Herra, en kai se minä ole? Miten Itä-Saksan salainen poliisi vakoili saksalaisia kristittyjä


Braw, Elisabeth, God’s Spies. The Stasi’s Cold War Espionage Campaign inside the Church (Oxford: Lion, 2019).


Saksan Demokraattisessa Tasavallassa (Itä-Saksassa) oli sen romahtaessa v. 1990 16 miljoonaa asukasta. Kansalaisia valvoi Ministerium für Staatsicherheit (Stasi), valtiollinen poliisi. Sillä oli kortistoissaan uskomattomat 1,7 miljoonaa ilmiantajaa ja tarkkailulistallaan noin puolet kaikista sen kansalaisista. Viime vuonna julkaistu kirja kertoo, miten Stasi vakoili kirkkoa ja miten se oli soluttautunut kristittyjen pariin. Vuosikymmenien aikana se oli onnistunut saamaan listoilleen valtavan määrän pastoreita ja myös piispoja.


Kirjan kirjoittaja Elisabeth Braw on kansainvälisesti tunnettu ruotsalainen turvallisuusalan ekspertti, jonka taustalla on vahva akateeminen ura. Hänen isänsä, Christian Braw, on monen suomalaisen tuntema tunnustuksellinen pastori, johon häneenkin kohdistui itäsaksalaisten vakoilu. Kirjoittaja oli siis nähnyt vakoilijan aivan perhepiirissään. Itse asiassa sama vakoilija istui 80-luvun alussa iltateellä meidänkin Turun kodissamme, enkä minäkään osannut epäillä mitään.


Arviot verhon molemmilta puolilta


Brawin teos ei ole kohukirja, vaan se perustuu kunnioitettavan huolelliselle tutkimustyölle. Sen hämmästyttävä erityispiirre on, että hän on päässyt haastattelemaan myös Itä-Saksan korkeaa tiedustelu-upseeria. Eversti Joachim Wiegandin tehtävänä oli vuosikymmenien ajan palvella yksikössä XX/4,  olla pitkään (1979-1989) sen johdossa ja vastata näin Itä-Saksan kirkkojen ja kristittyjen vakoilusta. Wiegandin aatemaailma ei ole tähän päivään mennessä muuttunut eikä hän katso tehneensä mitään väärää, mutta siitä huolimatta hän suostui laajoihin haastatteluihin. Niissä hän kyllä kieltäytyi paljastamasta mitään, mitä Braw ei ennestään tiennyt: omiansa vanha herra ei suostunut paljastamaan. Sen sijaan hän suostui kommentoimaan kirjoittajan jo tuntemia asioita ja hahmottamaan isoa kuvaa. Hän kertoi kirjoittajalle, miltä asiat näyttivät pöydän toiselta puolelta katsottuina. Juuri tämä yhdistettynä tinkimättömään arkistoihin perustuvaan tutkimusotteeseen tekevät kirjasta poikkeuksellisen hämmentävän ja myös rankan lukukokemuksen. Stasin toiminta paljastui ja lakkasi, mutta maailma ja ihmiset jäivät eikä kumpikaan ole muuttunut paremmaksi.


Stasin agentteja oli siis valtava määrä, ja varhaisesta lähtien urkinta kohdistui kirkkoihin. Alkuaikana pastorin tai opiskelijan kriittinen sana hallituksesta tai varomattomasti lainaama runo saattoivat johtaa vaikeuksiin, ja loikkausyrityshän johti viimeiseen asti oikeuden tuomioon. Aikaa myöten otteet muuttuivat muilta osin pehmeämmiksi ja urkkijoiden verkko laajemmaksi. Loppujen lopuksi Stasin tiedottajina oli esimerkiksi kaksi kolmasosaa Humboldt-yliopiston teologisen tiedekunnan professoreista ja kaksi luterilaista piispaa – ainakin, sillä kaikki ilmiantajat eivät ole paljastuneet vieläkään.  Kaikki osasivat arvata, että joku joukosta informoi Stasia, mutta koska informantit eivät tienneet toisistaan, ilmiön laajuuden tiesi vain Stasi itse ja sielläkin vain harvat.


Muutama esimerkki


Monet yli puolestatoista miljoonasta ilmiantajista olivat aivan tavallisia ihmisiä. Muutamat heistä on nostettu esille sekä tässä kirjassa että muualla.


Nuori ja köyhä mies saapuu Saksasta ja asettuu eteläiseen Ruotsiin. Hän saa kristillistä apua monelta ystävälliseltä ruotsalaiselta. Kukaan ei tiedä, että hän on jo tässä vaiheessa kokenut agentti, jonka tunnolla on kuuden nuoren itäsaksalaisen pakoyrityksen paljastaminen ja toimittaminen vuosiksi vankilaan sekä alhaisia keinoja sisältänyt ura muurin molemmilla puolilla. Ruotsissa hänen tehtävänsä oli soluttautua kristillisiin sisäpiireihin. Kun itäsaksalaiset kristityt pitivät yhteyttä Ruotsin kirkkoon, Stasin oli tarkoitus olla tietoinen kaikesta. Vuosikymmeniä kestänyt agentin ura etenee teologian opintojen ja väitöskirjan kautta lopulta paluuseen Itä-Saksaan ja professuuriin siellä. Tämä erinomainen näyttelijä oli kyllä pastori, mutta ei totisesti yhden naisen mies. Ruotsista löytynyt vaimo ja kaksi tytärtä olivat tietämättömiä miehen kaksoiselämästä. Ruotsin piispaspekulaatioissakin mukana ollut mies kiisti johdonmukaisesti kaikki Stasi-yhteydet, kunnes esille tuotiin kiistaton todistekappale. Dokumentit kertovat lahjomattomasti, miten hän oli pettänyt valtavaa määrää häneen ystävällisesti suhtautuneita ihmisiä.


Nuori lakitieteen opiskelija käveli oma-aloitteisesti sisälle Stasin toimistoon ja ilmoitti olevansa valmis palvelukseen. Hänet lähetettiin suositun ja valtiota kohtaan kriittisen pastorin opintopiiriin, jossa hän osoittautui teologisissa kysymyksissä hämmästyttävän teräväksi. Aikaa myöten hän sai työpaikan tärkeän hiippakunnan kansliassa. Pidetty ja kaikkialle hyvää mieltä levittänyt mies nousi aivan hallinnon huipulle, arvostetun ja selkärankaisen piispan oikeaksi kädeksi. Kukaan ei aavistanut, että kaikki hiippakunnan salaisetkin asiat vuodettiin saman tien salaiselle poliisille. Näitä hallintoon solutettuja agentteja toimi useammassa hiippakunnassa eikä kaikkia heistä ole paljastettu vieläkään.


Monet suomalaiset kristityt olivat Neuvostoliiton aikana salakuljettamassa Raamattuja. Muurien murruttua tarina on kerrottu kristittyjen näkökulmasta käsin. Brawin kirjan tylyimpiä osia on tämän kertominen salaisesta palvelusta käsin. Rautaesiripun toisella puolella tiedettiin, että Raamattuja ja muuta kirjallisuutta salakuljetettiin Varsovan liiton maihin. Mutta miten tätä voisi estää muuten kuin satunnaisin kotietsinnöin? Vanha vakoilu-upseeri ja paljastuneet dokumentit auttavat hahmottamaan, miten ongelmaa hoidetaan siististi ja tehokkaasti.


Apuun tuli itäsaksalainen saarnaaja, myöhemmin pastori, joka käveli sisälle pienen salakuljetusta harjoittavan järjestön tiloihin ja tarjosi palvelujaan. Hän osoittautui korvaamattomaksi avuksi. Hänen kauttaan kielletty kirjallisuus todella pääsi perille.  Pienemmän järjestön parissa saavutettu menestys avasi ovia suurempiin. Lännen kristityt olivat onnellisia löytäessään luotettavan itäsaksalaisen veljen, jolle he iltoja istuessaan paljastivat aikaa myöten koko vapaan maailman puolella toimivan verkoston. Vierailuillaan rautaesiripun takana hän solmi luottamuksellisia kontakteja yhä useampaan ryhmään, aluksi Itä-Saksassa, mutta sitten myös Neuvostoliitossa, ja luotetulle veljelle paljastettiin koko itäeurooppalainen verkosto. Tuskin kukaan osasi arvata, että jokainen keskustelu raportoitiin salaisille palveluille. Näin tunnistettiin sekä lähettäjät että vastaanottajat.  Saarnoillaan kuulijoiden kyynelkanavat avannut saarnamies oli todellisuudessa täydellinen pyrkyri ja peluri, joka eli monenlaista kaksoiselämää.  Stasin ja KGB:n toimistot täyttyivät kristillisestä kirjallisuudesta, jonka markkinoille tuloa he pystyivät näiltä osin säätelemään kuin vesihanaa. Paljon kirjallisuutta merkittävämpi asia heille oli, että he tunnistivat vastaanottajien verkoston omissa maissaan ja pystyivät halutessaan iskemän sen ytimeen kuten salaisiin kirjapainoihin tarvittavan lujasti.


Miksi ja mitä siitä sai?


Mikä sitten sai kristityn ryhtymään agentiksi? Jollakin syynä oli aatteen palo ja aito rakkaus sosialistiseen isänmaahan, ja salaisen palvelun kontaktihenkilö oli hänelle aidosti kuin veli. Joku taas halusi maailmansodan jälkeen varjella omaa seurakuntaansa vaaralliselta politiikalta. Mutta kaikki eivät olleet aatteellisia, vaan joku oli aito pyrkyri ja yksinkertaisesti huijari ja valehtelija.  Moni saalisti etuja ja sai niitä. Mutta entä jos motiivina oli vain oman seurakunnan ja sosialistisen yhteiskunnan rauhanomainen rinnakkaiselo? Monessa tilanteessa ero informanttina toimimisen ja seurakunnan parhaan ajattelemisen välillä oli veteen piirretty viiva. Itä-Saksassahan ei kristittyjä tapettu eikä alkuaikojen jälkeen vangittukaan. Riitti että virkaura katkesi ja lapset jäivät vaille koulutusta. Valtion tavoitteena oli ennemminkin estää kaikki poliittiselta haiskahtavakin toiminta.


Agentin saama palkkio vaihteli. Aatteen ajama ei pyytänyt juuri mitään, mutta useimmat tarvitsivat jotakin. Vanha upseeri kertoo, että heillä oli käytettävissään vain vähän rahaa, ja runsas rahankäyttö tai reilut muut edut olisivatkin paljastanut agentit. Mutta käytössä olivat toki tutut kasvatuskeinot, uhkailu, kiristys ja lahjonta. Viranomaisten tiedossa oleva salattu aviorikos tai muu epäilyttävä asia oli pastorin kohdalla hyvä kiristyskeino. ja vain harva ymmärsi katkaista keskustelun alkuunsa ja ilmoittaa kertovansa asiasta välittömästi omalle piispalleen: Näin kuitenkin teki aikanaan esimerkiksi liittokansleri Angela Merkelin isä. Jotkut onnistuivat kokoamaan eri lähteistä suurenkin omaisuuden, mutta lahjontaan riitti useimmille nippu oopperalippuja, pojan paikka hyvässä koulussa tai omaan kotiin saatu puhelinlinja. Lännen muotiesineet olivat haluttua tavaraa: Stasin listoilla ollut piispa pyysi kotiinsa Länsi-Saksassa muodissa ollutta lamppua ja oli sen saatuaan tyytyväinen. Hämmästyttävän pienet palvelukset tekivät Stasista ystävän, jonka kansa elämä on hiukan helpompaa. Hiukan posliinia, vähän tupakkaa, perheelle loma kylpylässä, lupa vierailla lännessä. Ei siinä paljon tarvittu. Stasin joukot tiesivät tarkkailtavien heikkoudet. Kristitty tekee viisaasti, jos esittää itselleen kysymyksen: Jos jo ihmiset tuntevat ne noin pirullisen tarkasti, miten tarkasti minun heikkouteni tietää itse Piru?


Verho väistyy


Kaikki toimijat olettivat, että Saksan Demokraattinen Tasavalta on tullut kartalle jäädäkseen. Arvio oli väärä. Syksyllä 1989 kommunistihallinto kaatui ja maa lakkasi pian olemasta. Miten silloin kävi ilmiantajaverkoston? Joku heistä vaihtoi ketterästi puolta ja tuli ennen paljastumistaan jopa valituksi uuden osavaltion pääministeriksi. Joku kuoli epäselvissä olosuhteissa. Muut odottivat peloissaan paljastumistaan.  Stasin toimistossa virkamiehet laittoivat kiireesti silppuriin kaiken mitä ehtivät ja yrittivät hävittää tiedot kaikkein toimivimmista yhteyksistä. Raportteja oli kuitenkin yksinkertaisesti liikaa silputtavaksi ja lisäksi monet silputut asiakirjat on pystytty kokoamaan luettavaan muotoon. Niin paljastuivat naapuristaan raportoineet mummot ja paapat, työpaikan salaiset ilmiantajat ja ystäviään törkeästi pettäneet kavaltajat. Tuomiokapitulin kansliaruhtinas, luotettu professori ja sielunsa myynyt piispa eivät pysynytkään piilossa. Monet kuitenkin pysyivät.


Koska osa jättimäisestä arkistosta ehdittiin tuhota, vieläkään ei ole selvillä ketkä kaikki olivat mukana vakoilemassa ja ilmiantamassa lähimmäisiään. Jonkinlaisen käsityksen ilmiöstä saa lukiessaan ilmeisesti lujana pysyneen piispan murheesta: Hän vaati ilmiantajina toimineita pastoreitaan ilmoittautumaan tietäen, että heitä oli epäilemättä paljon. Vain yksi ilmoittautui ja menetti virkansa. Monet muut jatkavat työtään kirkossa. Eversti Wiegandin mukaan hänellä oli yhteistyökumppaneita sitä enemmän mitä korkeammalle tasolle kirkollisessa hierarkiassa noustiin. Mutta kuten eräs paljastunut sanoi: ”Meidät oli koulutettu kiistämään kaikki.”


Vaikka moni kunniallisena pidetty ihminen on pysynyt piilossa ja joutuu edelleen pelkäämään paljastumistaan Stasin romahdus antaa esimakua tulevasta: Vielä kerran kirjat avataan ja kaikki on alastonta ja paljasta hänen edessään, jolle jokainen tekee tilin.

Luterilainen tiesi läksyn, ateisti osasi sen


Elisabeth Brawin erinomainen kirja on kristitylle lukijalle rankka ruumiinavauskertomus, joka on luettava tarkkaan ja siitä on opittava. Oma mutta muualla käytävä pohdinta on tutkijan toteamus: Neljäkymmentä vuotta idän kommunistihallintoa ei pystynyt sulkemaan Itä-Saksan kirkkojen ja seurakuntatalojen ovia, mutta lännen vapaa markkinatalous teki sen parissa vuosikymmenessä. Vanhan Itä-Saksan alueen kirkot ovat hyvin heikossa tilassa. Mutta tästä kirjasta esille nousee ennen muuta kaksi polttavaa aihepiiriä.


Vainottuja kristittyjä auttaneet järjestöt olivat lapsellisen luottavaisia ja sallivat soluttautujan saattaa vaaraan vainotut sisarensa ja veljensä. Toivottavasti tämä ja muut tutkimukset aiheuttavat syvällistä pohdintaa siitä, miten samat virheet voidaan karttaa nyt. Vieläkään kaikki valtiot eivät katso hyvällä kansalaistensa kääntymistä kristityiksi, ja on turha kuvitella, etteivät niiden salaiset poliisit ole aktiivisia niin kuin Stasi aikanaan.


Seurakuntalaiset, pastorit ja piispat olivat valmiita omien etujensa vuoksi vakoilemaan Jumalan omia. ”Sellaisia ovat ihmiset”, sanoi vakoilua pyörittävä vanha upseeri rauhallisesti. Luterilainen tiesi sen, mutta ateistien virastossa tajuttiin kirkollisia piirejä paremmin, miten heikko on ihmisluonto. Ymmärrän entistä paremmin, että toisissa oloissa myös suuri osa suomalaisista kristityistä lipuisi eri syistä väärälle puolelle. Ja kun katson peiliin, kysyn itseltäni: ”Herra, en kai se minä ole?”