Kirkosta ja tulevaisuudesta (1/7): Monumentaalinen rakennus ja vaarallisen vahva historia
Pyysin kymmenisen vuotta sitten arkkitehtiystävääni Erkki Pitkärantaa johdattelemaan nuorten teologien kurssia sisälle kirkkoarkkitehtuuriin. Hän vei meidät ensin tutustumaan Tampereen Kalevan kirkkoon. Ensimmäiseksi hän asetti meidät seisomaan monumentaalisen kirkon portaille ja esitti kysymyksen: Millainen organisaatio voi ja saa rakentaa tällaisen mahtavan rakennuksen kahden suuren tien risteykseen? Tämä kysymys avasi laajat näköalat jo ennen kuin olimme päässeet edes sisälle kirkkoon. Jos suljen ulkopuolelle kaupalliset firmat, mukaan lukien urheilun massatapahtumia isännöivät seurat sekä valtion ja ehkä kunnan hallinnon, mahdolliset organisaatiot käyvät vähiin. Ei tuollaista rakennusta rakenna raittiusseura eikä edes yksikään poliittinen puolue. Luterilainen kirkko sen sijaan rakensi ja se kertoo sen lujasta asemasta yhteiskunnassa ja Suomen historiassa. Mutta mikä on tilanne nyt?
Rooman paavin kontrollista irtautunut Ruotsin (ja Suomen) kirkko oli selkeästi valtiokirkko ja sen johtajana oli kuningas. Paikallisella tasolla seurakunta oli yhteiskunnan perussolu. Kesti kauan ennen kuin se alkoi vähitellen luovuttaa tehtäviään syntyvälle kunnanhallinnolle. Kirkko opetti suomalaiset lukemaan ja kunta alkoi vasta vähitellen ottaa sen tehtäviä. Väestökirjanpidon kirkko hoiti kokonaan aivan meidän päiviimme asti. Kirkkoon kuuluivat kaikki, kaikki lapset oli kastettava ja kaikkien oli tultava rippikouluun. Kirkollista ja maallista hallintoa oli vaikea erottaa toisistaan.
Vasta viimeisen runsaan sadan vuoden aikana säädettiin ensin eriuskolaislaki vuonna 1889 ja sen jälkeen uskonnonvapauslaki vuonna 1923. Nyt kirkosta sai erota, mutta vielä vuonna 1970 luterilaiseen kirkkoon kuului 95 prosenttia. Vasta tällä vuosituhannella vanhan valtionkirkon piirteitä on alettu riisua ja vauhti on ollut melkoinen. Sitä on tukenut kirkon jatkuva jäsenkato: tällä hetkellä kirkkoon kuulunee enää n. 62% suomalaisista ja juuri tulleen tiedon mukaan Uusimaa on ensimmäinen maakunta, jossa kirkosta on tullut vähemmistökirkko. Viimeisen kymmenen vuoden tahdilla sama on edessä koko maassa kymmenessä vuodessa. Aivan viime vuosina on nähty myös myönteisempiä merkkejä erityisesti nuorten parissa, mutta mikä mahtaa olla niiden mittakaava? On tärkeää myös nähdä, että seurakunnat ovat paitsi opillisesti erilaisia myös kukin omassa tilanteessaan. Laajoilla alueilla selvä enemmistö kuuluu edelleen kirkkoon ja seurakunnan kristillisyydellä on hyvin perinteinen pohjavire.
Jokakeväinen suvivirsikeskustelu kätkee alleen paljon suuremman muutoksen: Minun aikanani kouluissa pidettiin päivittäin aamuhartaudet, mutta nyt seurakunnan työntekijät eivät ole useimmissa kunnissa tervetulleita kouluihin ollenkaan tai ainakaan sanoma ei saa olla leimallisesti kristillistä. Jotkut opettajat onnistuvat edelleen pitämään yllä kristillistä kulttuuriperintöä, mutta virsiä opetellaan yhä harvemmissa kouluissa. Yleiset vanhainkotihartaudet koetaan nekin usein ongelmallisiksi.
Muutama vuosikymmen sitten melkein jokaisessa seurakunnassa oli leirikeskus ja ainakin seurakuntatalo. Nyt kirkko luopuu vauhdikkaasti kiinteistöistään. Julkisoikeudellinen asema on tallella, samoin valtiopäiväjumalanpalvelukset. Mutta vieläkö rakennettaisiin Kalevan tai Kallion kirkkoa hallitsemaan koko maisemaa? Ja kuka maksaa jatkossa näiden kirkkojen hintavat remontit?
Ns. virallinen kirkko on siis suurissa vaikeuksissa. Erityisen hyvin ei kuitenkaan mene myöskään herätysliikkeillä. Omalla liikkeelläni, evankelisuudella, oli noin sata vuotta sitten 50 000 nuorisojäsentä. Ne ajat ovat kaukana takana ja myös viides herätysliike on ikääntynyt ja supistunut. Herättäjäjuhlille kokoontuu yhä vähemmän väkeä. Suuret massat ovat liikkeellä ainoastaan moneen suuntaan hajautuneessa lestadiolaisliikkeessä. Suviseurat kokoavat 80 000 henkeä joka kesä. Vähemmän tunnettua on arkinen kokoontuminen hyvinkin tuhat henkeä vetävissä rukoushuoneissa, joiden viikoittainen käyttöaste on tyrmistyttävän korkea. Eri lestadiolaissuuntien elävä syke ohitetaan kirkollisessa keskustelussa jatkuvasti, ja syynä on ainoastaan yhteyksien puute ja tietämättömyys. Päälinja on kuitenkin, että sekä ns. virallinen kirkko että herätysliikkeet ovat menettäneet asemiaan enemmän kuin ymmärrämme.
Kirkon asema ei näytä olevan vahvalla pohjalla. Eurooppalaisen valtion ihanne on, että se on uskonnollisesti suvaitsevainen ja puolueeton. Meillä vain kahden uskonnollisen yhteisön jäsenmaksu kootaan verotuksen yhteydessä kuten toimitaan myös ammattiyhdistyksen kohdalla. Miten pitkään näitä toimijoita suositaan? Jäsenmäärän jatkuva putoaminen lisää painetta muutokseen, joka tuskin tapahtuu aivan lähivuosina. Kun kirkkomme on vähemmistökirkko, nykytilan perustelut käyvät kuitenkin yhä ontoimmiksi. Emme ole yksin ongelmiemme kanssa. Ruotsissa kirkkoon kuuluminen oli pitkään korkealla tasolla, mutta nyt kaikki käyrät osoittavat kaakkoon. Ilmeisesti Ruotsin kirkosta tulee vuoden 2026 aikana vähemmistökirkko.
Olin kaksitoista vuotta kirkolliskokouksen jäsenenä enkä ainakaan siellä tavannut vakavaa varautumista siihen, mikä on edessä välttämättä: kaikki uskonnolliset yhteisöt, niin erilaiset kristilliset kirkot kuin muslimit ja hindut, asetetaan samalle viivalle. Syksyn kirkolliskokouksessa 2025 tehty aloite pyrki varautumaan erityisaseman menettämiseen. Aloite tyrmättiin hämmentävän aggressiivisin sanankääntein. Kirkko on tarrautunut tiukasti erityisasemaansa, ja miksi ei olisi: verottajan välittämät tulot ovat noin miljardin euron tasolla. Mutta kannattaako väistämättömään muutokseen mennä huolellisesti valmistautuen vai valmistautumatta? Ja vaikka erityisasema ei kirkolta menisikään, 62 prosentin jäsenmäärä supistuu tätä tahtia kymmenessä vuodessa alle 50 prosentin ja seuraavan kymmenen vuoden aikana alle 40 prosentin. Jumala voi toki kääntää käyrät, mutta tuskin ihmiset.
Enää tuskin rakennetaan yhtään Kalevan kirkon tapaista monumenttia. Pidän ihmeenä, ellei kirkolla ole edessään suuria muutoksia. Niiden keskellä vaaditaan rohkeutta, mutta myös viisautta ja malttia. Jumala tietää, mitä tapahtuu, minä en. Siksi koetan pitää kiinni Raamatusta ja luterilaisesta uskosta ja odottaa.