Kirkosta ja tulevaisuudesta (7/7) Miten mennään eteenpäin?

Miten mennään eteenpäin?

Olen kirjoittanut vakavista ja vaikeista aiheista. Yhden asian pitäisi olla selvä kaikille mielipiteistä riippumatta: kirkon tilanne ei ole enää vakaa.  Kirkosta eroaminen on vienyt parissakymmenessä vuodessa lähes kolmanneksen sen jäsenistä ja tahti näyttää jatkuvan niin, että seuraavat kymmenen vievät nykymäärästä viidenneksen. Silloin vanha kansankirkko on muuttunut jo vähemmistökirkoksi. Tämän selittäminen menestystarinaksi onnistuu vain niiltä, jotka ovat saneet kirkon edelleen huomattavat resurssit palvelemaan omaa uudistusohjelmaansa.

    Mikään ei muutu tällä viikolla eikä varmaan ensi vuonnakaan. Silti suuri muutos on edessä. Resurssit vähenevät, työntekijämäärä supistuu, asema yhteiskunnassa muuttuu. Ylivoimainen enemmistö asiaa tuntevista tietää tämän. Monet päättäjät vain näyttävät katsovan aktiivisesti poispäin niin kauan kuin se vain on mahdollista. Kauan se ei enää ole.

   Kirkon haasteisiin vastaamista vaikeuttaa merkittävästi sen keskellä vaikuttava ja syvenevä polarisaatio.  Tunnen tämän ilmiön parhaiten oman herätysliikkeeni lähihistoriasta. Evankelinen liike oli viitisenkymmentä vuotta sitten varsin kirkollinen liike ja tietyillä seuduilla paikkakunnan evankeliset olivat paikallisseurakuntiensa aktiiveja ja vahvasti mukana hallinnossa. He olivat sekä evankelisia että paikallisseurakunnan ihmisiä ja heitä olisi hämmentänyt kysymys, kumpaa he olivat enemmän. Valinta oli tarpeeton ja jo kysymyskin outo, koska lähes aktiivikristityt lukeutuivat evankelisiin. Sen jälkeen kirkon valtauoma ja evankelinen liike kulkeneet hitaasti eri suuntiin.  On kuin kaksi jäälauttaa olisi alkanut loitontua toisistaan. Uskonkäsitykset veivät erilleen, vaikka harva sitä halusi tai edes ymmärsi. Jossakin vaiheessa railo leveni niin, että oli vaikea enää seistä toisella jalalla paikallisseurakunnassa ja toisella herätysliikkeessä. Silloin moni nosti herätysliikkeen puolella olevan jalan ja siirtyi päättäväisesti rakentamaan paikallisseurakuntaa. Toiset, selvästi pienempi osa, nostivat paikallisseurakunnan puolella olevan jalan ja keskittyivät kirkosta eroamatta rakentamaan omaa liikettä, usein omaa jumalanpalvelusyhteisöä. He löysivät myös yllättävän paljon yhteistä muiden herätysliikkeiden edustajien kanssa. Vanhoja yhteyksiä katkesi, uusia solmittiin. Usko erotti ja usko yhdisti. Monet ovat sittemmin kulkeneet yli railon, ja molempiin suuntiin, eikä monilla seuduilla ole vieläkään ollut tarvetta tehdä valintaa. Onneksi.

Polarisaatio on tällä hetkellä muutenkin yhteiskuntia jäsentävä tekijä. Erityisesti sosiaalinen media vahvistaa vastakkainasettelua, muodostaa kuplia ja piirtää karikatyyriä vastakkaisesta kuplasta. Kovin pitkään ei kirkollista verkkokirjoittelua tarvitse lukea nähdäkseen tämän kirkollisessa somekirjoittelussa. Verkko yllyttää ihmisiä kirjoittamaan asioita, joita kukaan ei sanoisi toiselle päin naamaa yhteisessä lounaspöydässä. Se jakaa meidät meihin ja muihin tavalla, joka ei vastaa todellisuutta. Verkkotodellisuus valuu kuitenkin myös arkitodellisuuteen. Silloin kuplat todellistuvat ja pahimmillaan tilanne muistuttaa kahden kilpailevan paviaanilauman kohtaamista, jossa molemmilla puolilla etulinjaan ryntäävät paviaaniurokset osoittavat erinomaisuuttaan rähjäämällä, reuhoamalla ja tappelemalla. Muut lauman jäsenet pysyttelevät rauhallisina kauempana.

  Herätysliikkeitä sisältä tunteva tietää, että niillä on aina omat hahmonsa, jotka ovat aina valmiita ryntäämään etulinjaan. Herätysliikkeen olemukseen on aina kuulunut sen kiistäminen, mikä sanotaan kiistämättömäksi yhteiskunnalliseksi ja kirkolliseksi totuudeksi. Linjaukset ovat usein olleet liikkeen identiteetin kannalta välttämättömiä. Onhan jokaisen joukon tiedettävä, mikä se on ja mihin sitä tarvitaan. Jännitteen syntyessä jotkut ovat kuitenkin aina olleet valmiita tiukkaan vastakkainasetteluun. Suurempi osa ihmisistä ei ole taisteluun syttynyt, vaan kaipaa ennemminkin rauhaa ja evankeliumin työtä. Armon evankeliumille kun tilanne ei ole erityisen suosiollinen.

   Ns. virallisen kirkon puolella useimmat toimijat haluaisivat antaa tilaa herätysliikkeille. Monet keskustelut kirkolliskokouskausieni aikana osoittivat ihmisten ymmärtävän, että tulevaisuuden kirkko tarvitsee vaikeuksissaan myös konservatiivisia herätysliikekristittyjä. Ongelma on vain, että kuplan eturintamaan ovat rynnänneet aivan toisenlaiset voimat. He näyttävät tarvitsevan konservatiivikristittyjä seurakuntiin suurin piirtein yhtä paljon kuin kauppias myymälävarkaita. Muut sitten levittelevät käsiään ja valittelevat, mutta eivät voi tai eivät uskalla tehdä mitään. Eturintamassa otteet vain kovenevat molemmin puolin.

 Polarisaatio ei osoita mitään lievenemisen merkkejä ja se uhkaa tehdä edessä olevat muutokset yhä vaikeammiksi kaikille osapuolille.  Herätysliikkeiden historia on täynnä vaiheita, joissa jakolinjat eivät syntyneet välttämättömyyden pakosta, vaan taitamattomuudesta, yksittäisten ihmisten liiasta innosta ja kaikkien haluttomuudesta ymmärtää toisen osapuolen huolta. Soisin, että nyt kävisi toisin. Silloin on kuitenkin uskallettava nousta kaikin voimin vastustamaan polarisaation ikävimpiä puolia.

Vertasin edellä tämänhetkistä tilannettamme siihen, että junamme ajaa tunnelissa siihen asti, että se tulee sieltä ulos ja olemme ehkä vaikeammassa mutta kuitenkin tutummassa maastossa. Kansankirkon pienenemistä ei voi ihmisvoimin estää, tuskin pirstoutumistakaan.  Herätysliikkeet eivät voi elää ilman messuja eivätkä ilman pastoreita. Jos kirkollinen hallinto kieltäytyy niitä sietämästä, pirstoutuminen ja polarisaatio tapahtuvat pahimpien skenaarioiden mukaisesti.

Kaikille olisi nyt terveellistä katsoa asiaa laajemmasta näkökulmasta. Voivatko messuyhteisössä ja paikallisseurakunnan kirkossa käyvä jatkossakin työpaikallaan tuntea samassa kahvihuoneessa kuuluvansa yhteen vai ilmaantuko välille ylipääsemätön kuilu? Ajattele naapuriasi, työkaveriasi, sukulaisiasi ja lähiseudun lapsia ja nuoria. Kun kirkolliset rakenteet murtuvat, miten evankeliumin ovi saadaan heidän edessään pidetyksi apposen auki ja Kristuksen kutsu kuuluville? Voiko kirkkomme kymmenen ja kahdenkymmenen vuoden paremmin vain huonommin, jos aktiiviset ja luterilaiseen uskoon sitoutuneet nuoret ja lapsiperheet on ajettu sen ulkopuolelle? Kirkolla on totisesti riittävästi ongelmia purkautuvien rakenteidensa keskellä muutenkin. 

Viisisataa vuotta maassa vaikuttaneen kansankirkon vaikeudet ovat johtaneet meidät historialliseen tilanteeseen. Se ei ole helppo kenellekään, eikä kukaan todellisuudessa tiedä, mitä on edessä.  Kyse ei ole vain minusta ja minun halustani, vaan siitä, että evankeliumin valon pitää saada loistaa meidän maassamme senkin jälkeen, kun kansankirkkomme on kadottanut voimansa.  Kristus ei hylkää suomalaisia silloinkaan. Vanhat rakenteet murtuvat, uusia syntyy aikanaan. Ja vain Jumala tietää millaisia.