Kirkosta ja tulevaisuudesta (5/7): Juna ja tunneli
Juna ja tunneli
Pidän hyvin todennäköisenä, että luterilainen kansankirkko menettää erityisasemansa lähitulevaisuudessa vaikka ei lähivuosina. Tämä kehitys ei ole kirkon johdon käsissä, vaan ratkaisun tekevät toiset. Julkisoikeudellisen aseman menettämisen todennäköisyys kasvaa koko ajan sen jälkeen, kun kirkkoon kuulumisprosentti valuu alle 50 prosentin eli todennäköisesti noin kymmenen vuoden kuluttua. Mutta vaikka tuota etuoikeutta ei menettäisikään, seuraavan vuosikymmenen jälkeen luku olisi nykytahdilla alle 40% ja sitten alle 30%. Kirkon historiassa muutama vuosikymmen ovat häviävä silmänräpäys.
Puhutaan sitten valtionkirkosta tai kansankirkosta, sillä on monisatavuotinen perinne ja rakenteet ovat olleet ennen rapistumistaan vahvat. Niitä ei ole meillä purettu koskaan aikaisemmin. Mitä silloin tapahtuu? Kukaan ei tiedä, ja on hyvä ymmärtää, ettei kukaan tiedä. Ison asian edessä on syytä olla nöyrä ja varovainen. Uskallan esittää oman arvioni: olemme kuin pimeään tunneliin ajava juna, joka tulee aikanaan tunnelista ulos ja seudulle, joka on matkustajille jossain määrin tuttu.
Ajamme siis tunneliin, millä tarkoitan, ettei kukaan osaa varmasti sanoa, miten ja millä tavalla kansankirkon rakenteet purkautuvat. Jos ne purkautuvat eduskunnan päätöksellä, kirkko menettää nopeasti tuhansia työpaikkoja. Jos rakenteet vain lahoavat paikalleen jäsenmäärän laskiessa kaikki tapahtuu hitaammin, mutta väistämättä. Jo nyt kiinteistöjensä kanssa tuskailevat paikallisseurakunnat ovat entistä suuremmissa vaikeuksissa. Kuka maksaa seurakunnan kirkon miljoonaremontin? Joillakin seurakunnilla on huomattavaa varallisuutta, toisilla ei juuri mitään. Mitkä ovat vaikutukset kirkolliseen hallintoon – erityisasemansa menettäneellä kirkolla ei ole varaa nykyisenkaltaiseen kalliiseen kirkolliskokoukseen eikä hiippakuntahallintoon. Tapahtuuko kaikki hiljaa hivuttamalla vai äkkirysäyksellä ja vaikuttaako asioihin yllättävä talouslama? Emme tiedä. Tulevaisuuden verhoaa sankka pimeys. Ihmisten toiminta kuitenkin varmasti vaikuttaa tapahtumiin: Keskenään riitelevä ja valmiiksi yhä syvemmin jakaantunut kirkko selviää tilanteesta huonommin kuin yhteyttä varjeleva yhteisö.
On helpompi arvioida, millaisia ovat näkymät silloin, kun juna tulee tunnelista ja kansankirkon rakenteet ovat purkautuneet. Tilanne ei ole Kristuksen Kirkolle silloin välttämättä yhtään sen valoisampi, mutta paremmin ennakoitavissa. Kirkollinen elämä on silloin varmaan samantapaista kuin siellä, missä nykymuotoista kansankirkkoa ei ole koskaan ollutkaan. Useimmat maailman kristityt elävät tällä hetkellä juuri tuollaisissa maissa. Tosin meidän maassamme kansankirkon vaikutus tulee tuntumaan ainakin sadan vuoden ajan, jos Herramme paluu viipyy. Tulevaisuuden seurakunnat muistuttavat tämänhetkisiä vapaita suuntia. Niillä on käytettävissään vähemmän rahaa ja niissä on vähemmän palkattua työntekijöitä. Toiminta perustuu paljon aiempaa enemmän vapaaehtoisten työhön. Sillä on hyvät puolensa, mutta viimeistään siinä vaiheessa myös ymmärretään, miten paljon on menetetty kansankirkon mukana. Turkulaisen omakotitalomme kahta puolen asuu kastettuja kristittyjä, joille on ainakin kerrottu, mistä ihminen löytää hädän hetkellä avun. Lapsilla ja lasten vanhemmilla on paikallisseurakunnan kirkkoon ja kerhoihin erityisesti maaseudulla matala kynnys. Tämänhetkiset jumalanpalvelusyhteisöt ovat toistaiseksi kaukana tästä tilanteesta. Vieraillessani Yhdysvalloissa ajoimme varmaan kymmenen kirkon ohi omaan lokeroomme. Siellä ihmiset olivat samaa rotua ja samaa yhteiskuntaluokkaa kuin isäntäperhekin. Ympäristön lapset eivät tulleet messurauhaa häiritsemään.
Vuosikymmeniä sitten keskustelimme merkittävän ruotsalaisen maallikkojohtajan kanssa. Olimme nuoria teologeja ja halusimme kuulla häneltä vihjeitä siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, olihan Ruotsin kirkko silloin mennyt jo kauemmin siihen suuntaan, mihin mekin olimme menossa. Hän ei juuri suostunut spekuloimaan tulevaisuudella. Sen sijaan hänellä oli hyvin selkeä ohje. ”Mikä ikinä onkin kirkon tilanne kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua, te tarvitsette Jumalan sanaan sitoutuneita ja valveutuneita kristittyjä. Hankkikaa ja kouluttakaa heidät nyt!”
Viisaan vanhemman miehen sanat soveltuvat todella hyvin tähän päivään ja meidän tilanteeseemme. Jokainen, joka tällä hetkellä kylvää puhdasta Jumalan sanaa, valmistaa kirkkoamme tulevaisuuden haasteisiin. Nyt on aika tukea erityisesti niitä, jotka tekevät työtä nuorten ja opiskelijoiden kanssa. Juuri tämä on se joukko, jonka harteille laskeutuu vastuu 10-20 vuoden jälkeen. Kansankirkon rakenteet saattavat kaatua, mutta Kristus ei suomalaisia unohda. Mutta onko herätysliikeaktiivien joukko enää silloin rakentamassa sitä, mitä kansankirkosta jäi jäljelle?