Emerituspiispa, pimeys ja valo

Vuonna 2012 Kuopion piispan virasta eläkkeelle siirtynyt Wille Riekkinen on jatkanut teologista vaellustaan valitsemaansa suuntaan. Riekkisen haastattelu Savon Sanomissa (22.9.2024) on maksumuurin takana, mutta on silti herättänyt melkoisen kohun sosiaalisessa mediassa.

Jo kouluttaessaan pastoreita Kirkon koulutuskeskuksessa ja sen jälkeen Kuopion piispana Riekkinen hämmästytti usein kuulijoitaan. Niin hän hämmästytti monia tuoreessakin haastattelussaan.

Vanhastaan raja kristittyjen ja muiden välillä on piirretty nimenomaan kolminaisuuden kohdalle: Ne, jotka kiistävät Jumalan olevan Isä, Poika ja Pyhä Henki, eivät ole kristittyjä. Heitä ovat mm. mormonit, muslimit ja vaikkapa nykyajan henkimaailmaan uppoutuvat. Monella on arkipäivän kokemus siitä, miten ovelle tulleet Jehovan todistajat ovat halukkaita kiistämään kolminaisuuden. Riekkisellä on asiasta omat ajatuksensa: ”Kolminaisuusoppi on tavattoman hieno, teoreettinen oppi, jolla Jumala pistettiin höyläpenkkiin, jotta siitä saataisiin paremmin otetta. Jumala ei kuitenkaan alistu tähän, vaan se on ihmisen yritystä.” Suppeaan haastatteluun ei pitkiä opetuksia mahdu, mutta emerituspiispa tietää vallan hyvin leikkivänsä tulella. Tuotako tarjotaan vastaukseksi ovella? Jos asia ei ole niin kuin perinteiset luterilaiset, katoliset ja ortodoksit uskovat, nyt sopisi nopeasti kertoa miten se Riekkisen mielestä on. Vai onko niin, että asia saa olla kuinka hyvänsä? Haastattelu näyttää viittaavan juuri tuohon suuntaan: ” Tämä on nyt minun uskoani: Jumala vaikuttaa kaikessa, mikä on, ei vain kristittyjen vaan ihmiskunnan keskuudessa ja koko luomakunnassa.” Uskon kolmiyhteiseen Jumalaan näyttää korvaavan universalismi ja panteismi.

Merkittävästi yksiselitteisemmin emerituspiispa puhuu sovitusoppia vastaan. Lainaan pitkähkön kappaleen haastattelusta:

” Yksi esimerkki opista, joka voisi Riekkisenkin mukaan jäädä kristinuskossa taaemmaksi, on Jeesuksen kuolema sovitusuhrina. – Minulle se on outo. Kantava dogmaattinen ratkaisu siitä tuli 1200-luvulla, kun Anselm Canterburyläinen selitti, miksi Jumalan oli tultava ihmiseksi. Se Anselm olisi ollut hyvä insinööri. Selitys on täysin looginen ja puree sen takia tiettyihin ihmisiin.

Se perustuu Vanhan testamentin juutalaiseen veriteologiaan, eli ilman verenvuodatusta ei ole sovitusta. Siihenhän kunniamurhatkin edelleen perustuvat.

Riekkinen sanoo tiedostavansa, että monelle syntien sovitus veriuhrin kautta on yhä kristinuskossa kaiken a ja o. – Kenelle se on luovuttamaton, pitäköön kiinni. Mutta minä näen sen vain yhtenä tulkintana Jeesuksen kuolemasta, radikaalin armon vertauskuvana.”

Tuskin kukaan asiaa tunteva kiistää Anselmin merkitystä länsimaiselle teologialle. Silti sovitusopin laittaminen hänen tiliinsä on teologilta silkkaa sumutusta ja siitä Riekkinen on varmasti itsekin tietoinen. Paljon useampia haastattelun lukijoita olisi varmasti häirinnyt, jos emerituspiispa olisi hylännyt sovitusuhrista puhuvan Paavalin ja Heprealaiskirjeen. Yleisen käsityksen mukaan Paavali lainaa Roomalaiskirjeen kolmannessa luvussa varhaisen Kirkon yhteistä uskon muotoilua:

” Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi. Näin Jumala on osoittanut vanhurskautensa.” (Room. 3:22-25). Myös koko Heprealaiskirjeen valtava anti rakentuu nimenomaan sovitusuhrin varaan. Mutta turvallisempi oli piispalle potkiskella valtaosalle outoa Anselmi-raukkaa kuin hylätä Uuden testamentin suuret opettajat.

Muutama muukin piirre Riekkisen toiminnassa herättää päänpyörittelyä.

Luterilaisen uskon keskeinen piirre on, että Jumala on samanaikaisesti sekä itsensä ilmoittanut että salattu Jumala. Hän on ilmoittanut itsensä meille Kristuksessa, Raamatun sanassa ja pyhissä sakramenteissa. Muualla hän on salannut itsensä: Jumalan ilmoituksen sivuuttava etsii häntä turhaan ja eksyy pahasti. Riekkinen hylkää Raamatun todistuksen ja lähtee näin etsimään omien ajatustensa avulla salattua Jumalaa. Niiden tueksi kelpaavat jotkin elementit Johanneksen evankeliumista – toki valikoiden ja sivuuttaen mm. sen, että myös Johannes puhuu aikojen lopulla tapahtuvasta tuomiosta (”Älkää ihmetelkö tätä! Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä. ’He nousevat haudoistaan – hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen’, Joh. 5:28).

Emerituspiispan retoriikka on aiemmista esiintymistä tuttua. Apostolien opettaman sovitusopin liittäminen kunniamurhiin uppoaa varmasti kohderyhmään, mutta on lievästi sanottuna kyseenalaista viestintää. Lisäksi Raamatun hylkääminen kuorrutetaan Raamatun lauseilla. Nyt ollaan siis pääsemästä ”kirjaimen orjuudesta hengen vapauteen” – välikö sillä, että tuo Paavalilta napattu lause tarkoittaa vapautta Mooseksen lain käskyistä. Kun nyt hylätään Raamatun ohjeet, kuljetaan ”pimeydestä valoon”. Mutta entä jos käykin Jeesuksen sanojen mukaan: ” Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!” (Matt. 6:23).

Moni haastattelua lukenut on ihmetellyt emerituspiispan esiintymistä. Onko kirkon opettaja lähtenyt vanhemmiten näin vahvasti uusille poluille ja kirjoittamaan kristillistä uskoa aivan uuteen muotoon? Riekkisen kanssa vuosikymmenien ajan teologista keskustelua käyneet saattavat nähdä asian toisin. Eivätköhän nämä ole emerituspiispan vanhoja ajatuksia ja nyt ovat vain naamarit pudonneet. Riekkistä enemmän minua mietityttävät nyt virassa olevat piispat. Jos piispa on valittu virkaansa kilpahakijaansa vapaamielisempänä vaihtoehtona, tiesivätkö kaikki, mitä kaikkea tuohon vapauteen saattaa kuulua?