Kirkosta ja tulevaisuudesta (3/7): Hallinto ja herätysliikkeet
Tämänhetkisessä keskustelussa ovat usein vastakkain kirkollinen hallinto ja herätysliikkeet. Kun kirjoitan tästä aihepiiristä, en ole puolueeton tarkkailija, ja lukijan on muutenkin syytä sytyttää varoitusvalo. Ensinnäkin hyvä hallinto on pitkän päälle edellytys hyvälle toiminnalle. Jumala on järjestyksen Jumala ja tämä pätee myös ja nimenomaan seurakunnassa. Toiseksi hallinnon haukkuminen kuuluu jokaisen propagandistin pelikirjaan. Hallinnon ihmisistä tehdään silloin ”ne”, joita ei tarvitse edes yrittää ymmärtää ja joita saa mustamaalata vapaasti. Siitä huolimatta uskallan katsoa kirkkomme historiaan ja yrittää oppia siitä.
Kirkollisella hallinnolla on vuosisatojen ajan ollut hyvin monenlaiset kasvot. Aikanaan vuonna 1726 säädetty konventikkeliplakaatti kielsi kaikki epäviralliset hengelliset tilaisuudet. Raamatun opettaminen ja evankeliumin julistaminen oli siis sallittua ainoastaan hallinnon luvalla. Nokkelat herätysliikeihmiset kiersivät kieltoa sisällyttämällä opetukset rukouksiin ja veisuihin eikä siihen välttämättä puututtu. Tilanne oli toinen 1800-luvulla, jolloin sakkorangaistuksia alettiin jakaa melko tiuhaan. Suomi oli saanut suuriruhtinaskunnan aseman, mutta se edellytti, että maa pidettiin rauhallisena ja piispan tehtävänä oli pitää rauhallisena kirkko. Niinpä herätysliikkeitä alettiin viedä käräjille sekä Satakunnassa että Pohjanmaalla. Kalajoen käräjillä heränneet tuomittiin vuosina 1838-1839 sakkoihin.
Kontrolli ei rajoittunut vain maallikoihin. Arkkipiispa Erik Melartin (virassa 1833–1847) ja häntä seurannut Elias Bergenheim pyrkivät varjelemaan suuriruhtinaskuntaa kirkon piirissä tapahtuneelta liikehdinnältä. Siksi Melartin kutsui esimerkiksi evankelisen liikkeen isän Fredrik Gabriel Hedbergin puhutteluun. Oli toki huolestuttavaa, että pastori kutsui lapsia kouluun ja että mukana saattoi olla joku vanhempikin. Bergenheimin mukaan se, että ihminen pääsee taivaaseen Jeesuksen kuoleman takia, oli Paavalin erityisoppi, joka jouti museoon. Hedberg taas jouti Ouluun vankilasaarnaajaksi. Häntä kiellettiin ankarasti pitämästä minkäänlaisia seuroja vankilan muurien ulkopuolella. Hänen kuulijoinaan olivat vain vangit ja aseitaan rasvanneet kasakat.
Herätysliikkeiden näkökulmasta lähes koko 1900-luku oli aivan toisenlaista aikaa. Välit piispoihin saattoivat olla kulissien takana hyvät tai huonot, mutta julkisuudessa ne olivat vähintään korrektit eikä liikkeillä ollut vaikeuksia saada vihkimyksiä pastoreilleen. Evankelisten pastorien selvä enemmistö toimi pastoreina seurakunnissa ja he saattoivat hyvin toimia jonkin aikaa Sleyn työntekijöinä ennen kuin palasivat paikallisseurakuntiin, usein kirkkoherroiksi. Naispappeuden hyväksymisen jälkeen hallinto on jatkuvasti kiristänyt otettaan. Vanhalla virkakannalla olevia ei ole enää vihitty pastoreiksi eikä ehtoollislupia ole enää juuri saatu. Seurakuntien työntekijöistä moni tahtoisi antaa tilaa herätysliikkeille, mutta hiippakunnan ja ehkä oman seurakunnankin hallinto eivät sitä salli. Hallinto on ottanut pitkiä askeleita kohti kontrollia ja konventikkeliplakaattia aikana, joka kaikkialla muualla korostaa yksilöllisyyttä ja yksilön vapautta. Historian aikana vain harvoja hengellisiä liikkeitä on saatu tukahdutetuksi voimatoimin. Mahdetaanko siinä onnistua nytkään.
Käteeni sattui Jaakko Haavion vanha romaani Abraham Achreniuksesta (Siionin vanki: Romaani elävästä toivosta, Jyväskylä: Gummerus, 1938). Historialliset romaanit tapaavat kertoa vähintään yhtä paljon kirjoittajastaan kuin kohteestaan, ja niin on nytkin. Vailla kosketuskohtia historiaan romaani ei kuitenkaan ole. Oli koskettavaa lukea, miten pietismi tunkeutui vähitellen suomalaiseen ja ruotsalaiseen hengellisyyteen. Se ei totisesti tapahtunut kirkolliskokouksen valiokuntien harkinnasta eikä muutenkaan kirkollisen esivallan ansiosta, vaan kaikista sen estelyistä huolimatta. Asiaa ei ratkaissut myöskään opillinen keskustelu. Tuomiokapituli ei vain yksinkertaisesti kyennyt patoamaan virtaa. Ei se pystynyt siihen myöskään herännäisyyden noustessa eikä evankelisen liikkeen kasvaessa. Kun ihmiset tulivat kuuntelemaan evankelista pastoria yli kymmenen seurakunnan alueelta, paikalliset kirkkoherrat julkaisivat yhdessä tuumin kirjoituksen, jossa ihmisiä kehotettiin lopettamaan tällaiset vaellukset ja kuuntelemaan viranomaisten heille määräämiä paimenia. Ihmiset eivät vain totelleet, vaan äänestivät jaloillaan. Aikanaan sitten hallinnoissakin väki vaihtui ja sopu löytyi.
Myös tällä hetkellä on näkyvillä elämän merkkejä. Majataloillat vetävät väkeä ja siksi niillä on tilaa. Maata Näkyvissä -festarit kokoavat tuhansia nuoria. Herätysliikkeiden messut kokoavat paljon väkeä, erityisesti nuoria ja lapsiperheitä. Ne saavat osakseen paljon sympatiaa. Näitä ilmiöitä ei ole synnyttänyt yksikään kirkollisen hallinnon elin. En usko niiden suitsimisen olevan tuomiokapituleille helppoa, vaikka halua näyttää riittävän.
Hyvä hallinto on tärkeä asia eikä sen parissa toimivia saa leimata perusteetta. Silti tilanne näyttää tällä hetkellä olevan sama kuin usein aiemmin: kirkollinen hallinto ei välttämättä palvele elävää kristillisyyttä, vaan pyrkii asettamaan sille rajoja ja kuristamaan sen. Silloin kirkollinen elämä on joutunut järjestyksen kouriin. Meidän maassamme kirkollinen hallinto on toistaiseksi aina voittanut taistelun herätysliikkeen kanssa lyhyellä tähtäimellä ja hävinnyt sen pitkällä. Arkkipiispa Bergenheimin hauta on Turun hautausmaalla alle sadan metrin päässä isoäitini isän haudasta. Arkkipiispan haudalla en huomannut kynttilöitä. Samaan aikaan hänen kanssaan elänyt rutiköyhän lapsuuden kokenut nuori mies löysi rikkautensa Kristuksessa, ja hänen muistoaan vaalivat kiitolliset jälkipolvet muuallakin kuin Turun hautausmaalla.