Kirkosta ja tulevaisuudesta 4/7: Työntekijöiden kirkko vai elävä organismi?

Kirkon tilastoja selaava törmää hämmästyttäviin lukuihin.  Vuonna 1970 kirkkoon kuului 95 prosenttia suomalaista. Työntekijöitä kirkolla oli silloin noin 10 000.  Vuonna 2024 kirkkoon kuului enää noin 62 prosenttia suomalaista. Voisi olettaa, että työntekijämäärä olisi selvästi supistunut. Tilastot osoittavat kuitenkin aivan muuta. Työntekijämäärä nimittäin kaksinkertaistui vuodesta 1970 ennen kuin se alkoi laskea v. 2008.  Tilastointitapa on tosin jossain määrin muuttunut, eivätkä kaikki palkkalistoilla olevat ole kummankaan vuoden osalta kokopäivätoimisia (yhteenlaskettuja työvuosia oli v. 2023, 12 370; tiedossani ei ole vastaavaa vuoden 1970 lukua). Iso linja on kuitenkin selvä. Työntekijämäärä on kasvanut selvästi. Käytössäni ei ole tilastoa valaisemaan kehityslinjan yksityiskohtia. Olen siinä käsityksessä, että syitä sille on ennen muuta kaksi.

   Kirkko on 1970-luvun jälkeen alkanut monia uusia työmuotoja. Lapsi- ja nuorisotyö, perheneuvontatyö ja monet muut ovat tulleet osaksi kirkon arkea. Ne ovat varmasti olleet tarpeellisia ja järkeviä avauksia. Moneen suuntaan kulkeva toiminta vaatii kuitenkin paljon palkattua työvoimaa ja sitä on kiinnitetty, kun rahaa on riittänyt.

   Samalla kun kirkollisen työn arki on monipuolistunut, ilmeisen suuri määrä talkootyötä on muuttunut palkkatyöksi. Erityisesti maaseudulla eri herätysliikkeet ovat värittäneet kuvaa paikallisseurakunnan työstä. Kotiseurojen, raamattupiirien ja pyhäkoulujen pyörittämiseen ei tarvittu välttämättä seurakunnan työntekijöitä. Monin paikoin liikkeet ovat joko menettäneet voimaansa tai suuntautuneet enemmän sisäänpäin. Tavallisten kristittyjen aktiivisuutta on silloin jouduttu korvaamaan palkatulla työvoimalla. Välttämättä aktiivien toiminta ei ole paikallisseurakunnassa edes mahdollista. Kuinka monella seurakunta-aktiivilla on kotiseurakunnassanne kirkon tai seurakuntatalon avaimet?

   Varmaksi en voi selityksiäni väittää, mutta kirkolla on tällä hetkellä selvästi enemmän työntekijöitä kuin 1970-luvulla. En ymmärrä, miten tämä voisi olla jäsenmäärän supistuessa kestävä pohja. Onko tälle vaihtoehtoa?

Olen pastorin urallani vieraillut toimittamassa messua hyvin monissa paikallisseurakunnissa. Toiminta on ollut vierailijan näkökulmasta niissä lähes poikkeuksetta säntillistä. Ammattitaitoiset kirkkomuusikot ja tehtävänsä vakavasti ottaneet suntiot ovat hoitaneet tehtävänsä hienosti.  Viime vuosina toimintani on keskittynyt enemmän herätysliikkeiden järjestämiin messuihin. Useimmissa paikoissa ainoastaan pastori on yhteisön palkkalistoilla. Muuten lähes kaikki toimii vapaaehtoisvoimin, mutta laatu on myös täällä useimmiten korkea. Kirkkovieraat toivotetaan tervetulleiksi ovella, muusikot ovat ammattitaitoisia, suntiot hoitavat tehtävänsä täsmällisesti, esirukouksen ja tekstien lukijat sekä ehtoollisella avustajat toimivat hienosti. Pyhäkouluryhmiä on useimmiten monia eri-ikäisille. Seurakunta on subjekti eikä objekti. Vakiintunut toiminta on löytänyt hienosti uomansa. Ihmisiä ei ole kutsunut tehtäväänsä palkkio, vaan aate, jota me kutsumme uskoksi.

   Messuyhteisöjen toiminta tuo tuulahduksen siitä, mitä olen kohdannut ulkomailla käydessäni. Harvassa seurakunnassa on ollut siellä kovin monta päätoimista työntekijää. Valtaosa toiminnasta käy vapaaehtoistyöllä. Tämä on varsinkin Euroopan ulkopuolella normaalitapaus, josta suomalainen seurakuntaelämä muodostaa poikkeuksen. Rikas kirkko on kurkottanut moneen eri suuntaan ja laajalti kadottanut kykynsä tukeutua seurakuntalaisten omaan aktiivisuuteen.

Vain harva uskoo, että kirkon varat riittävät jatkossa pitämään nykyistä työntekijämäärää palkkalistoillaan. Jo aikoja sitten on alettu puhua vapaaehtoisten osuudesta. Ongelmana on vain, että vapaaehtoisten ”käyttäminen” on monissa seurakunnissa hyvin vaikeaa, minkä jo sanavalintakin osoittaa.  Kuka tässä ”käyttää” ketä? Keskisuuren seurakunnan kirkkoherra kertoi ohjanneensa omaa työntekijäänsä käyttämään vapaaehtoisia. ”Palkkaa sitten työntekijä käyttämään vapaaehtoisia!” Kyse ei ole kuitenkaan vapaaehtoisten ”käyttämisestä”, vaan siitä, että seurakunta on subjekti eikä objekti. Missä tämä ymmärretään, siellä asiat löytävät uomansa. Missä ei löydetä, vaikeudet ovat pian ylipääsemättömiä. Ja juuri tästä näkökulmasta kirkko on todella lyhytnäköinen ajaessaan pois uskoon sitoutuneiden nuorten ja vanhempien herätysliikekristittyjen joukkoa.