Kirkosta ja tulevaisuudesta (2/7): Rakenteet ja ideologia
Tässä sarjassa luotailen Suomen evankelisluterilaisen kirkon tilaa ja tulevaisuutta. Koetan katsoa muutakin kuin tämänhetkistä tilannetta. Kirkon historia on pitkä ja se opettaa paljon, myös ja ennen kaikkea kriisiaikoina. Ja sellainen on käsillä nyt
Aatehistoriaa jonkinkin verran tunteva tietää, miten aatteet syntyvät ja kuolevat. Usein aatetta edustaa ensin pieni, innokas joukko. Kun se kasvaa, se luo itselleen rakenteet. Jos aate hiipuu, rakenteet kestävät aikansa, mutta rappeutuvat pian ja luhistuvat aikanaan. Vaikka en halua sekaantua puoluepolitiikkaan, maamme poliittinen lähihistoria antaa hyvin havainnolliset esimerkit kahteen suuntaan kulkevista kehityslinjoista.
Minun nuoruuteni Varsinais-Suomi ja Satakunta olivat täynnä työväen urheiluseuroja. Turussa niitä olivat Turun Weikot, Turun Kisa-Veikot, Turun Riento, Turun Teräs ja monet muut. Nykyisessä Sastamalassa vastaavanlainen seura oli joka kylässä. Niiden tehtävä oli innostaa liikkumaan ja urheilemaan nimenomaan työväen hengessä, ja ideologinen vastakkainasettelu osin aivan yhtä poliittisten porvariseurojen kanssa oli usein hyvin tiukkaa. Nykyisin monet seurat innostavat edelleen ihmisiä liikkumaan, mutta ideologinen lataus on useimmiten hiipunut ja sen mukana monessa tapauksessa myös toiminta. Kun aate heikkeni, rakenteet alkoivat rapistua. Aivan toisenlainen polku oli niillä muutamilla nuorilla, jotka kytkivät itsensä teräsketjuilla metsäkoneisiin ja halusivat estää Koijärven luonnon tuhoamisen. Vihreä liike alkoi pienestä joukosta, jolla ei ollut rakennuksia eikä rakenteita. Vahva aate teki siitä ensin eduskuntapuolueen ja lopulta hallituspuolueen. Aate loi aikanaan tarvittavat rakenteet.
Aate siis luo rakenteet ja aatteen hiipuminen rapauttaa ne ennemmin tai myöhemmin. Kirkon rakenteet ja seurakuntien vielä varsin huomattavat varat sekä kasvavat ongelmat käyvät ilmi toimintakertomuksista. Aatteen tilasta kertoo säännöllisesti ilmestyvä nelivuotiskertomus. Se kertoo, miten ideologisesti kyyti on kirkolle kylmäävää.
Kaikista suomalaisista 19% ilmoittaa uskovansa kristinuskon Jumalaan, lisäksi 20% eri tavoin kuin kirkko opettaa, siis yhteensä 39%. Vain 27% uskoo, että Jeesus nousi kuolleista, 26% että hän sovitti synnit. Jeesusta pitää Jumalan Poikana 34%. Näissä luvuissa ovat mukana niin vapaiden suuntien kristityt kuin katoliset ja ortodoksit. Kirkon jäsenistä siis paljon alle puolet uskoo, että Jeesus nousi kuolleista. Kaikista suomalaisista 87% ilmoittaa lukevansa Raamattua harvemmin kuin kerran vuodessa tai ei koskaan. Aivan tuoreissa tilastoissa on myös myönteisempiä merkkejä, mutta ne tuskin muuttavat isoa kuvaa. Kyselyyn saataisiin myös varmasti hyvin erilaisia vastauksia eri paikallisseurakuntien alueella. Helsingin Kallio on erilainen kuin monet pohjalaiset tai pohjoisen seudut.
Aatteen näkökulmasta tilanne on siis huomattavasti huonompi kuin rakenteiden. Rakenteet ovat pysyneet pystyssä hämmästyttävänkin hyvin. Tosin kirkosta eroaminen pääsi kunnolla vauhtiin vasta 2000-luvun ensimmäisinä vuosina ja se on edennyt voimakkaasti. Sallivatko kirkolle erityisaseman jatkossa ne, joiden mukaan Jeesus ei noussut kuolleista eikä koko Jumalaa ei ole olemassakaan? Ja onko joku todella varautunut siihen, että kirkon rakenteet romahtavat?
Kirkko ei voi elää niin, että se pyrkii säilyttämään asemansa ja rakenteensa. Sen elinehto on selkeä ideologia, ja kirkollisen lainsäädännön mukaan sen pohja on Raamattu ja luterilainen tunnustus. Sitä työtä tehdään edelleen monissa paikallisseurakunnissa. Mutta jos arkinen toimintamme ei kykene tuomaan Kristusta ja hänen työtään ihmisten ulottuville, rakenteet rapistuvat ja lopulta romahtavat. Silloin jotain tuhoutuu, jotain uutta kasvaa. Mutta mitä?