunnasta periytyneen puheen matala- ja korkeakirkollisuudesta -–siellähän anglikaaninen kirkkokunta on toisesta päästään katolinen ("korkeakirkollinen") ja toisesta päästään metodistinen ("matalakirkollinen"). Kaikkiin näihin kysymyksiin saamme kyllä kirjeestä paljonkin valoa. Ehkä on hyvä sanoa, että Kirkon pirstoutumista ei nähdäkseni todellakaan korjata hävittämällä hallinnollisin päätöksin kirkkokuntien rajat, vaan löytämällä yksimielisyys evankeliumista ja sakramenteista – mutta jos kuitenkin ensin katsoisimme mitä Efesolaiskirje sanoo.


Juutalaiset ja pakanat


Efesolaiskirjeen toisen luvun välttämätön taustatieto on sen ajan maailman jako juutalaisiin ja pakanoihin. Meidän on vaikea hahmottaa koko kysymystä, koska meiltä puuttuu tästä asiasta arkipäivän kokemus. Minun arvioni mukaan tämä on yksi niistä kysymyksistä, jotka eniten estävät meitä ymmärtämästä Raamattua, erityisesti Roomalaiskirjettä ja Galatalaiskirjettä – ja nyt toki haluan korostaa Efesolaiskirjettä.

Laajemman esityksen tästä asiasta löydät lukemalla esityksen Keitä olivat pakanat. Paljon lyhyemmin kuvattuna tilanne oli tämä: Jumala antoi lupauksensa Abrahamille ja hänen siemenelleen ja valitsi Israelin omaksi kansakseen. Vaikka jo Vanha testamentti muistuttaa siitä, että Jumala halusi näin lähestyä koko ihmiskuntaa – tehdä Israelista ikään kuin papin kansakuntien joukkoon – ja siunata nimenomaan Abrahamissa kaikki maailman kansakunnat, jako juutalaisiin ja pakanoihin oli merkittävä ja jyrkkä. Juutalaiset palvoivat oikeaa Jumalaa ja heillä oli Mooseksen laki, kaikki kansat olivat eksyksissä ja palvelivat epäjumalia. Arkitodellisuus oli voimakas tämän käsityksen vahvistaja: Juutalaiset asuivat omissa kortteleissaan, eivät vierailleet pakanoiden luona, eivät syöneet samoja ruokia, eivät avioituneet pakanoiden kanssa, eivät viettäneet samoja uskonnollisia juhlia eivätkä palvelleet samoja jumalia. Toki oli niitä juutalaisia, jotka olivat enemmän tai vähemmän sulautumassa ympäristöönsä. Silti hurskaiden juutalaisten kohdalla erottautuminen pakanoista on ollut elämää kantavia asioita.


Pakanalähetys alkaa


Kun Kristus lähetti omansa viemään evankeliumia kaikkeen maailmaan ja saarnaamaan sitä kaikille luoduille, se kosketti toki myös pakanoita. Mutta miten? Tarkka lukija huomaa Apostolien teoista selvästi, miten vaikea oli ylittää vanhaa rajaa. Vain vastahakoisesti ja Pyhän Hengen työntäminä apostolit uskalsivat viedä evankeliumin ensin samarialaisille (Ap.t. 8) ja sitten kastaa ensimmäiset pakanat (Ap.t. 10-11). Antiokeian seurakunnan lähettämät Paavali ja Barnabas veivät jo ensimmäisellä lähetysmatkallaan evankeliumia, jonka mukaan pakanoilta ei vaadittu Mooseksen lain noudattamista, ei edes ympärileikkausta (Ap.t. 13-14).Jeesus Nasaretilainen kutsui luokseen myös pakanoita.


Ankara kiista syntyi siinä vaiheessa, kun joidenkin jerusalemilaisten mielestä uskoon tulleet ja kastetut pakanat eivät olleetkaan vielä oikeita kristittyjä: Heidän oli alettava noudattaa Mooseksen lakia ja ottaa sen merkiksi ympärileikkaus. Jerusalemissa pidettiin tämän vuoksi apostolien kokous, joka on ollut ilmapiiriltään varsin kuuma. Tästä kokouksesta kertovat hieman eri tavoin Paavali (Gal. 2) ja Luukas (Apt. 15). Siellä todettiin, että Mooseksen lain noudattaminen ei ole pelastustie sen enempää juutalaiselle kuin pakanallekaan. Pakanat todettiin vapaiksi Mooseksen laista, jota heille ei ole koskaan annettukaan. Pakanakristittyjen ja juutalaiskristittyjen yhteiselämää helpotettiin joillakin säädöksillä (Ap.t.) ja Paavali sitoutui kokoamaan kaikkialla pakanakristittyjen parissa rakkaudenlahjan Jerusalemin alkuseurakunnan köyhille.


Umpikuja?


Paavalin saarnaama evankeliumi kantoi hedelmää, joka ilmeisesti yllätti kaikki. Kaikkialla Vähässä Aasiassa ja Manner-Kreikassa oli seurakuntia, jotka hän oli perustanut. Törmäyskurssille jouduttiin silloin, kun näihin seurakuntiin ilmestyi opettajia, joiden mukaan seurakuntalaisten oli sittenkin alettava noudattaa Mooseksen lakia ja otettava ympärileikkaus. Näissä otteluissa syntyivät Galatalaiskirjeja Roomalaiskirje. Paavali puolusti viimeiseen saakka sitä, että yksin Kristus ja hänen kuolemansa on ainoa pelastuksen syy. Tätä kiistaa selvitelläkseen Paavali lähti lopulta Jerusalemiin, jossa hänet vangittiin.


Entä Efesolaiskirje?


Efesolaiskirjeessä ankarat kiistat ovat takanapäin. Oli tullut on aika harmonisesti ja kauniisti tuoda esille Jumalan pelastusteko ja sen koko käsittämätön ihmeellisyys. Juuri toisessa luvussa otetaan puheeksi juutalaisten ja pakanoiden suhde – valtaosa kirjeen vastaanottajia on ollut syntyperältään pakanoita. Nyt olemme siis Efesolaiskirjeen opetuksen ytimessä.


2:1-10 Ennen ja nyt


Ef asettaa voimakkaasti vastakkain sen, mitä kirjeen saajat olivat ennen ja mitä he ovat nyt. Kyse ei ole siitä, että he olivat ennen kaikki murhaajia ja varkaita, mutta nyt ovat kokonaan toisenlaisia. Kyse on siitä, miltä heidän tilansa näytti Jumalan totuuden valossa ennen ja miltä se näyttää nyt.

Ennen he olivat kuolleita synteihinsä, erossa Jumalasta, elivät Saatanan vallassa (ilmaisu on Efesolaiskirjeessä hieman kauniimpi) ja elämä osoitti sen mitä sydämessä oli. Näin he olivat "vihan lapsia" eli vain odottivat viimeistä tuomiota ja iankaikkista kadotusta. Kuvaus on itse asiassa aivan sama kuin Roomalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa. Samoin 1. Tess 1:9-10 sanoo saman muutamin terävin sanoin: Pakanat palvoivat vääriä jumalia ja odottivat tulevaa tuomiota.

Rajusti vastakkainen sille, mitä oli ennen, on se, mitä on tapahtunut nyt. Jumala, joka on "säälistä/laupeudesta rikas", sanatarkasti käännettynä "rakastui meihin suuren rakkautensa tähden" herätti meidät kuolleista elämään yhdessä Kristuksen kanssa, pelasti meidät yksin armosta ja asetti meidät Taivaan kansalaisiksi yhdessä Kristuksen kanssa. Näin siis kirjeen vastaanottajat – ja samoin me – olivat ennen kuolleita synteihinsä, erossa Jumalasta ja matkalla kadotukseen, mutta nyt Kristuksen takia heidät on herätetty uuteen elämään, heistä on tullut Jumalan omia ja he ovat matkalla iankaikkiseen elämään.

Tässä vastakkaisuudessa on lyhyesti kuvattuna koko Paavalin teologian ydin. Se vastakkaisuus on syytä nähdä hyvin voimakkaaksi – tällä kertaa puhtaaksiviljelystä on pelkkää apua. Koko kristillisen uskon sydän on siinä, että koko maailma oli yksi syvä ja synkkä synnin loukko, johon yksikään valonsäde ei loistanut. Jumala muutti kaiken antamalla Kristuksen kuolla meidän syntiemme tähden ja herättämällä hänet kuolleista. Näin siis Jumalan pelastusteko on tuonut ihmiskunnan aivan uuteen tilanteeseen. Vastakkainasettelu sen välillä, mitä oli ennen ja mitä on nyt, ei perustu ihmisten elämän muutokseen, vaan yksin Jumalan armoon. Siitä että me olemme Jumalan lapsia, seuraa elämässämme paljon. Mutta se on toinen asia ja siitä puhutaan myöhemmin. Sitä ei saa sekoittaa Jumalan armotekoon. Teoreettisemmin sanottuna pyhitystä ja vanhurskauttamista ei saa sotkea toisiinsa.


2:11-22 Mutta kun he ovat pakanoita?


Nimenomaan luvun loppupuolen taustalle on ajateltava olemassa ollut kuilu juutalaisten ja pakanoiden välille. Kirjeen vastaanottajat – pakanat – olivat aiemmin kokonaan osattomia Jumalasta, irti Jumalan kansasta ja vailla toivoa. Nyt Kristuksen veri on tuonut heidät kaukaa lähelle, Jumalan armon yhteyteen ja osaksi Jumalan kansaa. Ef käyttää upeaa kuvaa – itse asiassa hyvin monia sisäkkäin – ja puhuu Jumalan rakennuksesta. Jumala purki Kristuksessa erottavan väliseinän juutalaisten ja pakanoiden välillä ja teki molemmista yhden, Jumalan temppelin. Se on perustettu apostolien ja profeettojen perustukselle, sen seinät muodostuvat kastetuista juutalaisista ja pakanoista ja sen kulmakivenä on itse Kristus. Meidän tuntemamme ristin muoto havainnollistaa sitä, mikä tekstissä sanotaan tapahtuneeksi: Jumala teki Kristuksessa rauhan ihmiskunnan kanssa – ristin pystypuu osoittaa yhteyttä taivaan ja maan välillä. Toisaalta Jumala poisti erottavan väliseinän juutalaisten ja pakanoiden väliltä – ristin poikkipuu osoittaa uutta yhteyttä ihmisten kesken. Näin pakanat eivät enää ole vieraita eivätkä muukalaisia, vaan heistä on tullut Jumalan perheväkeä ja Jumalan kansaa.

Efesolaiskirjeen toinen luku maalaa siis eteemme aivan huikeat kuvat. Näin rikkaan ja runsaan luvun purkaminen on antoisaa – meillä on aiheiden kohdalla todellinen runsauden pula.


Ensiksi huomaamme, miten Kirkosta käytetään useita rikkaita kuvia. Se on Jumalan kansa, sen "uusi ihminen" (j. 15) eli Kristuksen ruumis, se on Jumalan perheväki, se on Jumalan rakennus. Nämä kaikki havainnollistavat sitä, miten Jumalan pelastusteko synnytti uuden Jumalan omien joukon. Näin huomaamme, että Kirkko on Efesolaiskirjeessä yksinomaan myönteinen asia. Kukaan toinen ei voi koskaan eikä milloinkaan perustaa Kirkkoa – sen voi tehdä vain Jumala. Ihmiset pystyvät vain jakamaan ja turmelemaan sitä, minkä Jumala on tehnyt.

Toiseksi näemme, miten Kristuksen Kirkko on rakennettu profeettojen ja apostolien perustukselle. Luterilaiset tunnustuskirjamme sanovat tämä vuoksi näin:

"1. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. Kirjoitettu on: "Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni" (Ps. 119.) Pyhä Paavali sanoo: (Gal. 1:8) "Vaikka tulisi taivaan enkeli ja julistaisi toisin, hän olkoon kirottu".

Muita vaikka kuinka nimekkäiden vanhojen ja uusien opettajien kirjoituksia ei ole pidettävä Pyhän Raamatun vertaisina, vaan ne on kaikki tyynni alistettava sen alaisiksi. Niitä tulee käyttää yksinomaan todistajina, jotka kertovat, millaisena ja millä paikkakunnilla profeettojen ja apostolien oppi on säilytetty apostolien ajan jälkeen." (Yksimielisyyden ohje).


Me emme tunne emmekä tunnusta muuta Jumalaa kuin hänet joka puhuu meille Raamatussa. Profeetallinen ja apostolinen viesti luo Kirkon ja pitää sitä yllä. Muu on olkea, joka kerran palaa. Meille ei ole annettu oikeutta muuttaa meille annettua viestiä, vain viedä sitä eteenpäin. On uskallettava pitää kiinni siitä, että Jumalan sanassa on totuus.


Efesolaiskirjeen toinen luku on minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeä Raamatun kohta. Vuosien ajan kyselin usein itseltäni, olenko ehkä sittenkin ymmärtänyt koko Raamatun aivan väärin ja olenko kokonaan eksyksissä. Psalmin 139 viimeiset jakeet olivat usein mielessäni – tutki minua Jumala, ja jos olen väärällä tiellä, johdata oikealle. Silloin oli tapanani kaivaa esille Efesolaiskirjeen toinen luku ja todeta, ettei tätä voi tajuta väärin. Se on ehdottoman ja täydellisen armon luku, aivan ihana luku. Kun vasta kauan sen jälkeen olen oppinut näkemään jaon juutalaisten ja pakanoiden välillä, luku on saanut vain uutta syvyyttä.

Lue sittätä lukua, syvenny armon evankeliumiin. Parempaa ei tässä maailmassa ole eikä voi olla.