Huokauksia rajan takaa

Huokauksia rajan takaa

Anni Reuter, Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa (Helsinki: SKS-kirjat, 2023).

”Talvi-ilta yli maan

pimeänä makaa.

Huokauksen tullessaan

tuo se rajan takaa.

Kunpa vahva rukous

kantais yli muurin,

sinne, miss’ on vavistus,

miss’ on tuska suurin.”

Saima Harmajan Rukous kätkee taakseen tilanteen, jota moni suomalainen ei tunne.  Anni Reuter välittää kirjoissaan pysäyttävästi rajan takaa tulleen huokauksen. Reuter, itsekin inkeriläisten jälkeläinen, käsitteli inkerinsuomalaisten kohtaloa väitöskirjassaan Inkerinsuomalaisten karkotus, hajaannus ja vastarinta Stalinin ajan Neuvostoliitossa aikalaiskirjeiden ja muistitiedon valossa.  Onneksi hänellä on riittänyt aikaa kirjoittaa myös laajemmalle lukijakunnalle tarkoitetun teoksen teos Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa (Helsinki: SKS-kirjat, 2023). Tässä kirjassa pääsevät ääneen tavalliset suomalaiset, ennen muuta inkeriläiset, sekä heidän kirjeensä ja haastattelulausuntonsa.  Suvun historia laajenee kansanmurhan historiaksi.

Välittömästi Suomen sisällissodan jälkeen Neuvostoliitossa asui hyvin suuri määrä suomalaisia. Olihan itsenäistyneen Suomen raja vedetty pitkien neuvottelujen jälkeen niin, että Neuvostoliiton puolelle jäi osa suomalaisasutuksesta.  Ellei mukaan lasketa karjalan kieltä puhuneita, joita oli 1930 yli 200 000, selvästi suurin osa näistä suomalaisista oli inkerinsuomalaisia. Ruotsin valtio oli asuttanut heidät Nevan suistoon 1600-luvulla. He olivat luterilaisia pienviljelijöitä, puhuivat suomea ja olivat eläneet tsaarin vallan alla satoja vuosia.  Neuvostoliiton ensimmäiset vuosikymmenet raatelivat tätä kansaa tavalla, jota emme saa koskaan unohtaa. Mutta sama koski myös muita suomea puhuvia väestönosia.

Muutamia lukuja

   Inkerinsuomalaiset olivat selvästi suurin, mutta eivät ainoa suomenkielisten ryhmä Neuvostoliitossa. Luterilaisia inkerinsuomalaisia oli v. 1926 väestönlaskennan mukaan 115 000 henkeä, ortodoksisia inkerikkoja 26 000.  Rajan takaisessa Karjalassa asui runsaasti suomalaisia. Suomesta sisällissodan jälkeen paenneen Edvard Gyllingin johtamassa Karjalan autonomisessa tasavallassa asui parhaimmillaan 15 000 suomalaista ja se menestyi varsin hyvin. Tämän lisäksi Kuolan niemimaalla oli pieni suomalaisten siirtolaisten joukko (vähintään 1700) ja suunnilleen sama määrä Siperiassa. Pietarissa asui lisäksi noin tuhat suomalaista.  Viimeksi mainittuja paljon suurempia olivat joukot, jotka tulivat rajan yli aatteellisista syistä tai pakolaisina. Amerikasta oli tullut 6500 suomalaista rakentamaan kaikkien työläisten isänmaata.  Suomen sisällissodan hävinneestä osapuolesta pakeni rajan yli noin 10 000 henkeä.  Suomen lama sai noin 15 000 henkeä loikkaamaan työläisten kotimaahan.  

   Varsinkaan aatteellisten suomalaisten maahantulon jälkeen suomalaiset eivät siis olleet yhtenäinen ryhmä. Pahimmassa asemassa olivat inkeriläiset, jolla oli kolme hengenvaarallista ominaisuutta. He olivat pienviljelijöitä, jotka piti murskata kollektivisoinnin tieltä täydellisesti, he olivat suomalaisia ja he olivat uskovaisia.  Kun Stalin alkoi vainota inkeriläisiä, moni punapakolainen oli innokkaasti kostamassa kotimaan tappiot Inkerin ”lahtareille”.  Vainot alkoivat jo aiemmin, mutta v. 1930-31 Inkeristä karkotettiin n. 18 000 ja vuonna 1935-36 vielä 27000 ihmistä. Jo näiden vuosien karkotetut merkitsevät kolmannesta koko Inkerin kansasta.  Vielä tylympi on tilasto, kun katsotaan, kuinka moni sai jäädä paikoilleen. ”Kolpinon kylän sadasta miehestä on jäljellä neljä”, kirjoitettiin kirjeessä v. 1933. Mutta edes ajaminen Siperian kaivokseen pakkotyöhön ei riittänyt: ”Vielä vankilastakin vangittiin!”, muisteli tytär, kun salainen poliisi kävi hakemassa sieltä kaikki miehet. Viimeinen karkotus tapahtui heti toisen maailmansodan jälkeen, ja silloin vanhat suomalaiset seudut oli tyhjennetty suomenkielisistä lähes täysin. Inkerikkojen 26 000 joukko on supistunut muutamaan sataan.  Vielä 1920-luvulla suomea puhuvia oli siis Neuvostoliitossa lähes 200 000. Kun noin 30 000 jotenkin inkeriläisten jälkeläiseksi tulkittavaa siirtyi 1990-luvulla paluumuuttajina Suomeen, suomea puhuvia asuu Venäjällä vain muutamia tuhansia. Suomen puhuminen oli kiellettyä, ihmiset siirrettiin pois omilta asuinsijoiltaan ja vietiin pakkotyöhön ja yli 20 000 teloitettiin. Karjalan kieltä puhuvien määrä on laskenut yli kahdestasadasta tuhannesta pariinkymmeneen tuhanteen Kyseessä on siis jokaisella mittarilla mitattuna kulttuurinen kasanmurha, etninen puhdistus ja kansanmurha.

Salaperäinen laatikko ja vihko

 

Reuter sai väitöskirjatutkijana pyytää itselleen Helsingin yliopistossa rautaoven takaa haettavan salaperäisen pahvilaatikon. Sen päällä luki ”Inkerin siirtoväkeä koskevia papereita” ja joku oli kirjoittanut lisäksi tekstin ”Toistaiseksi suljettu kokoelma.”  Laatikko sisälsi suuren määrän inkeriläisten omista karkotuspaikoistaan kirjoittamia kirjeitä ja tiedonantoja siitä, kuka oli kuollut ja koska. Vielä 1990-luvulla Suomi siis salasi poliittisesti arkaluontoisen materiaalin. Juuri tämä arkisto sekä Reuterin itse keräämä materiaali piirtää järkyttävän kuvan sortokaudesta.

    Perinteinen historiankirjoitus piirtää isoja linjoja, kuten valtioiden välisiä sotia ja käyttää kirjeitä ja haastatteluja taustoittamaan näitä. Yhä enemmän kiinnostusta on herättänyt ns. mikrohistoria, jossa tapahtumia katsotaan yksittäisen ihmisen tai perheen näkökulmasta. Reuterin kirjassa nimenomaan mikrohistoria tuo rajan yli lohduttoman huokauksen. Samanlaisen huokauksen ovat tuoneet minulle Dee Brownin Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehin, jossa Amerikan alkuasukkaiden kansanmurhaa katsotaan heidän omasta näkökulmastaan, ja monet natsien kourissa kärsineiden juutalaisten kirjoitukset. 

   Reuterin kirjassa äänen saavat ne, jotka lähetettiin ikiroudan maihin ilman minkäänlaisia varusteita, kuolemaan hyytäviin pakkasiin. Pakkosiirtolaisuudessa arktisen meren ja Jenisein varrella tultiin usein salaa koolle ja laulettiin virsiä orjuudesta Baabelin virtain varsilla. Ilman Siperian asukkaiden ystävällisyyttä vain harva olisi selvinnyt hengissä.

   Kirjan tiedot järkyttävät, vaikka inkeriläisten vainot ovat olleet alusta lähtien meillä tunnettuja muillekin kuin Saima Harmajalle. Inkeriläinen pastori Aatami Kuortti tuomittiin kymmeneksi vuodeksi pakkosiirtolaisuuteen ja lähetettiin Kuolan niemimaalle Solovetskin pakkotyöleirille. Sieltä hän pakeni v. 1930 ja julkaisi Suomessa kirjan Kirkossa, keskitysleirissä, korvessa. Tämän kirjan tiedot painettiin sodanjälkeisessä Suomessa aktiivisesti unohduksiin, mutta kirja on edelleen tärkeä dokumentti.

Jos Stalin ei säästänyt muita kansoja, ei hän säästänyt omien rajojensa sisäpuolella asuvia venäläisiäkään. Kymmenien miljoonien uhrien joukossa Inkerin kansa on kuin pisara meressä. Meille suomalaisille he ovat kuitenkin sydämen asia. Tosin suomalaiset ovat osanneet perinteisesti myös lyödä lyötyä. Jo ennen sotia rajan takaa paenneita pidettiin usein poliittisesti epäluotettavina. Inkeriläisten aseveljien palauttaminen Stalinin käsiin on kansallinen häpeä. Ja nyt jotkut piispamme ovat kehdanneet heittää varjon kärsivän Inkerin kirkon päälle.

Punapakolaisten kohtalo

Inkeriläiset eivät todellakaan olleet ainoa Stalinin vainoama suomalaisten ryhmä. Ehkä jopa 85% Muurmanskin suomalaisista kuoli pakkotyöleireillä. Amerikasta työläisten isänmaata rakentamaan tulleista suomalaisista teloitettiin pari tuhatta, siis noin kolmannes. Suomalaisen työväenliikkeen pitkään vaikenema ja märkivä haava oli Suomesta paenneiden kommunistien kohtalo. Vielä sodan jälkeisten vaaran vuosien ja Neuvostoliiton ihannoinnin aikana moni vanhempi aatteen edustaja kätki hiljaa sydämeensä kohtalon, jonka heidän aateveljensä tapasivat työläisten ihannevaltiossa. Alun menestyksen jälkeen he joutuivat epäiltyjen listalle, ja Stalinin salainen poliisi teloitti heitä joukoittain. Näin kävi myös Karjalan autonomisen tasavallan johtajalle Gyllingille ja hänen avustajalleen Kustaa Roviolle.  Kuuluisan Otto Wille Kuusisen vaimo Aino Kuusinen ei suostunut vuoden kestäneen tutkintovankeuden aikana todistamaan miestään vastaan ja joutui vankileirille. Aviomies ei tehnyt mitään häntä auttaakseen, vaan otti itselleen 30 vuotta nuoremman uuden naisen, piti asemansa loppuun asti ja sai hautapaikan muiden Neuvostoliiton sankarien viereen Kremlin muuriin. Minun nuoruudessani kommunistiopiskelijat kantoivat lakanaa ”Eteenpäin Otto Wille Kuusisen viitoittamaa tietä”. Minun lukulistallani ovat seuraavina Aino Kuusisen muistelmat Jumala syöksee enkelinsä: Muistelmat vuosilta 1919–1965.

Viisaat, varovaiset vanhukset

Reuter ei ole tyytynyt ainoastaan selaamaan arkistoja, vaan hän ehti haastatella monia kovia kokeneita vanhuksia. Gorbatšovin aikainen avoimuuden kausi avasi monet sulut, ja tältä ajalta on peräisin esimerkiksi Stalinin läheisen työtoverin ja kilpailijana murhatun Nikolai Buharinin lesken Anna Buharinan muistelmat. 

   Monet Reuterin haastattelemat suomalaiset eivät kuitenkaan suostuneet antamaan muistelujaan Venäjän valtion arkistoihin ja he puhuivat myös tutkijalle vain nimettöminä.  Ratkaisu oli paitsi ymmärrettävä myös kaukaa viisas. Ensinnäkään yhtään Stalinin murhamiehistä tai vanginvartioista ei laitettu koskaan oikeuden eteen, kaikkein vähiten salaisen palvelun pyöveleitä. He siirtyivät vain joustavasti liike-elämään ja uusiin asemiin uudenlaisessa yhteiskunnassa. Mutta toiseksi Vladimir Putinin Venäjä on kirjoittanut ja kirjoittamassa historiaa uudelleen.  Koulukirjoissa Stalinin rooli on siistitty ja vankileirien saariston kauhut saneerattu. Stalinin ajan vainoja tutkinut Memorial on julistettu vieraan vallan agentiksi ja nyttemmin kokonaan kielletty.  Sandarmohin vankileirin ja sen n. 10 000 hengen joukkohaudan löytänyt Juri Dmitrijev istuu ilmeisen tekaistujen perusteella saamaansa vankileirillä pitkää vankeustuomiotaan ja joukkohautaa väitetään nyt suomalaisten sotilaiden aiheuttamaksi. Suomen suurlähettiläs Antti Helanterä oli menossa muiden maiden diplomaattien kanssa laskemaan sinne seppelettä noin tuhannen suomalaisen haudalle. Hänen tielleen astui viisi maastopukuista miestä: ”Suurlähettiläs ei mene tämän pitemmälle!” Inkeriläisten juhannusjuhlassa 2023 kiellettiin siellä vuodesta 1989 alkaen liehuneen lipun käyttö.  Voimat, jotka veivät rankaisematta suomalaiset lapset äitinsä käsivarsilta, ovat nyt vieneet ukrainalaiset lapset muualle kasvamaan venäläisiksi. 

   Kokeneet vanhukset ymmärsivät meitä paremmin, että silmukka voi kiristyä uudelleen.  

Miten Suomen olisi voinut käydä?

Reuterin kirjan sisältämät kirjeet ja haastattelut saavat lukijan hiljaiseksi. Jos asuisin koko ensi talven veljeni perheen kanssa mökkimme perunakellarissa, olisin paljon vainottuja inkeriläisiä paremmassa asemassa. Meillä olisi mahdollisuus jotenkin lämmittää ja etsiä ruokaa, eikä ketään vietäisi pakkotyöhän eikä kidutuskammioihin. Toisenlainen oli tilanne niillä, joille Arkangeliin suunnitelluista tuhannesta vankileirin talosta oli syyskuun kylmien saapuessa valmiina seitsemän.

Stalinin jälkeinen Venäjä ei ole koskaan joutunut arvioimaan kriittisesti omaa historiaansa. Toisenlainen oli tilanne sotien jälkeisessä Suomessa, jossa Täällä Pohjantähden alla ja monet muut teokset piirsivät 1930-luvun maasta hyvin kriittisen kuvan. En ole koskaan ollut sotahullu, mutta muutama ajatuskoe pysäyttää pohtimaan silloin eläneiden ihmisten maailmaa uusin silmin. Tarton rauha jätti rajan taakse suuren määrän suomea puhuvia ihmisiä. Reuterin kirja piirtää heidän kohtalonsa, ja suomalaiset tiesivät, mitä oli menossa. Entä jos minun aikanani ilmaantuisi vastaava raja Satakunnan ja Varsinais-Suomen välille, ja tietäisin omia uskon ystäviäni raastettavan kuulusteluihin, kidutuksiin ja karkotuksiin?  Suomen itsenäisyyspäivän aikoihin ajattelen isääni, kahta setääni ja vaimoni sukulaisia.  He ja sadat tuhannet muut seisoivat rajalla ja estivät Stalinin verikoiria pääsemästä suomalaisten kimppuun. Entä jos suomalaiset sotilaat olisivat antaneet periksi? Katson siniristilippua, kiitän Jumalaa vapaasta isänmaasta ja lähetän Saima Harmajan sanoin huokauksen rajan taakse Inkerin kirkon ja Ukrainan kansan puolesta:

” Herra, vihas peitä.

Älä pirsto enempää

pirstottuja teitä.

Miss’ on kirkko valoton,

siellä soikoon kellot,

missä lasten nälkä on,

lainehtikoon pellot,

miss’ on liesi särkynyt,

sinne liekki uusi,

missä sydän murtuu nyt

kovaan rankaisuusi,

sinne katso taivaastas!”