Jordan Peterson, 12 elämänohjetta. Käsikirja kaaosta vastaan (WSOY 2018)


Toronton yliopiston psykologian professori Jordan Peterson on noussut nopeasti maailmanmaineeseen, ensin erittäin taitavana verkkoluennoitsijana, sitten myös kirjoillaan ja niihin liittyneillä kiertueillaan. Julkaistuaan kirjansa 12 Rules for Life; An Antidote to Chaos (2018) hän kävi myös Suomessa ja sai sankarin vastaanoton yleisöltä, joka koostui ennen muuta nuorista miehistä. Toiset ovat sanoneet häntä äärioikeistolaiseksi tai tunnottomaksi rahastajaksi. Mutta millaisen kuvan hänestä antaa edellä mainittu kirja?


Taustaksi


Suurin länsimaisen kristinuskon toisen maailmansodan jälkeen kohtaama haaste on ollut totuuden kuolema. Tässä tilanteessa kristillinen usko ei ole ollut eikä ole yksin: sama haaste on pannut ahtaalle lähes kaikki muutkin aatesuunnat. Maailman suuret ongelmat, kuten saastuminen ja liikakansoitus, olivat liian suuria vanhoille optimistisille aatteille. Kaiken kattavaa viisautta ei ollutkaan kommunistien eikä insinöörien hallussa. TV-sarjat ja niiden jälkeen vahvempi vaikuttaja sosiaalinen media ovat levittäneet elämäntapaa, joka on rapauttanut kaikkia vanhoja arvojärjestelmiä.



On totuttu lainaamaan Jacques Derridan sanoja: Ihmiskunta on kadottanut uskonsa suuriin kertomuksiin. Näitä suuria kertomuksia, kaiken selittäviä aatteita ovat olleet sosialismi, nationalismi, tiede- ja teknologiausko, islam – ja kristinusko. Ne ovat olleet kuin valtavan palapelin kansikuvia, jotka ovat auttaneet yksittäistä ihmistä kokoamaan oman elämänsä palapeliä ja selittämään maailmaa. Nyt kuitenkin kansikuva on viety, iso osa palasista on kadoksissa ja niiden tilalle on viskattu monta kourallista vieraiden palapelien palasia. Kokoaminen ei enää kerta kaikkiaan tahdo onnistua, ja siksi kaikki aatteet ovat ongelmissa. Ihmisten luottamus vanhoihin ideologioihin on hiipunut.

Aivan kaikki aatteet eivät ole kuitenkaan olleet kärsijän osassa. Herkullisin osa viime vuosikymmeninä on ollut niillä, jotka ovat halunneet arvostella vanhoja aatteita ja purkaa vanhoja rakenteita. Jos rakentaminen, konstruktio, on ollut vaikeaa, paljon helpompaa on ollut destruktio ja dekonstruktio, vanhan tuhoaminen ja purkaminen. Tähän on myös liittynyt vahva yhteiskuntakritiikki. Valta-analyysi on ollut dekonstruktion perustyökalu: Kun kerran totuutta ei useimmissa asioissa ole olemassakaan, miksi joidenkin totuus aina vain jäsentää koko yhteiskuntaa? Michel Foucaultin jäljessä ja rinnalla on kulkenut erityisesti feminismi, joka on haastanut kaiken mikä vähänkin vaikuttaa patriarkaaliselta järjestykseltä. Laajemmin katsoen kaikki vanhat yhteiskunnalliset rakenteet ovat luutuneiden aatteiden luomia luutuneita rakenteita, ja nyt on uudistuksen aika.



Ei tarvitse olla kristitty vastustaakseen totuuksien kuolemaa. Lähes jokainen aate äärioikeistosta äärivasemmistoon kohtaa saman haasteen, samoin melkein kaikki uskonnot. Samalla on todettava hyvin sekava tilanne: Ensinnäkin harva tämän kirjoituksen lukija haluaisi viipyä pitkään yhteiskunnassa, jossa kukaan ei arvioi kriittisesti vallan rakenteita. Toiseksi lähes jokaisen aatteen edustajat ovat naukkailleet myös ”postmodernismin” pullosta ja ottaneet vaikutteita sieltä täältä: Todellisuudessa tällä hetkellä ei kukaan ota enää selvää, kuka taistelee vanhan modernismin ja kuka ”postmodernismin” riveissä, jotka ovat taistelussa menneet perusteellisesti sekaisin. Joka tapauksessa siellä, missä halutaan pitää kiinni jostakin kutakuinkin ehjästä arvojärjestelmästä, suhtaudutaan kriittisesti niihin, jotka haluavat purkaa kaikki sellaiset. Jordan Peterson antaa oman osittain hyvinkin kunnioitettavan vastauksensa, ja sitä kannattaa tutkia huolellisesti.


Valtava suosio


Peterson on hankkinut maineensa verkkoon asettamillaan esityksillä. Kun olen koettanut opettaa Raamattua verkossa, minua on ohjeistettu, että yli minuutin kestävät videot eivät kuulu verkkomaailmaan. Petersonin yli kaksituntiset esitykset ovat koonneet miljoonia katsojia, nimenomaan nuoria miehiä. Hän on armoitettu tarinaniskijä ja kertoja, joka ottaa esille kiinnostavia yksityiskohtia eri elämän- ja tieteenaloilta. Spesialistien ja eriytyvien tieteiden aikana kaivataan synteesiä ja laajakatseisuutta. Samalla jokainen eri alueilta ammentava ottaa suuren riskin ja tulee helposti leimatuksi pintaliitäjäksi ja pelleksi. Peterson on kuitenkin ilmeisesti onnistunut videoillaan ja kirjoillaan koskettamaan jotakin muiden sivuuttamaa. Tässä arviossa sivuutan kokonaan paitsi hänen videonsa myös aiemman teoksensa (Maps of Meaning: The Architecture of Belief ,1999) ja käsittelen vain otsikossa mainitsemaani kirjaa.


Seiso suorana!


Jo Petersonin kirjan nimi (engl. 12 Rules!) on tarkoituksellisen haastava ja ärsyttävä. Sääntöjä inhoavana aikana hän esittää sääntöjen kokoelman. Tunnetuimpia Petersonin ohjeita ovat aivan arkipäivän elämään liittyvät neuvot ryhdistäytyä ja ottaa vastuu oman elämän vähittäisestä muuttamisesta. Ihmisen on suhtauduttava itseensä niin kuin sellaiseen, jonka elämästä hän on vastuussa ja siis autettava itseään parempaan elämään. Hänen ei tule verrata itseään toisiin, koska erityisesti Internetin aikana aina joku on kauniimpi, rikkaampi ja taitavampi, vaan siihen, mitä hän itse oli eilen. Niin kuin talon ostaja katsoo, mitä talossa pitää ja mitä voi korjata, ihmisen on arvioitava oma elämänsä ja toimittava sen mukaan. Ryhdistäytyminen alkaa vuorokausirytmistä: Aamulla ylös, aamupalan jälkeen liikkeelle, askel kerrallaan kohti parempaa elämää. Tässä kohdin Petersonin on sanottu kertaavan vain sen, mikä äidit ovat sanoneet aina mutta kuuroille korville. Ilmeisesti tarvittiin youtubeguru saamaan perille viestin, että on noustava ylös, että hampaat on harjattava, tukka kammattava ja sänky sijattava ja alettava tehdä muutakin kuin pelata pleikkaria. Mutta sanoi sen kuka hyvänsä, useimmilla meillä on tuttavapiirissään noita ohjeita tarvitsevia nuoria. Tällä kohdalla Peterson on kokeneena psykologina vahvuusalueellaan.


Valta-analyysin kritiikki


Kaikkein rajuin on Petersonin hyökkäys modernin valta-analyysin varsin yleistä käyttöä vastaan. Petersonin piirtämän kuvan mukaan alussa oli marxilaisuus, jonka mukaan yhteiskunnassa rikkaat sortavat köyhiä ja lääke oli rahavarojen jakaminen tasaisemmin. Sen jälkeen Derrida lakkasi puhumasta rahasta ja alkoi puhua vallasta: Yhteiskunta ei olekaan paikka jossa rikkaat sortivat köyhiä, vaan paikka jossa vallanpitäjät sortivat kaikkia. Tämän vahvan virtauksen mukaan yhteiskunnan rakenteet ja säännöt ovat jo olemukseltaan alistavia ja erityisen alistavaa on kaikki sukupuoleen ja varsinkin patriarkaalisuuteen viittaava. Petersonin mukaan tämä suuntaus nihiloi miehen ja naisen biologisen eron. Se kiistää totuuden olemassaolon ja tekee koko inhimillisestä elämästä silkkaa valtapeliä.


Petersonin mukaan paitsi sukupuolisuus myös tietynlaiset käyttäytymismallit ovat paljon ihmislajia vanhempia ja perustuvat satojen vuosimiljoonien aikana tapahtuneeseen evoluutioon. Hummeriurokset ovat taistelleet vallasta ja naaraista jo ennen kuin dinosaurukset tulivat ja menivät, ja niiden hormonien tutkiminen osoittaa samaa kuin ihmistenkin elämä: Valtataistelussa tappiolle jääneen luuserin serotoniinitaso laskee, voitolle päässyt taas saa samasta aineesta vahvistavan ruiskeen ja ympärilleen kaikki liehittelevät naaraat. Tällaista biologista taustaa vastaan on Petersonin mukaan typerää lähteä taistelemaan väittämällä, että sukupuoli ja käyttäytymismallit perustuvat vain patriarkaalisen yhteiskunnan määritelmiin. Todellisuudessa ihmisen biologia hakee järjestystä ja järjestäytynyt yhteiskunta on Petersonin mukaan kaikessa tylyydessään armollinen, koska kaikkein pahin vaihtoehto on kaaos. Hänen mukaansa poikien on annettava olla reilusti poikia eikä yrittää kasvattaa heistä hyviä tyttöjä – tässä kohdassa kosketuskohta suomalaisen psykiatrin Jari Sinkkosen ajatuksiin on hyvinkin vahva.


Äärioikeistolainenko?


Hankaliin keskustelukumppaneihin isketään usein mahdollisimman vastenmielisiä leimoja ja Petersonkin on meillä pyritty leimaamaan äärioikeistolaiseksi. Suurimman suosiopiikkinsä hän ilmeisesti saikin iskiessään jauhot suuhun liberaalille tv-toimittajalle. Silloin häntä juhli oikeisto, mutta toki muutkin, sillä meidän aikamme elää vastakkainasetteluista ja rakastaa hyviä matseja. Petersonin kirja ei juuri äärioikeistolaisväitteille perusteita tarjoa muualla kuin kolmannessa ohjeessa, jossa hän kehottaa ihmisiä valitsemaan ystävänsä hyödyn mukaan ja jättämään sivuun luuserit. Ohje voidaan varmasti hyvällä tahdolla ja tietyissä tilanteissa ymmärtää oikeaksikin, mutta samalla hän myös leimaa ihmiset, jotka haluavat auttaa heikommassa asemassa olevia. Auttaja saattaa olla pelkkä vääristä motiiveista toimiva narsistinen hölmö, joka todellisuudessa vie autettavalta mahdollisuuden korjata omaa elämäänsä. Tuossa on mainio rauhan lähde sille, joka ajaa Mersullaan omaan loistokotiinsa ja unohtaa heikompiosaiset.


Kokonaisuutena katsoen lukemani kirja ei tee Petersonia äärioikeistolaiseksi, mutta toki avoimen konservatiiviseksi, ja se tulee selvimmin näkyviin hänen puhuessaan perheestä. Hän rohkenee sanoa, että ihmisten suuri vapautuminen johti lukemattomiin tarpeettomiin avioeroihin ja hylättyihin lapsiin. Tämän lisäksi hän varoittaa ikivanhasta Rousseaun saippuakuplasta. Tämän filosofin mukaan oli syytä jättää järjestäytyneen yhteiskunnan näennäissivistynyt ulkokuori ja palata luontoon. Hän, kuten muutamat muut ennen häntä ja hänen jälkeensä, asetti esikuvaksi ”jalon villin” (noble sauvage), jota kulttuuri ja yhteiskunta eivät olleet päässeet pilaamaan. Rousseaun Émile kuvaa juuri tähän aatteeseen perustuvaa lasten kasvatusta. Todellisuudessa 

kulttuuri ja järjestäytynyt yhteiskunta vähentävät väkivaltaa eivätkä lisää sitä, ja tämä unohdettiin 1960-luvun vapaan kasvatuksen innossa. Ilman sääntöjä kasvavasta lapsesta tulee Petersonin mukaan onneton. Lapsi on opetettava ihmisten tavoille, muuten ollaan rakkaudettomia ja sysätään kasvatustyö julmalle ja kovalle maailmalle. Vaikka yksinhuoltajaäitiä ei saa syyllistää, kaikki perhemuodot eivät ole samanarvoisia, vaan vanhempia tarvitaan kaksi. Heidän tehtävänsä on toimia tosielämän edustajina ja tehdä lapsista sosiaalisesti haluttavia. Siihen tarvitaan myös kuria, vaikka armotonta piiskanheiluttajaa Petersonista ei saa tekemälläkään.


Kaaosta ja järjestystä


Peterson painottaa hyvin vahvasti sitä, että ihminen on sosiaalinen olento. Jos tietokone on vanhentunut, vanhentunut ei todennäköisesti ole itse kone, vaan sen käyttämä ekosysteemi ohjelmineen. Itse fyysinen laite on vain osa mennyttä todellisuutta, jossa se kerran toimi moitteetta pyörittäen vanhoja ohjelmia ja videoformaatteja. Aivan vastaavasti ihminen on osa omaa ekosysteemiään ja näin paljon laajempi kuin ihonsa ulkokuoreen päättyvä olento. Hän ottaa käteensä ruuvimeisselin ja tuntee ruuvin kiertyvän paikoilleen, hän ajaa autolla ja tuntee sen omakseen. Hän on osa perhettään ja menettää ennemmin kätensä kuin puolisonsa. Hän istuu fanikatsomossa ja pomppaa sen mukana pystyyn kun oma joukkue tekee maalin. Näin ihminen liittyy laajempaan kokonaisuuteen niin kuin lehti on osa metsää ja asettuu järjestykseen, joka on hänelle turvallinen. Se saattaa kuitenkin yhtäkkiä muuttua kaaokseksi.


Petersonille tärkeä jaottelu onkin kaaoksen ja järjestyksen vaihtelu, jossa hän ei epäröi tarttua kiinalaiseen jinja jang –erotteluun. Ihmisen elämä etsii turvallista järjestystä ja kammoaa vaikkapa aviopuolison pettämisen tai tappavan sairauden tuottamaa mielen kaaosta. Toisaalta jatkuva pysyminen vain järjestyksen puolella tekee ihmisen elämästä arkaa ja heikkoa: Petersonin mukaan on seistävä toisella jalalla turvallisesti järjestyksen kantavalla jäällä ja rohjettava toisella jalalla koetella kaaoksen puolta ja olla valmis opettelemaan uutta. On rakastettava omaksuttua tietoa enemmän sitä, mitä ei vielä tiedä. On oltava rohkeutta panna sivuun omat dogmit ja heittäydyttävä uuteen. On myös uskallettava kohdata oman elämän luutunut järjestys ja oltava valmis epämiellyttäviin keskusteluihin vaikkapa oman avioliiton pelastamiseksi. Kaaos ja järjestys kuuluvat yhteen.


Uskontoa, uskontoja ja uskon hyppy


Karrikatyyrinomainen amerikkalainen elämäntapasaarnaaja viitoittaa tietä suureen onnellisuuteen. Tässä kohdassa Peterson on selkeästi erilainen. Hänen käsityksensä mukaan kaikki uskonnot ovat ymmärtäneet kärsimyksen osaksi inhimillistä elämää ja ovat etsineet eväitä tulla sen kanssa toimeen. Menneisyyden viisaus on hankittu vaivalla ja esivanhemmillamme voi olla meille asiaa. Ei kannata tyytyä syyttämään kapitalismia tai vasemmistoa, vaan kannattaa etsiä rauhaa omaan sydämeen ja taistella kaunaa vastaan. Silloin elämässä on edelleen murheita, mutta ihminen kestää ne paremmin. Tällä kohdalla Peterson ansaitsee epäilemättä tunnustuksen.


Minulle kirjan mielenkiintoisimpia kysymyksiä on Petersonin suhde uskontoon. Hän kertoo kirjassaan hylänneensä nuoruutensa pinnallisen kristinuskon ja tunteneensa sen jälkeen suurta viehtymystä sosialismiin. Valitettavasti hän ei kerro kirjassaan nuoruutensa kristinuskosta juuri tuota enempää, mutta viehtymyksestä sosialismiin ei näytä olevan jäljellä järin paljon. Sen sijaan hän katsoo ilmeisesti osin palanneensa juurilleen. Hänelle – syvyyspyskologi C.G. Jungin oppilaalle – ihmisessä asuva pahuus on mielenkiintoisesti osa todellisuutta. Ihminen kääntyy joko kohti hyvää tai kohti pahaa. Oman elämän muuttaminen on vastuun ottamista siitä, että ihminen on itsekin potentiaalinen helvetin asukas.

Peterson pyrkii nostamaan esille eri uskontojen kuvaamia yhteisiä totuuksia. Itse asiassa hän piirtää uskontojen synnystä varsin mielenkiintoisen kuvauksen. Ihmislajin alkuaikoina ihminen söi suden tavoin kaiken mitä sai, ajattelematta muita ja säästämättä mitään seuraavaan päivään. Sen jälkeen hän oppi siirtämään nautintoa: Jos en syö nyt kaikkea, nälkä ei vaivaa huomennakaan. Jos nyt säästän jotakin sille, joka ei ole tällä hetkellä paikalla, hän saattaa seuraavalla kerralla ruokkia minua. Nautinnon viivyttäminen osoittautui palkitsevaksi ja näin toimivat säilyivät hengissä. Näin alkoi hahmottua paitsi moraalijärjestelmä ja yhteiskunta myös käsitys korkeimmasta olennosta: ”Vaikuttaa siltä, että on olemassa hahmo, joka pitää jakamisesta.” Kaikki uskonnot ovat osoituksia tästä ihmiskunnan kollektiivisesta viisaudesta.


Petersonin käsitys uskonnon synnystä on varsin mielenkiintoinen – ”Good luck for proving that!”, murahti eräs selityksen kuullut. Evoluutiobiologian, sosiologian ja uskontotieteen yhdisteleminen tällä tavalla ei ole vallan ongelmatonta. Toisaalta kuitenkin on uskomme mukaan olemassa myös luonnollinen Jumala-tuntemus, joka perustuu siihen, että Jumala on läsnä luomakunnassaan. Syntiin langettuaankin ihminen etsii Luojaansa. Samalla on hyvin tärkeä muistaa, että luonnollinen Jumala-tuntemus rajoittuu lain alueeseen eikä ulotu evankeliumiin. Juuri luonnollisen Jumala-tuntemuksen vuoksi maailmassa on paljon uskontoja, ja Paavalin mukaan ne eivät tuo ihmistä lähemmäs Jumalaa, vaan vievät kauemmas hänestä. Petersonin elämänohjeet voivat olla järkeviä, mutta niistä on pitkä matka armon evankeliumiin, joka on kristinuskon ydin.


Petersonin tapaa käsitellä Vanhan testamentin kertomuksia on jo varmaan ehditty tutkia. Syytä siihen ainakin olisi, koska Raamatun tutkimuksesta käsin katsottuna selitykset ovat toisinaan – noh, mielenkiintoisia. On totta, että Raamatun kertomuksille voidaan antaa erilaisia merkityksiä. Vaarana on kuitenkin täydellinen mielivalta eikä tämä vaara ole aina kaukana. Näitäkin selityksiä mielenkiintoisempi on Petersonin kunnioittava suhtautuminen Jeesukseen ja tapa, jolla hän etenee esittelemästään tutkimustiedosta Jeesukseen. ”Uskon hyppy”, jolla hahmotetaan ilman tieteellistä näyttöä ”korkein hyvä”, näyttää olevan suoraan peräisin eksistentialistifilosofien ajatuksista. Kaukana ei ole hänen useaan kertaan mainitsemansa Friedrich Nietzsche mutta varsinkaan eivät eksistentialistifilosofit Martin Heidegger ja Rudolf Bultmann. Koko uskonnon käsite Petersonin kirjassa ansaitsisi oman, laajan tarkastelunsa. Juuri tällä alueella teologisesti orientoitunut kirjan lukija kokee kulkevansa aatehistorian museossa, jossa eri huoneiden näyttelyistä on koottu esineitä yhteen huoneeseen tavalla, joka herättää paljon ajatuksia.


Eli siis


Peterson on monin tavoin erittäin mielenkiintoinen hahmo. Itse asiassa en muista, että kukaan olisi vuosikymmeniin puhunut ihmiselämän perimmäisistä kysymyksistä noin laajalle ihmisjoukolle. Euroopassa pitää varmaan mennä Rudolf Bultmanniin asti, ja globaalina verkkoaikana Petersonin kuulijaluvut ohittavat helposti tämän teologin, jonka kanssa Petersonilla saattaa olla yllättävän paljon tekemistä. Peterson saattaa olla monin kohdin väärässä, mutta naurettava hän ei nähdäkseni ole. Kirjan lukija ymmärtää hyvin, miksi hänen sanomansa tavoittaa ihmisiä. Kirjassa on paljon hyvää. Äärioikeistolaista hänestä ei saa, konservatiivin kyllä, ja kaksinaismoralistinen julkisuus ei jostakin syystä kohdista rahastamissyytöksiä liikemiehiin, NHL-pelaajiin eikä huippujalkapalloilijoihin, vaan lähinnä harvoihin esille päässeisiin humanisteihin.


Aatehistoriaa harrastava nostaa varoittavan sormensa: Petersonin ja perinteisen kristillisyyden käsitykset leikkaavat monin kohdin, mutta eivät ole keskenään identtisiä vaan osin selvästi toisilleen vastakkaisia. Ahkerat viittaukset Raamatun kertomuksiin ovat saaneet jotkut omimaan hänet kristillisen uskon opettajaksi. Petersonin ansiot ovat kuitenkin psykologian ja yhteiskunnan, eivät kristillisen uskon alueella. Jos tämä unohdetaan ja hänet tuodaan uskonelämän alueelle, kristityt yrittävät taas kerran paineen alla ajaa Pirua ulos Beelsebulilla eivätkä tulokset ole aiemmin olleet järin hyviä. Peterson vastustaa totuuden kuolemaa ja siihen perustuvaa yhteiskunnan rakenteita purkavaa valta-analyysia. Se on talo, jonka sekä hän että perinteinen kristitty haluavat purkaa, mutta olemmeko yhtä mieltä siitä, mitä rakennetaan tilalle? Monessa asiassa Peterson saattaa puhua asiaa, mutta uskon ytimen kohdalla kysymysmerkkejä on paljon. Muutamat konservatiivikristityt ovat sivuuttaneet juuri heidän mielipiteensä tuntien hämmästyttävän kevyesti sen, miten Peterson puhuu evoluution sadoista miljoonista vuosista, jumalakäsityksen synnystä ja hänen tapansa laittaa eri uskonnot keskenään samalle viivalle. Noista asioista samat kristityt ovat tavanneet aiemmin nostaa melkoisen metelin. Olisiko syytä ennen laajempaa innostumista katsoa vielä kerran, onko siivilään tullut reikä? Postmodernille maailmalle on annettu vastaus yhdestä näkökulmasta, mutta vaikka se on osin hyvinkin kunnioitettava, se ei kaikin osin ole luterilaisen kristityn näkökulma.