Sixtern Korkman, Talous ja humanismi

Sixten Korkman, Talous ja humanismi (Keuruu: Otava, 2022)

Sixten Korkman on suomalaisen talouskeskustelun vakionimi. Hänen urapolkunsa on pitkä ja menestyksellinen. Sen lisäksi hän on profiloitunut keskustelijana, jonka kolumnit luetaan todella tarkkaan. Hänen kirjansa Talous ja humanismi (Keuruu: Otava, 2022) ilmestyi jo muutama vuosi sitten, mutta otin aikaa sen lukemiseen vasta nyt. Kirjalla on suuria puutteita, mutta vahvoja ansioita. Ansiot ovat paljon puutteita suuremmat ja tekevät kirjasta erittäin suositeltavan lukukokemuksen.

Vajaan nelisatasivuisesta kirjasta lähes puolet käsittelee niitä ihanteita, joita ajattelijat ja uskonnot ovat valistuksen aikaan mennessä taloudelliselle toiminnalle asettaneet. Tämä on kirjan selkeästi heikoin osa. Sinänsä on kunnioitettavaa, että talousviisas on välittänyt kirjata vuosisatojen aikana esitettyjä ajatuksia. Ne ovat myös kiistatta vaikuttaneet yhteiskuntaan. Siitä huolimatta Korkmanin esitys on huteralla pohjalla. Aristoteles muotoili omat talousihanteensa. Missähän määrin niitä muistelivat ne roomalaiset, jotka vuokrasivat itselleen oikeuden koota verot vaikkapa Syyrian provinssista? Mitä se vaikutti niihin, jotka toivat valtavia määriä viljaa Egyptin Aleksandreiasta Roomaan? Tuomas Akvinolainen saarnasi omia oppejaan ja tuli katolisen kirkon normatiiviseksi opettajaksi, mutta Korkman ei pohdi näiden oppien tosiasiallista vaikutusta vaikkapa Pariisin kauppiaihin tai Etelä-Amerikkaan purjehtineisiin conquistadoreihin. Sama koskee uskonpuhdistuksen vaikutusta taloudelliseen toimintaan. Kunnollinen tutkimus aatteiden vaikutuksesta talouteen vaatisi sarjan erillistutkimuksia, joissa selvitetään tietyn aatteen vaikutusta tietyn rajatun alueen taloudelliseen toimintaan. Nyt sivellin on kirjoittajan sinänsä kunnioitettavasta paneutumisesta huolimatta auttamatta liian leveä ja tiedot perustuvat aatehistorian käsikirjaviisauteen.

Nähdäkseni Korkman jättää lisäksi liian vähälle huomiolle aatteen, joka todellakin on vaikuttanut talouteen ja vaikuttaa edelleen. Amerikkaan paenneet protestantit lähtivät pakoon heitä vainoavaa esivaltaa. Siksi amerikkalaisessa perinteessä on aina läsnä ajatus, että esivalta on tai siitä voi tulla Ilmestyskirjan pedon välikappale ja siis uhka uskonnon- ja yksilönvapaudelle. Tämä piirre puuttuu lähes täysin suomalaisesta kristillisyydestä, jossa hiukan huonompikin esivalta katsotaan Roomalaiskirjeen ja sitä seuraavan Lutherin opetuksen mukaisesti Jumalan lahjaksi – parempi huono ja jumalaton esivalta kuin täydellinen anarkia. Amerikkalaisen valtavirran protestantismin mukaan taas valtion valta ei saa milloinkaan kasvaa kovin suureksi ja pääasiallinen tapa estää tämä on rajoittaa verojen kerääminen minimiin. Korkman tuntee toki tämän ajattelun, jossa valtiovallalle jää minimissään vain vastuu turvallisuudesta (”yövartijavaltio”). Silti hänen olisi pitänyt antaa enemmän tilaa amerikkalaisille radikaaleille protestanttisille liikkeille, joita vaikkapa Markku Ruotsila esittelee kirjassaan Sydänmaiden kapina. Nämä osin karmivat asenteet, joissa esivallan oikeutus katsotaan enemmän tai vähemmän mitättömäksi, lyövät toki kättä puhtaasti materialistisen kapitalismin kanssa ja siksi arvoiltaan täysin liberaali yritysjohtaja mahtuu useinkin samaan suureen telttaan militantin ääriprotestantin kanssa. Kummankaan mielestä yhteiskunnan ei pidä kerätä veroja vaan antaa tilaa yksilön vapaudelle ja vastuulle. Silti tässä paitsi ahneus myös arvot todella vaikuttavat myös talouspolitiikkaan.

Kokonaan toisenlainen on ote, kun Korkman pääsee puhumaan omasta osaamisalueestaan, modernin ajan talousteorioista ja niiden vaikutuksesta. Nyt myös historiallinen ote kestää ja teksti on todella mielenkiintoista. Adam Smithistä lähtevä esitys tempaa mukaansa ja haastaa ajattelemaan ja kyseenalaistamaan sekä meille totuuksina esitettyjä asioita että kirjoittajan käsityksiä. Sivu sivulta esille nousee kiinnostavia näkökulmia ja taloushistorian klassisia kysymyksenasetteluja. Korkman pitää selvänä, että kommunismi toi mukanaan paljon enemmän ongelmia kuin se pystyi ratkaisemaan. Vapaa markkinatalous on hänen näkökulmastaan selvästi paras talousjärjestelmä. Jokainen tilasto osoittaa, että se on 1800-luvulta alkaen lisännyt vaurautta läntisessä maailmassa. Lisäksi se on nostanut maailmanlaajuisesti satoja miljoonia ihmisiä absoluuttisesta köyhyydestä – yhä harvemman aasialaisen tarvitsee elää nälkärajalla. Samalla Korkman kuitenkin huomaa terävästi markkinatalouden ongelmat. Ronald Reagan ja Margaret Thatcher ovat taustallaan olleiden taloustieteilijöiden oppien mukaisesti saattamaan julkisen vallan mahdollisimman pieneksi ja antamaan vapauden markkinavoimille. Pidäkkeetön taloudellinen vapaus ei kuitenkaan ratkaise ihmiskunnan suuria ongelmia. Yritykset saastuttavat ja myrkyttävät siihen asti, että yhteiskunta sen kieltää. Kun spekulantit ovat saaneet aikaan finanssikriisin, huudetaan säännöllisesti apuun siihen saakka halveksittua esivaltaa. Amerikkalaiseksi ihanteeksi sanotaan, että jokainen on oman onnensa seppä ja kaikki ovat samalla viivalla. Jokainen kustantaa silloin alkeiden jälkeen oman koulutuksensa. Korkmanin mukaan tämä ei ole todellisuudessa tuottanut demokratiaa, vaan perinnöllisen aristokratian. Varakas perhe pystyy antamaan lapsille hyvän koulutuksen, joka johtaa vaurauteen. Köyhän perheen lapset jäävät useimmiten köyhyyteen. Tasa-arvosta puhuminen on silloin joutavaa.

Koko Korkmanin kirjan kantava ajatus hahmottuu lukijalle vaikeuksitta. Emme odota teurastajan tai leipurin tuottavan meille ravintoa heidän hyväntahtoisuutensa vuoksi, vaan he ajattelevat omaa etuaan (Adam Smith). Juuri näin yhteiskunta toimii: Me tarvitsemme leipää ja leipuri tahtoo ansaita elantonsa myymällä sitä. Hyvän yhteiskunnan perustana on yksilön vapaus ja vapaa markkinatalous.  Se ei kuitenkaan riitä hyvään yhteiskuntaan. Ihmisen halu rikastua voi palvella hyvää asiaa, mutta onko ihmisten ahneus tosiaan yhteiskunnalle riittävä moottori?  John Maynard Keynes ihmetteli aikanaan ”hämmästyttävää uskoa siihen, että ilkeimpien miesten ilkeimmät vaikuttimet tavalla tai toisella tuottavat parhaita tuloksia parhaassa mahdollisessa maailmassa”. Tässä Korkman asettuu selvästi pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan puolelle. Kapitalismin pohjalla oleva ihmiskuva on yksiulotteinen ja köyhä. Ei kaikki voi perustua vain ahneudelle ja kuluttamiselle. Markkinatalouden rinnalle ja sitä tasoittamaan tarvitaan välttämättä hyvät arvot ja niiden tuottama yhteiskunta.

Korkmanin kysymyksenasettelu on erinomainen, mutta mistä nousevat hyvinvointivaltion arvot? Hän kirjoittaa kristinuskosta kunnioittavasti, mutta Jumala ei ole hänen ratkaisunsa. Sen sijaan hän puhuu liberaalin demokratian puolesta. Korkman painottaa humanististen tieteiden ja taiteiden merkitystä yhteiskunnan hyvinvoinnin elvyttäjinä ja on sitä mieltä, että yhteiskunnan pitää maksaa niiden kulut. Tämä asenne toki ilahduttaa jokaista humanististen tieteiden ja kulttuurin ystävää.  Kirjoittajan mukaan myös esimerkiksi koulutus ja terveydenhoito ovat asioita, joita toimivan yhteiskunnan kannattaa kustantaa. Toivoa vain sopii, että lukijakunta vakuuttuu näistä näkökulmista. Ikävä kyllä meilläkin kuuluu ennemmin äänekäs vaatimus saada veroaste alemmas, ja sehän merkitsee kulujen leikkauksia. Tällä hetkellä veroaste on pari prosenttia alempana kuin 1990-luvulla, ja lisää laskua vaativat ovat lapsellisen hämmästyneitä siitä, että yhteiskunnan palvelujen taso on pudonnut.

Korkman hahmottelee liberaalin demokratian taustaksi jo antiikin ajan filosofien kuvaamia luonnonoikeuksia. Linja kulkee Aristoteleesta stoalaisten ja Tuomas Akvinolaisen kautta keskusteluun, jota kävivät Thomas Hobbes ja John Locke, ja lopulta YK:n ihmisoikeuksien julistukseen ja kansainvälisiin ihmisoikeuksiin.  Kristillisestä näkökulmasta katsoen luonnonoikeudet ovat mielenkiintoinen kysymys: Jokainen ihminen on Raamatun mukaan rotuun, uskontoon ja kansakuntaan katsomatta arvokas Jumalan luomana ja Kristuksen lunastamana. Kaikki inhimillinen toiminta ei ole oikein, mutta ihmisarvo on jakamaton. Huomattavasti haastavampaa on perustella ihmisoikeuksia ilman Jumalaa. Luonto on julma ja jo jokainen kasvi pyrkii hakemaan elintilaa kuin huutaen sekä muille että lajitovereilleen ”minä ettekä te!” Englantilainen filosofi Jeremy Bentham pyrki aikanaan osoittamaan Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen ylevät lausumat silkaksi roskaksi. Keskustelu on jatkunut vuosisatojen ajan, senkin jälkeen, kun ihmisoikeuksien sisältö on merkittävästi muuttunut ja toisen maailmansodan voittajavaltiot muotoilivat YK:n ihmisoikeuksien julistuksen. Kriitikon silmin vain vilkaisu Venäjän, Kiinan, Iranin ja Saudi-Arabian suuntaan riittää osoittamaan sen näiden maiden päättäjien mielestä länsimaiseksi hapatukseksi ja tyhjäksi puheeksi. Mutta vaikka Ihmisoikeuksien julistus olisi heikko pelastusrengas, on jatkettava jonkinlaisen yleismaailmallisen moraalipohjan etsimistä. Hans Küngin ”Weltethos” on edelleen polttava kysymys – ellei sitten historia toista itseään ja joukkovoima jyrää brutaalisti ja filosofisia rakennelmia kyselemättä alleen rahamiesten harvainvallan.

Korkmanin kirja on puutteistaan huolimatta todellinen talousviisaan taidonnäyte. Tätä keskustelua olisi nyt syytä käydä niin Suomessa kuin maailmanlaajuisesti. Markkinavoimat voivat olla hyvä renki, mutta ne ovat ehtineet historian aikana osoittaa mitä tapahtuu, kun ne päästetään isännöimään.