Jari Kekäle, Miksi me riitelemme

Jari Kekäle, Miksi me riitelemme? (Luther-Säätiö, 2025)

Perheneuvoja ja teologian tohtori Jari Kekäle on kirjoittanut erittäin tärkeän kirjan. Se on syntynyt perheneuvojan kokemuksesta, mutta Kekäle on tunnetusti syvällinen ajattelija, ja kirjan anti ulottuu huomattavasti avioliitto- ja perhetyötä laajemmalle alueelle.

Ensin varoituksen sana: Tämä kirja ei ole kaikin osin helppolukuinen. Moni amerikkalaistaustainen opas on kirjoitettu väljästi ja sisältää paljon tarinaniskentää. Tämä kirja on paitsi vankan tieteellinen myös syvällisen teologinen. Siitä huolimatta ja juuri siksi sen äärellä kannattaa nähdä vaivaa. Jokainen hetki kannattaa.

Ensimmäisessä luvussa Kekäle ottaa esille kirjassa vahvasti esillä olevan idean: Ihminen on luotu niin, että hänessä on analogia Pyhään Kolminaisuuteen. Jumala on Isä, Poika ja Pyhä Henki, mutta Isä ei ole Poika, Poika ei ole Henki eikä Henki ole Isä. Tämän mukaisesti esimerkiksi avioliitossa molemmat osapuolet ovat erillisiä olentoja, vaikka yhteys on syvä. Mies ei ole vaimo eikä vaimo ole aviomies, mutta heidät on luotu molempia muuttavaan dialogiin.  Lukijaa pysyisi varmaan helpommin kärryillä jos kuulisi, että analogia yrittää tavoittaa Pyhästä Kolminaisuudesta vain yhden ulottuvuuden. Joka tapauksessa kirjan peruslähtökohta on se, että ihminen on samanaikaisesti toisen ihmisen kanssa erillinen ja läheinen ja että hänet on luotu dialogiin toisen kanssa.  Näiden kolmen asian äärelle Kekäle ohjaa lukijansa. Koko kirjan aikana kerrataan sitä, että ihminen on erillinen, siis hänen on opittava varjelemaan omaa olemustaan, mutta samalla läheinen toisen kanssa ja kiintyy häneen, ja opettelee vuorovaikutusta hänen kanssaan.  Dialogiin annetaan myös hyviä yksinkertaisia ohjeita (luku 8).  Ne ohjaavat pois tilanteesta, jossa pahimmillaan molemmat ovat – Kekäleen terävin muotoiluin – mykkäkoulussa samalla luokalla ja kaatavat hiljaisuuden likasangon toistensa niskaan.

Kirjoittaessaan dialogista Kekäle taluttaa lukijansa pitkään ja syvään virtaan ja opettaa ihailemaan vanhempien ja tuoreempien ajattelijoiden viisautta.  Tämän ”dialogin” taustalla on erityisesti juutalaisen filosofin Martin Buberin syvällinen teos Ich und Du (1929), jonka vaikutushistoria on valtava. Moni ihminen on Buberin mukaan ihmiselle ”se”, mutta toiset ihmiset (ja ehkä myös asiat, kuten vaikka oma rakas kesämökki) ovat ihmiselle ”sinä”. Niin kauan kuin jokin on minulle ”se”, se ei muuta minua. Kun joku on minulle ”sinä”, me olemme keskenämme suhteessa, dialogissa, ja tämä dialogi muuttaa minua ja minä häntä.  Tätä peruslähtökohtaa ovat sittemmin pohtineet ja kehittäneet edelleen monet ajattelijat, ja siitä virtaa virkistävää vettä niin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin kuin avioliittotyöhön, johon tämä kirja sitä ennen muuta soveltaa.

Kekäle esittelee havainnollisesti, miten voimme tietää asioita kahdella tavalla. Paradigmaattinen (loogis-tieteellinen, ”luutieto”) tieto esittää ”kylmät faktat”, narratiivinen tieto (”ihotieto”) tuottaa otteessaan pitävää draamaa.  Esimerkiksi historian alueella paradigmaattinen tieto on tilastoja taisteluista ja päivämääristä. Narratiivinen tieto taas on sotaveteraanin kertomus siitä, mitä hän näki ja koki. Molemmilla tiedon lajeilla on paikkansa elämässämme ja Jumala puhuu meille molemmilla tavoilla Kumpikaan tieto ei ole toista huonompi, vaikka niillä on erilaiset tehtävät. Ilman ”luutietoa” totuus muuttuu hahmottomaksi massaksi, ilman ”ihotietoa” maailma on kylmä ja armoton paikka.  Juuri tässä Kekäle näkee monen avioparin ongelman. Kun toinen lukkiutuu kylmiin faktoihin ja toinen roiskii tunteella, solmun avaamiseen tarvitaan hyviä työkaluja. Tämä jaottelu ulottuu kuitenkin paljon avioliitto-ongelmien ulkopuolelle ja auttaa ymmärtämään monia yhteiskunnallisia kehityksiä.

   Hyvin syvälle kirja alkaa tunkeutua tuodessaan esille sen, että ihminen on aina ensin turvallisuus- ja kiintymyssuhdeolento ja vasta sen jälkeen järki- ja tahto-olento. Vasta kuoriutunut ankanpoika alkaa välittömästi seurata emoaan. Sitä ei sille tarvitse opettaa, vaan se on sen geeneissä. Jos emon seuraaminen ei ole mahdollista, ankanpoika alkaa seurata vaikka robottiruohonleikkuria. Aivan samoin pieni lapsi kiintyy ja kiinnittyy vanhempiinsa. Jos se ei ole mahdollista, hän etsii turvaa ja kiintymistä muualta, joko kavereistaan tai tällä hetkellä myös verkosta. Pelkkä asema ei tee kenestäkään roolimallia. Sellaiseksi lapsi hyväksyy vain sen, johon hän on kiintynyt. Jos vanhemmat tai opettajat eivät välitä, roolit opitaan muualta.  Turvallisuuden haku ei kuitenkaan rajoitu vain lapsiin ja nuoriin. Kekäle kuvaa koskettavasti, miten ihmisen hermosto toimii kuin hevonen ja järki kuin ratsastaja: Vaaran uhatessa hevosen ensimmäinen reaktio on sännätä pakoon. Ratsastaja pyrkii rauhoittamaan sitä ja onnistuu, jos hänen ja ratsun välillä on luottamussuhde. Jos rauhoittaminen ei onnistu, hevosen tahto voittaa aina ratsastajan voimat. Aivan samoin kriisitilanteessa ihmisen tunteet ottavat ensin vallan. Järkipuhe tepsii myöhemmin, jos on tepsiäkseen, ja siihen tarvitaan taitoa. Perheen riidoissa kyse ei ole useimmiten kahden ratsastajan vaan kahden pillastuneen ratsun ottelusta. Siksi olisi opittava hiljentämään vauhtia, pudottamaan kierroksia ja odottamaan.

   

Syvälle erityisesti lapsiperheen arkeen Kekäle sukeltaa osoittaessaan, millaisen riidan lähteen muodostavat ylimitoitetut vaatimukset. Käyttäydymme kuin ihminen, jolla on jaettavissaan 500% resursseistaan, sata töitä, sata lapsia, sata kotitöitä, sata omaa aikaa ja sata parisuhdetta varten. Kun kuitenkin käytettävissä on vain vaivaiset sata prosenttia, se on opittava jakamaan järkevästi. Ellei se onnistu, ollaan jatkuvassa kiireessä ja energiavajeessa. Ainut mahdollisuus on pysähtyä ja vähentää kiirettä. Valitettavasti vain meidän aikamme osaa ulosmitata jokaisen mainituista vastuualueista. Tässä tarvitaan totisesti viisautta!

Valtavan paljon ajateltavaa antaa kappale, jossa Kekäle kirjoittaa identiteetin aiheuttamasta paineesta. Tällä hetkellä nuoren ihmisen on pakko kysyä, kuka minä olen sisäisesti – tai kuten Kekäle muotoilee ”kuka minä olen juuri nyt”. Se pakottaa identifioitumaan muotiin tuleviin ideologioihin, ja sosiaalinen media johdattaa nuoret yhä vahvemmin omaa ajattelua tukeviin kupliin. Algoritmit eivät etsi totuutta, vaan vastakkainasetteluja, ja rehellisen keskustelun korvaa helposti projektio ja syvenevä viholliskuva. Aito dialogi käy silloin mahdolliseksi. Kekäle antaa kirjassaan listan asioista, joiden avulla kupliintumista voisi tunnistaa ja torjua. Näitä keinoja tarvittaisiin käytännössä kaikkialla, koska yhä syvenevä polarisaatio muuttaa parhaillaan huolestuttavasti maailmaa.

Toisin kuin useimmat sekulaarista näkökulmasta kirjoitetut opukset Kekäleen kirja ottaa vakavasti ihmisen rikkonaisuuden ja syntisyyden. Tästä näkökulmasta nousee pyrkimys päästä irti vääristä asenteista ja toimintamalleista. Tämä on myös kirja haavoitetulle auttajalle, joka auttaa haavoitettuja sieluja. Evankeliumi on voima sille, joka taistelee omien heikkouksiensa ja puutteidensa kanssa.

Jari Kekäle on tunnetusti paitsi sanataituri myös syvällinen pohtija. Tämä kirja houkuttelee pohtimaan monia isoja kysymyksiä. Jos nuori ihminen välttämättä seuraa joitakin ja pelkkä asema ei tee kenestäkään roolimallia, miten tämä otetaan huomioon kristillisessä nuorisotyössä?  Jos ihminen toimii enemmän turvallisuushakuisesti ja tunteistaan käsin, miten torjutaan valheellinen propaganda, joka työntää sivuun tosiasiat ja tähtää nimenomaa ihmisen tunteisiin? Tämä kirja on viisas, vakava ja syvällinen ja se kutsuu lukijaansa oppimaan ja ajattelemaan.