Ef. 6 – Kristityn sotavarustus

Perheen huoneentaulu jatkuu edelleen (5:22-6:9). Edellä Paavali toi esille puolisoiden keskinäiset suhteet. Ne heijastuvat suurperheen ja kodin kaikkiin muihin suhteisiin.


Lasten ja vanhempien suhde (6:1-4) on määritelty neljännessä käskyssä. Niinpä vanhempien totteleminen ja kunnioittaminen on oikein huolimatta siitä, millaisia vanhemmat ovat. Neljäs käsky on ensimmäinen, tarkoittaen ilmeisesti tässä ensisijaista, johon liittyy lupaus, ja samalla ainoa lupauksen sisältävä ajallisen elämän menestystä ja pituutta ajatellen. "Isät, älkää provosoiko lapsianne vihaan", voimme kääntää j. 4 ajatuksen. Kasvatuksessa ei ole kyse sellaisesta patriarkaalisesta vallasta ja jopa mielivallasta, jota Rooman imperiumissa harjoitettiin ja ihannoitiin. Valta on luonteeltaan palvelua, ei toisen hallitsemista. Niinpä "kuri ja nuhde" (1992 käännös: "kasvatus ja ojennus") eivät ole paras mahdollinen käännös. Sana paideia merkitsee huolenpitoa, äidillistä hellyyttä. Paavalihan tässä nimenomaan samalla arvostelee liian ankaraa kasvatusta. Sana nuuthesia tarkoittaa nuhdetta, neuvoa, kehotusta, varoitusta. Kristillinen seurakunta toi kokonaan uuden sisällön lasten kasvatukseen, mikä tulee "vallankumouksellisesti" esille Jeesuksen opetuksessa lapsista (Mark. 10:14-16).


Paavali muistuttaa lapsia Jumalan neljännellä käskyllä. Käskyt eivät siis näytä olleen vieraita alkukirkonkaan kotiopetukselle. Meidänkin tulisi rohkeammin ottaa esille vanha hyvä Vähä Katekismus ja opettaa sitä vaikka leikin varjolla lapsille ulkoa. Monista lapsista sellainen on vain hauskaa. Samalla annamme vanhempina ja kummeina lapsille enemmän kuin arvaammekaan. Saamme Paavalilta hyvän kasvatusohjeen: Liiallinen ankaruus synnyttää vain vihaa ja toisaalta välinpitämättömyys ei ole sekään hyväksi.


Palvelijoiden ja isäntien suhdetta (6:5-9) ei myöskään säätele mielivaltainen suhtautumistapa, kuten Rooman valtakunnassa muutoin oli tapana. Kristillinen seurakunta ei lähtenyt suoraan taisteluun orjuuden poistamiseksi vaan vaikutti sisältäpäin ihmisten asenteisiin. "Pelko ja kunnioitus" ei tarkoita orjan suhdetta isäntäänsä vaan Jumalaan. Niin orjat kuin vapaatkin ovat lopulta "Kristuksen orjia". Juuri tämä asenne tasoittaa kaiken yhteiskunnallisen eriarvoisuuden. Vaikka ihmiset lihansa puolesta ovatkin toisten palvelijoita ja orjia, ovat he hengessä ja omassatunnossaan täysin vapaita (Gal. 3:28). Tämä vapauttaa myös "silmäorjuudesta". - Koko Jumalan valtakunnan päämotiiveja on toiminta "koko sydämestä": Kristuksen orja kuuluu kokonaan ja kokoaikaisesti isännälleen. Kaikki, niin orjat kuin vapaatkin, ovat yhtä lailla vastuullisia Jumalan edessä (vrt. Matt. 25:21, 23). Hänen edessään ei ole arvoeroja, maa on tasaista ristin juurella.


Meistä harva mieltää itseään palvelijaksi. Kuitenkin jotkut kehotukset osuvat tarkoin meidän elämäämme. Meidän tulisi edelleen tehdä se mitä teemme niin kuin emme tekisi sitä ihmisille vaan Jumalalle. Tässä näemme oikean kristillisen vaelluksen kuvattuna: Ei se ole niinkään sitä, että pakottaudutaan tekemään jotakin ja jotakin muuta haikein mielin varotaan visusti - kyllä se on joskus sitäkin. Mutta ennen kaikkea se on sitä, että yhdytään sydämestä ja iloiten Jumalan tahtoon ilman pakkoa ja nurkumista. Tässä on meille esikuva. Jos Jumala meiltä tätä vaatisi pelastukseksemme, tiedämme, miten paljon meiltä siitä puuttuisi. Onneksi Jumala tietää sen itse parhaiten.


Kristityn taisteluvarustus (6:10-20)


Nyt Paavali siirtyy puhumaan koko kristilliselle yhteisölle. Kaikki, niin naiset kuin miehet, niin orjat kuin isännät, joutuvat kohtaamaan yhteisen vihollisen, jota vastaan emme kykene taistelemaan omassa voimassamme ja varustuksessamme. Tässä ei puhuta hyvistä ominaisuuksista, joita meidän olisi kehitettävä, vaan Jumalan antamasta varustuksesta. Ei näet ole kysymys taistelusta "ihmisiä" vastaan, ts. niitä ihmisiä vastaan, jotka vastustavat kristinuskoa ja tahtovat meidän elävän heidän tavallaan. On kysymys taistelusta henkivaltoja vastaan, jotka ovat auttamattoman ylivoimaisia, ellei Kristus sodi meidän puolestamme. Nämä henkivallat ovat "avaruuden pahoja henkiä" siinä taivaallisessa maailmassa, joka luotiin ennen meidän maailmankaikkeuttamme ja jossa tapahtui se kapina, joka johti Saatanan vaikutuksen syntyyn. Paavali on aiemmin (Ef 2) puhunut "avaruuden henkivaltojen hallitsijasta", joka tekee työtään Jumalan tahdon uhmaajissa. Hänet me joudumme kohtaamaan. Paavali puhuu hänen "kavalista juonistaan" (ks. Ef 4:14). Aluksi Saatanan ehdotukset harvoin näyttävät selvästi pahoilta. Maailman näkökulmasta katsoen on olemassa paljon seikkoja, jotka puoltavat niitä. Nuo "kavalat juonet" on paljastettava ja on tehtävä vastarintaa.


Taistelu koskee elämää ja kuolemaa. Tarkemmin ajateltuna taistelu koskee vielä tärkeämpää asiaa: iankaikkista elämää ja iankaikkista kuolemaa. Taistelua kuvatessaan Paavali käyttää koko ajan sotilassanastoa. Varustus on raskaasti aseistetun legioonalaisen. Siinä on tukeva ripustin miekkaa varten, teräshaarniska, suuri nelikulmainen kilpi ja päätä suojaava kypärä. Kaikkia näitä käytetään nyt kuvaamaan sitä sota-asua, jota me tarvitsemme voidaksemme tehdä vastarintaa ja voittaa "pahan päivän tullen", silloin kun todella on kyseessä iankaikkinen elämä ja iankaikkinen kuolema.


Vyö - jonka avulla pitkät vaatteet voidaan kiinnittää ylemmäksi ja pitää miekka aina saatavilla - on totuus, se suuri totuus, että Jumala on olemassa ja tarttunut maailman asioihin Kristuksessa tavalla, joka vaikuttaa koko minun elämääni.

Rintaa suojaava haarniska on vanhurskaus, ei minun omani, jossa on paljon aukkoja, vaan Kristuksen vanhurskaus, joka on täydellinen ja peittää kaikki minun puutteeni.

Jalkineina, jotka mahdollistavat esteettömän kulkemisen kivensirujen ja okaiden päällä, on "alttius rauhan evankeliumille". Ei ole kysymys siitä, että minä päätän olla valmis palvelukseen, ei liioin luonteenominaisuudesta. Alttius syntyy minussa, kun otan vastaan evankeliumin syntien anteeksiantamuksesta ja saan rauhan Jumalan kanssa. Paavalilla on tässä mielessään Jesajan sana (52:7) ilosanoman tuojan jaloista, jotka kuljettavat hänet vuorten yli julistamaan rauhaa ja ilmoittamaan hyvän sanoman. Alttiuteen, josta Paavali puhuu, kuuluu myös halu olla ilosanoman tuojana toisille, välittämässä suurta uutista Jeesuksesta.

Kilpi, joka suojaa minua, on usko Kristukseen. Se suojaa myös palavia nuolia vastaan (ne kuuluivat Paavalin aikana pelätyimpiin aseisiin). Se suojaa sekä kiusauksilta että omantunnon syytöksiltä, jotka sanovat, ettei minusta tule koskaan sellaista kuin kristityn tulisi olla. Kristus sammutti näiden nuolten tulen verellään, kun hän kuoli puolestani.


Kypärä on pelastus. Taaskin on kysymys siitä, mitä Kristus on tehnyt. Hänen sovitustyönsä on minun suojani syyttäjän musertavimpiakin iskuja vastaan.


Ja miekka - ase, joka antaa hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle mahdollisuuden iskeä takaisin - on Jumalan sana. Samoin kuin Vapahtaja käytti erämaassa Jumalan sanaa aseena, jolla hän torjui Perkeleen ovelat ehdotukset, on minunkin paras aseeni luja tukeutuminen Jumalan sanaan. Tässä Paavali alkaa puhua siitä, mitä me itse voimme tehdä varustautuaksemme. Me voimme hankkia kristillistä tietoa, perehtyä Raamattuun, ottaa Sanan vastaan sekä päällä että sydämellä. Paavali sanoo heti myös, mitä muuta me voimme tehdä: voimme rukoilla - joka aika, kestävästi, Hengessä (mikä merkitsee sekä sitä, että meidän henkemme rukoilee ja huutaa myös silloin kun emme rukoile sanoja käyttäen, että sitä, että Pyhä Henki rukoilee meissä ja meidän puolestamme, kun me emme tiedä mitä meidän pitäisi rukoilla). Paavali muistuttaa vielä esirukouksesta ja pyytää sitä myös omasta puolestaan. Hän tietää, mitä hän eniten tarvitsee: oikeita sanoja selittääkseen evankeliumin salaisuutta, josta hän on niin paljon puhunut tässä kirjeessä.


Lopputervehdykset (6:21-24)


Jakeet 21-22 ovat miltei täsmälleen samanlaiset kuin Kol. 4:7-8. Monien tutkijoiden mukaan tämä viittaa Efesolaiskirjeen myöhäsyntyisyyteen Kolossalaiskirjeeseen nähden. Yhtä hyvin se viittaa siihen, että kirjeet on kirjoitettu samoihin aikoihin ja niitä perille viemään Paavali lähetti Tykikoksen. Ks. muuten Kol. 4:7-8 selitystä.


Paavalin kirjeiden loppuosissa on yleensä henkilökohtaisia tervehdyksiä enemmän tai vähemmän. Efesolaiskirjeessä niitä ei ole ollenkaan. Tällä on usein perusteltu sitä ajatusta, että Efesolaiskirje on ollut kiertokirje, jota on luettu monissa eri seurakunnissa.


Kirje alkoi armon ja rauhan toivotuksella (1:2), ja siihen se myös päättyy. Ensin on oikeastaan rauhan, viimeisenä armon toivotus. Sana kharis, armo, on kirjoitettu määräävän artikkelin kanssa. Armo on katoamaton aarre, kuten myös rakkaus (1. Kor. 13). Armohan onkin sitä Jumalan rakkautta, joka ilman omaa ansiotamme tulee osaksemme Kristuksessa. Efesolaiskirje on ihana kirje. Meidän tulisi selvittää itsellemme, miten Paavali voi tässä kirjeessä yhdistää kaksi asiaa: Armon ja kehotuksen. Ensimmäiset luvut ovat ihanaa armon sanaa: Pelastuksemme tulee kokonaan meidän ulkopuoleltamme. Siitä huolimatta ja ennemminkin siitä johtuen meitä kehotetaan entistä ankarampaan taisteluun syntiä vastaan ja suurempaan uskollisuuteen Jumalan sanalle.