Valta ja vallanhimo, suurvalta ja suurvallanhimo

Viime vuosina pienten kansojen kansalaiset ovat katsoneet ymmällään eri suurvaltoja. Itänaapuri on ollut suomalaisille vuosisatojen aikana useimmiten uhka, Yhdysvaltoja on totuttu pitämään turvana ja maailmanpoliisina, ja nyt Kiinan nousu on herättänyt paljon huolta. Aivan viime aikoina on näyttänyt taas siltä, että suurvaltojen johtajat pitävät kaikkia pieniä kansoja omana noutopöytänään, josta he ottavat haluamansa ja pahimmillaan jakavat kakun keskenään.

Jokainen huolestunut suomalainen, olipa kristitty tai ei, hyötyy siitä, että katsoo historiaa hieman kauemmas kuin muutaman vuoden taakse. Ja jokainen kristitty hyötyy erityisesti siitä opetuksesta, jonka näissä asioissa antoi lännen suuri kirkkoisä Augustinus. Hän joutui näkemään romahduksen ja ymmärsi sen antaman opetuksen.

Rooma nousi

Rooman valtakunta nousi pienestä Keski-Italian kaupungista koko tunnetun maailman herraksi. Kyseessä oli vuosisatoja kestänyt käsittämätön menestystarina, joka johti suureen ylpeyteen ja myös ylimielisyyteen. Aikojen kuluessa oli kehittynyt valtava Rooma-ideologia. Sen mukaan jumalat olivat antaneet Roomalle suuren tehtävän hallita kaikkia kansoja. Kauniissa muotoilussaan tähän tehtävään kuului olla heikon ja sorretun turva ja pitää röyhkeät sortajat kurissa. Todellisuudessa Rooman avoimen imperialistinen ideologia piti sisällään aivan toisenlaisia tavoitteita ja uusilla alueilla tarvittavan verisen diktatuurin. Mutta Rooma oli todella Välimeren alueen valtias ja sen mahti ulottui idästä länteen ja Alppien pohjoispuolelle asti.

Kun virallinen Rooma kääntyi kristityksi, tapahtui hämmästyttävä kehitys. Pakanapäättäjiä ei yllättäen isommin haitannutkaan se, että keisari olikin nyt kristitty. Käsitys Rooman jumalallisesta tehtävästä säilyi aivan ennallaan. Vielä hämmästyttävämpää oli, että monet kristityt nielaisivat koko vanhan Rooma-ideologian nahkoineen karvoineen. Nythän vasta tämä Jumalan kaitselmus tuli esille suuressa viisaudessaan: Nimenomaan kristityn Rooman piti hallita koko maailmaa. Jumalan valtio ja Rooman valtio menivät tässä yhteydessä suloisesti sekaisin.

Mutta entä kun valta romahti?

Rooman hävitys v. 410 oli valtava isku suurvaltaideologialle. Monet pakanat katsoivat sen kristittyjen syyksi: Rooma oli menettänyt mahtinsa, koska se oli kääntynyt pois isien jumalista. Augustinuksen vastaus oli hänen suurteoksensa Jumalan valtio. Tämä teos on hahmottanut historiakäsityksen lännen kirkossa näihin päivin asti ja se on miellyttävästi erilainen kuin idän kirkoissa.

Augustinus oli kotoisin Pohjois-Afrikasta eikä häntä ollut kaupunkiroomalaisten uho ilmeisesti koskaan isommin innostanut. Vaikka hän oli tietysti imperiumin kasvatti ja asukas, hän taisi katsoa kaupunkiroomalaisia suurin piirtein samoin kuin ranskalaiset amerikkalaisia ja turkulaiset helsinkiläisiä: parempi jos yrittävät mahtua puseroonsa. Ennen muuta hän näki suurvaltauhon takana vallanhimon. Yhtä jaksoa on syytä lainata:

Vainko jatkuvilla, toinen toistaan seuraavilla sodilla voitiin Rooman valtakuntaa laajentaa niin tavattoman laajalle ja nostaa se niin korkeaan maineeseen? Siinäpä sovelias syy! Miksi valtakunnan täytyi sotia, jotta se olisi suuri? Eikö ihmisruumiinkin ole järkevämpää säilyttää kohtuullinen mutta terve vartalo kuin saavuttaa jättiläismäiset ja vaivoille alttiit mitat? Ja jos ihminen on päässyt näihin mittoihin, eikö pitäisi tyytyä niihin eikä tavoitella vielä pahempia tuskia lihottamalla jäseniään entisestään? Mitä pahaa siinä olisi ollut?

Augustinus käy läpi Rooman kasvua maailmanvallaksi ja näkee siinä jatkuvan voittokulun sijaan vain sarjan julmia ja jumalattomia tekoja. Vallanhimo johti rikokseen toisensa jälkeen:

Tuo kiihkeä halu herrana hallita kiihottaa ja jäytää ihmiskuntaa. Tämän himon voittamana Rooma silloin riemuitsi siitä, että oli voittanut Alban, ja nimitti rikollisen saavutuksensa kiitosta kunniaksi. Meidän Raamattumme sanoo: ”Jumalaton kerskailee himoillaan ja vääryyden tekijä hankkii ylistystä” (Ps. 10:3). On siis pakko poistaa petolliset verhot ja valheelliset silaukset tosiasioiden päältä, jotta niitä voitaisiin avoimesti tutkia.

Augustinus teki selvän eron maallisen valtion ja Jumalan valtion välillä. Se ei kulkenut imperiumin rajamerkkien kohdalla, vaan siinä, kuka oli Kristuksen oma ja kuka ei. Jumala, hänen enkelinsä ja uskovat ihmiset kuuluivat Jumalan valtioon. Saatana, hänen enkelinsä ja epäuskoiset ihmiset kuuluivat toiseen, sitä vastustavaan valtioon. Rooman valtion kaatuminen ei kaatanut Jumalan valtakuntaa, koska Rooman menestys ei ollut osa evankeliumia. Sitä oli ennemminkin hallinnut ihmisen paha ominaisuus, vallanhimo, joka on suurvalloille tyypillinen.

Se toinen polku

Augustinus ei siis ihastellut mahtavaa Rooman valtakuntaa. Tarjolla oli kuitenkin myös toinen polku ja sitäkin on tallattu uskollisesti näihin päiviin asti. Jotkut idän kirkkoisät olivat innoissaan ”kristitystä Roomasta” ja kun valtakunta jakautui kahtia, Itä-Rooman pääkaupungiksi tuli Konstantinopoli. Juuri täällä eli vuosisatojen ajan vahva käsitys suuresta ja mahtavasta kristillisestä suurvallasta, ja erityisesti Rooman tuhon jälkeen sen Jumalan antaman tehtävän keskukseksi katsottiin Konstantinopoli.

Muslimit ahdistivat Itä-Roomaa yhä pahemmin ja hävittivät Konstantinopolin 1453. Tämän katastrofin jälkeen Konstantinopolin perilliseksi ilmoittautui Venäjä ja sen pääkaupunki Moskova. Moskova oli nyt Kolmas Rooma. Tsaarivallan ja ortodoksikirkon liitto oli vuosisatojen ajan luja ja se loi vahvan imperialistisen ideologian: Pyhällä Venäjänmaalla on Jumalan antama tehtävä. Kovin pitkään ei idän suuntaan tarvitse katsella ennen kuin tunnistaa tämän käsityksen Neuvostoliiton jälkeisellä Venäjällä. Kuvat Putinin luostarikäynneistä patriarkan kyljessä merkitsivät vanhan liiton elvyttämistä – Kolmas Rooma kohottaa päätään.

Ihmiskunnan synti ja kristityn vastuu

Augustinuksen opetus auttaa ymmärtämään, ettei maailman suurin ongelma ole valtio, ei suuri eikä pieni. Ongelma on ihmisen synti ja halu hallita toista. Kun syntiset ihmiset kokoavat voimansa, tuloksena on syntinen suurvalta, oli sen nimi juuri sillä kertaa mikä hyvänsä.

Tämä näkökulma ei suinkaan tarkoita, että kristityn pitäisi olla sivussa päätöksenteosta. Babylonin kauhuteot nähnyt Jeremia jos joku tiesi, mitä on joutua suurvallan riepoteltavaksi. Siitä huolimatta hän kehotti pakkosiirtolaisuuteen siirrettyjä Juudan asukkaita toimimaan sen kaupungin hyväksi, johon Jumala oli heidät siirtänyt (Jer. 29). Kristitty on kahden maan kansalainen. Vaikka todellinen isänmaa on taivaassa, meille ei ole tämän maailman hyvinvointi missään tapauksessa yhdentekevä asia. Selän kääntäminen kärsivälle maailmalle ei ole kristillinen ratkaisu. Kristityn on hyvä osallistua politiikkaan ja valita puolueensa oman harkintansa mukaan.

Uuden ajan suurvaltojen ihailijat

Jokaisella entisaikojen suurvallalla oli varmaan omat ihailijansa, mutta toki tunnemme tämän ilmiön myös omasta lähihistoriastamme. Kahden suurvallan väliin joutuneessa Suomessa osa ei tyytynyt valitsemaan mielessään kahdesta pahasta pienempää, vaan ihaili avoimesti Saksaa ja Hitleriä. Nämä äänet vaimenivat varsin pian. Neuvostoliiton ihailu sai suuren osan suomalaisista sulkemaan silmänsä kaikilta ongelmilta ja turvautumaan tarvittaessa jatkuvaan selittelyyn. Itänaapurin järjestelmän romahdettua nämä selittelyt vaikenivat varsin pian. Ennen Neuvostoliiton ja Kiinan välien kiristymistä mekin ehdimme nähdä suomalaisia Maon seuraajia, joita järkyttävä sortovalta ei isommin haitannut. Sen jälkeen onkin etupäässä ihailtu Yhdysvaltoja, josta on tullut monelle todellinen ihannemaa. Selittelemään lähtevällä taitaa olla edessään melkoinen urakka.

Viime sotien myrskyjen noustessa kokenut valtiomies J.K. Paasikivi kävi kirjeenvaihtoa Väinö Tannerin kanssa. Tanner ei uskonut sodan mahdollisuuteen, vaan luotti ihmisen järkeen ja pienten kansojen lailliseen oikeuteen elää omaa elämäänsä. Paasikivi näki asian inhorealistisen kirkkaasti: Jokainen suurvalta ajattelee ainoastaan omaa etuaan, eivätkä siinä pienten kansojen ilmiselvät oikeudet merkitse mitään. Ainoa turva on käyttää hyväkseen ”suurvaltojen keskinäistä rivaliteettia”, jossa pienen kansan edut voivat käydä yksiin jonkin suurvallan kanssa. Yhdenkään suurvallan hyväntahtoisuuteen ei kannata luottaa. En tiedä, oliko Paasikivi lukenut Augustinusta, mutta käsitys suurvaltojen olemuksesta on kovin tutunoloinen.

Punaisena hehkuva varoitusmerkki

Alister McGrathin kuvaus teoksessa Ateismin lyhyt historia on ollut ja on hälyttävän ajankohtainen. Hänen mukaansa loistelias monarkia ei 1700-luvun Ranskassa juuri välittänyt nälkää kärsivästä väestöstä tai kuihtuvasta porvaristosta. Sen tukena pysyi kuitenkin katolinen kirkko, johon kohdistui valtava arvostelu (”Ranska on vapaa vasta sitten kun sen viimeinen kuningas on kuristettu viimeisen papin sisälmyksillä”). Kun vanha valta vaihtui, kirkko sai maksaa kalliisti omaksumastaan kuninkaan sylikoiran asemasta. Kun kansallisaate nousi 1800-luvun Saksassa, kirkot tukivat pikkuruhtinaita ja koko kristinusko joutui valtataistelun osapuoleksi. McGrathin mukaan ateismin olemassaolo kyllä tiedettiin, mutta se oli kuin kaukainen saari, jolle kukaan ei halunnut soutaa. Sitten veneissä riitti sekä soutajia että matkustajia, kun kirkko oli valinnut puolensa ja tukeutunut vallanpitäjiin.

Kirkot ja kristityt ovat tavanneet olla suurvalloille alhaalla riippuva hedelmä. Putin sytyttää hartaana kynttilän kirkossa ja video lähtee laajaan levitykseen. Trump arvostelee aborttia ja puhuu perinteisistä arvoista. Se riittää, varsinkin jos kaksipuoluejärjestelmän toinen vaihtoehto kuvottaa. Kristityn pitäisi kuitenkin ymmärtää, ettei Pirua ajeta ulos Beelsebulilla. Kirkot maksavat kalliisti toisenlaiset ratkaisut siinä vaiheessa, kun valta vaihtuu.

Vanhastaan sanotaan, että valta turmelee ja että absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti. Tämä pätee yksittäiseen ihmiseen, mutta myös kaikkiin ihmisten yhteisöihin, olivat ne yrityksiä, puolueita tai suurvaltoja. Kristityn tulisi ymmärtää, että ongelma ei piile yrityksissä, puolueissa eikä suurvalloissa, vaan ihmisessä ja synnissä, jonka valtaan ihmiskunta on joutunut. Teemme toki voitavamme pitääksemme kurissa sekä oman syntisyytemme että tämän maailman kurjuuden. Tiedämme silti, että tämä maailma ei muutu paratiisiksi, vaan odotamme tulevaa. Viimeistään siellä varmaan nauramme makeasti sille, että tässä maailmassa tavattiin ihailla maallisia suurvaltoja. Ja jo tässä maailmassa loistaa pimeinä hetkinä valona Kristuksen sana: "Älä pelkää, pieni laumani. Teidän Isänne on päättänyt antaa teille valtakunnan”(Luuk. 12:32).