Veripunainen valtionetu - vai sopimuspohjainen maailmanpolitiikka? J.K. Paasikivi ja Mikko Hautala

Mikko Hautala, Sotaa ja rauhaa. Venäjä, Yhdysvallat ja Suomi uuden suurvaltakilpailun aikakaudella. Otava 2024 - Arvostelu

Harvalla alalla suomalaisten keskinäinen kilpailu on niin tiukkaa kuin diplomaattien keskuudessa. Jokainen alalle haluava käy läpi ensin tiukan seulan ja aloittaa sitten uransa vaatimattomassa sijoituspaikassa. Järjestelmä nostaa esille ne, joita pidetään huippukykyjen huippuina. Heistä parhaat sijoitetaan kaikkein tärkeimpiin diplomaattitehtäviin. Niistä Suomelle tärkeimmät ovat perinteisesti Moskova ja Washington. Mikko Hautala on toiminut suurlähettiläänä molemmissa ja on lisäksi palvellut Brysselissä sekä presidentti Niinistön ulkopoliittisena neuvonantajana. Nyt julkaistu kirja tulee siis aivan suomalaisen ulkopolitiikan ytimestä. Kirjassa on kolme lukua, Venäjästä, Yhdysvalloista ja Suomesta. Se on hätkähdyttävää tekstiä, joka pakottaa ajattelemaan joitakin asioita aivan uudesta näkökulmasta. Tässäkö tilassa maailma todella on?

Hautala tuntee erinomaisesti sekä Venäjän että Ukrainan, joissa molemmissa hän oli toiminut diplomaattina ennen Moskovan suurlähettiläskauttaan (2012-2106). Hän avaa Venäjän hallintoa tuntemattomalle lukijalle hyvin maan politiikkaa ja näkymä on lohduton: Oppositio tietää itsekin olevansa marginaalissa. Maan parlamentti Duuma ei ole nousevien politikkojen kehto, vaan ”kunniakansalaisten päivähoitopaikka.” Kaikki todellinen valta on presidentillä. Hallitus on aina virkamieshallitus, presidentin luottojoukko, ja ministerit oman alansa osaajia. Presidentti ja hänen hallintonsa on käytännössä ainoa poliittinen instituutio. Nyt Vladimir Putin on lisäksi johdonmukaisesti maksimoinut valtansa.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kaaostilaan ajautunut Venäjä alkoi vähitellen löytää itsetuntoaan. Hautalan mukaan onkin ennemmin sääntö, että valtansa menettänyt suurvalta alkaa hamuta takaisin vanhoja alueitaan. Hän esittää tärkeän kysymyksen: Missä kohtaa lännessä olisi pitänyt ymmärtää, että Venäjä oli valtiona kääntynyt kohti laajaa hyökkäyssotaa? Vain muutamat tutkijat meillä ja muualla ounastelivat tätä jo varhain. Valtaosa uskoi, että Venäjä integroituu kylmän sodan jälkeiseen maailmanjärjestykseen ja demokratisoituu vähitellen. Juuri tämä tutkimussuunta sai kaikkialla myös parhaan rahoituksen. Poliittiset murhat, Tšetšenian sota ja Georgian tapahtumat vain säpsähdyttivät eivätkä riittäneet kääntämään kurssia. Medvedin kauden jälkeen Putin palasi valtaan ideologisesti entistä päättäväisenä, valtasi Krimin 2014 ja osallistui sotaan Itä-Ukrainassa. Edes tämä ei herättänyt länttä muuhun kuin nimellisiin pakotteisiin. Se rohkaisi Putinia iskemään täydellä voimalla Ukrainaan helmikuussa 2022. Tähän häntä ei ajanut Hautalan mukaan mikään kansalaismielipiteen aiheuttama pakko, vaan se oli yksiselitteisesti Putinin oma valinta.

Kirjansa alussa Hautala tunnustautuu ulkopolitiikassa realistiksi ja lipsahtavansa välillä surukseen inhorealismiin. Kirjoittaessaan Suomen Venäjä-suhteen tulevaisuudesta hän palailee Moskovassa aivan mahdottomassa tilanteessa suurlähettiläänä toimineen Paasikiven oppeihin. Näkökulma on vähintään realistinen, ellei tosiaan inhorealistinen. Venäjä on kääntynyt pitkäksi aikaa militaristiseksi mahdiksi. Putinia ei kaada kansalaismielipide, ja näillä näkymillä Venäjä voi jatkaa sotaa Ukrainassa vuosia. Jos päättyvä sota voidaan jotenkin selittää valtiolle hyödylliseksi, seuraavina kohteina voivat olla Valko-Venäjä, Georgia tai Kazakstan. Mikäli Yhdysvallat joutuu sotaan Aasiassa tai ei osoita kiinnostusta Euroopan puolustamiseen, kohteena voi olla myös Nato-maa. Hyvät kehityskulut ovat mahdollisia, mutta Suomen ei kannata laskea sen varaan, että Venäjä tulisi järkiinsä. ”Suomen kannalta keskeistä on arvioida erilaisia kehityskulkuja ilman illuusioita, mutta ei ilman toivoa.”

Venäjä-osio saa lukijan mietteliääksi ja varsinkin kolmannen luvun jälkeen, jota käsittelen alla. Venäjän sotaintoa eivät Hautalan mukaan hillitse talouden ongelmat. Eri kansoista muodostuvan Venäjän imperiumin hajoamisvaara ei tule esille kirjassa mitenkään, vaikka Keski-Aasian militanttimuslimit uhkuvat varmasti jihadistista vihaa. Näistä asioista Hautala on epäilemättä kuullut maailman huippuasiantuntijoiden luentoja huomattavasti minua enemmän. En voi silti olla huomauttamatta, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kaaosta pahensi öljyn hinnan romahdus ja että Putinin maine vakauttajana perustui sen hurjaan hintatasoon. Tätä kirjoittaessani öljyn maailmanmarkkinahinta on runsaat puolet hyökkäyssodan alun tasosta (120 / 73 dollaria tynnyriltä). Inflaatio ja korkotaso ovat hurjissa lukemissa. Muutokset Venäjällä ovat perinteisesti olleet nopeita ja yllättäviä. Mitä tapahtuu, jos valtion palveluksessa olevat eivät saa palkkaansa eivätkä vanhukset eläkkeitään? Ja ovatko islamistit unohtaneet sukulaistensa tappamisen?

---

Seuraava luku käsittelee Yhdysvaltoja. Hautala kirjoitti kirjansa juuri ennen Trumpin uudelleenvalintaa, ja se kuvaa maan yllättävän lähihistorian. Neuvostoliiton romahdettua Yhdysvalloista tuli maailman ainoa supervalta. Pian alkoivat kuitenkin ongelmat. Maailman mittakaavassa järkevä globalisaatio merkitsi, että tehdastyö teetettiin halvalla Kiinassa, minne siirtyivät vähitellen myös työpaikat ja tuotekehittely. Kehitysmaa Kiina sai näin ilmaisen vetoavun, jonka turvin se kasvoi toiseksi supervallaksi. Kun Osama bin Laden uskalsi iskeä suoraan suurvallan ytimeen, amerikkalaiset käyttivät Afganistanin sotaan 850 miljardia dollaria ja Irakin sotaan melkein saman verran (800 mrd). Vanhat suurvaltojen sotia varten kehitetyt sotaopit heitettiin roskakoriin ja opeteltiin taistelemaan pikkuryhmittymiä vastaan. Kun suurvaltasuhteet ovat kiristyneet, amerikkalaiset kysyvät ovatko he toimineet globalisaation maksumiehinä ja samalla varustautuneet vuosikymmenien ajan vääränlaiseen sotaan. Venäjän eteneminen Itä-Euroopassa pääsi yllättämään Yhdysvallat. Entä jos Kiina hyökkää Taiwanille ja Venäjä käyttää samaan aikaan hyväkseen sitä, että Yhdysvaltojen huomio on muualla? Lisäksi maan politiikka on vaarallisesti jakautunut kahtia eikä asioita voida enää hoitaa laajalla kahden puolueen yhteistyöllä. On vaikea arvioida, mihin Yhdysvallat on nyt kääntymässä. Hautala kuvaa, miten suomalainen ulkopolitiikka pyrki pitämään yhteyttä niin demokraatteihin kuin republikaaneihinkin ja varautumaan myös Trumpin (sittemmin toteutuneeseen) uudelleenvalintaan.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan Suomi kääntyi varsin nopeasti jättämään Nato-hakemuksensa. Tätä edelsi tietysti voimakas diplomaattinen esityö, jota Hautala kuvaa tässä vaiheessa riittävän yksityiskohtaisesti. Sen lopputuloksena oli, että vain yksi senaattori äänesti Suomen jäsenyyttä vastaan. Hautalan mukaan molemmat maat näkevät paljon yhteistyömahdollisuuksia, joita Nato-jäsenyys vahvistaa. Suomi on paljon kokoaan vahvempi 6G- ja kvanttiteknologiassa. Mutta ytimessä oli toki Bidenin hallinnon käsitys, jonka mukaan Yhdysvaltain turvallisuutta ei ole ilman Euroopan turvallisuutta. Naton jäseneksi Suomen työnsi Vladimir Putin, eikä siinä vaiheessa muuten sivuhämmentäjän roolissa ollut Trump pyrkinyt missään vaiheessa Suomen jäsenyyshanketta jarruttamaan.

Viimeisessä Yhdysvaltoja käsittelevässä luvussaan Hautala pohtii maailmanlaajan suursodan mahdollisuutta. Suurvaltojen kilpailuasetelma on kiristynyt eikä se lupaa hyvää. Venäjän hyökkäys on johtanut rajuun kilpailuun kehittyvien maiden tuesta. Se on romuttanut kansainvälisten järjestöjen aseman ja asevalvonnan. Hyökkäyssota on tehnyt ajankohtaiseksi Kiinan ja Yhdysvaltojen välisen sodan mahdollisuuden. Kahden supervallan vastakkainasettelu on itänyt jo pitkään. Molemmat pyrkivät nyt kampittamaan toisiaan. Voiko Kiina hyökätä Taiwanille ja miten Yhdysvallat reagoisi siihen? Kiinalla pyrkii ilmeisesti olemaan valmis hyökkäykseen vuonna 2027, mikä ei vielä merkitse, että valmiutta käytettäisiin. Käyttäisikö Venäjä sen tapahtuessa tilaisuutta hyväkseen laajentamalla hyökkäystään vanhoihin neuvostovaltioihin? Hautala punnitsee analyyttisesti eri vaihtoehtoja ja käynnissä olevaa varjonyrkkeilyä. Rajoittamattomaan sotaan hän ei usko, mutta pohtii rajoitetun (ja sellaisenakin käsittämättömän tuhoisan) yhteenoton mahdollisuutta. Hän päätyy Paasikiven ja Tannerin kirjeenvaihtoon. Tanner ei uskonut sotaan, koska hän luotti ihmisen järkevyyteen. Paasikiven mielestä oli ”enemmän mahdollisuuksia sodan kuin rauhan puolella.” Hautala kallistuu varovasti Paasikiven puolelle. Sotaan varautumisen hinta on kuin kallis vakuutusmaksu, jonka menettäminen on kuitenkin onnellisempi vaihtoehto. Kun esille ottaa Paasikiven kirjan Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-1941, Hautalan tilannearvio saa lisävalaistusta.

Paasikivi arvioi, että ennen toista maailmansotaa Euroopan suurvaltakenttä oltiin jakamassa uudelleen. Siinä tilanteessa oli turha vedota ihmisen järkeen, oikeudenmukaisuuteen tai kansainväliseen oikeuteen. Suursotaa saatettiin karttaa, mutta pienten valtioiden kimppuun uskallettiin käydä, koska sitä vaati ”usein veripunainen valtionetu”. Ylin laki on silloin se, mitä valtion johtajat pitävät oman kansansa etuna. Se asettaa heidät ”ulkopuolelle hyvän ja pahan”. Pienten valtioiden ainoa turva oli suurvaltojen ”keskinäinen rivaliteetti”, ei oikeudenmukaisuus eivätkä laaditut sopimukset.

---

Hautalan viimeinen luku käsittelee vastaavan tilannearvion valossa Suomea ja se on hätkähdyttävä. Hän vaatii Suomea varustautumaan Venäjän täysimääräiseen hyökkäykseen. Puolustusmenoja pitää selvästi korottaa nykytasolta, puolustusteollisuuteen on panostettava vahvasti ja sen on oltava modernin teknologian aallonharjalla. Itäraja pitää linnoittaa useilla syvyyteen ulottuvilla valmiusasemilla. Ottawan miinasopimukseen liittyminen oli harha-askel. Kertausharjoitusten määrä pitää nostaa aivan uudelle tasolle. Nykyinen presidentti esitti vaalikampanjassaan 5000 sotilaan valmiusreservin perustamista. Hautalan mukaan todellinen tarve on 50 000 sotilasta. Tämä jakso on hämmästyttävää luettavaa. Omana asepalvelusaikanani vastaavia kommentteja esitti lähinnä vääpeli, joka varusmiesten yleisen arvion mukaan ei ollut parhaimmillaan intelligenssialalla. Vielä viisi saati viisitoista vuotta sitten tällaisen tekstin kirjoittajaa olisi pidetty sotahulluna. Nyt viesti tulee suomalaisen ulkopolitiikan ytimestä eikä minusta ole sitä kiistämään. Ihan totta – tässäkö nyt ollaan?

Pahimpaan varustautuminen ei tapahdu Hautalan mukaan ainoastaan armeijaa tehostamalla. Nimenomaan kriisiaikana valtiosuhteiden merkitys korostuu. Tässä luvussa Hautala antaa tiukkaa palautetta suomalaisen diplomatian kehityslinjoille. Ulkosuhteiden hoito jakaantuu hallituksen ja presidentin välille eikä Hautala isommin salaa toivettaan vahvemmasta presidentin vallasta. Hänen mukaansa hajanainen hallinto ei ole kyennyt asettamaan suurlähetystöille selkeitä tavoitteita ja siksi perinteinen ydintehtävä, sodan ja rauhan kysymykset, on päässyt liudentumaan ”monenkirjavaksi prosessipullaksi.” Pienen maan lähetystön pitää keskittyä tärkeimpään, ja sodan ja rauhan kysymyksen lisäksi Hautala nostaa esille suomalaisten hyvinvoinnin lisäämisen. Hän kuvaa tylysti omaa kokemustaan 2000-luvun alun kehitysyhteistyöosastolla: ”Käytännössä päähuoli oli, että kaikista määrärahoista varmasti päästiin määräajassa eroon.” Hautalan näkökulmasta diplomaattien tehtävä on ydintehtävän lisäksi edistää Suomen maakuvaa ja vientiteollisuuden vetoa, ja tähän tarvitaan ammattilaisten luomia hyviä henkilösuhteita kaikkiin mahdollisiin tahoihin. Tuon ulkopuolelle jäävä toiminta on ilmeisesti ”monenkirjavaa prosessipullaa”, ja siihen sisältyy paljon pohjoismaisen arvopohjan välittämistä kohdemaihin.

Viimeistään täysimittainen sota Ukrainassa on ollut raskas isku pienten maiden suosimalle sääntöpohjaiselle maailmanjärjestykselle. Rauhan takaajaksi uskotun suurvallan uudelleen presidentiksi valittu Trump hamuaa Grönlantia, Kanadaa ja Panaman kanavaa. Mikä muu tässä haisee kuin Paasikiven kuvaama veripunainen valtionetu? Mitä merkitystä on sopimuksilla silloin, kun Venäjä julkisella ilmoituksella ja muut suurvallat käytöksellään osoittavat, että sopimukset sitovat niitä vain niin kauan kuin ne katsotaan hyödyllisiksi? Aiempi presidentti Tarja Halonen lukee varmaan Hautalan kirjaa lähinnä tyrmistyneenä, mutta joutuu myös silmäkkäin muuttuneen maailman kanssa. Halonen ei ole ainoa: Silloinen investointipankkiiri Sauli Niinistö pelkäsi kirjassaan Hiljaisten historia (2007) Kiinan ja Yhdysvaltojen jakavan maailman keskenään ja katsoi pelastukseksi Euroopan ja Venäjän välisen liiton.

Niinistön kirjasta ei ole kulunut kuin parikymmentä vuotta. En syytä häntä enkä ketään muutakaan virhearviosta. Hän oli väärässä, mutta niin olin tuohon aikaan minäkin. Hautalan tuon aikaisista mielipiteistä minulla ei ole käsitystä, mutta tosiasia on, että valtaosa eurooppalaisesta eliitistä erehtyi. Tuolloin ja kauan sen jälkeen haluttiin toistaa Länsi-Euroopan integroitumisen tuoma rauhan ihme: Kun Saksan ja Ranskan taloudet saatiin integroiduksi, sota kävi mahdottomaksi. Venäjän raaka-aineet ja Euroopan koulutustaso – sehän on match made in Heaven! Niin ei vain käynyt, vaikka monet siihen enemmän tai vähemmän vahvasti uskoivat, vaan Venäjä kääntyi haikailemaan kohti mennyttä Neuvostoliittoa.

Maailma muuttuu nopeammin kuin olen ymmärtänyt. Globalisaatio on nostanut minun elinaikanani sadat miljoonat aasialaiset pois absoluuttisesta köyhyydestä. Kun talouden kortit on jaettu uudelleen, on samalla määritetty uudelleen myös sotilasmahtien voimasuhteet ja Kiinan nousu. Neuvostoliitto romahti, mutta fossiilisten polttoaineitten käyttö nykytasolla tukee Venäjän halua hamuta entistä asemaansa. Kaikki tämä sapelinkalistelu tapahtuu aikana, jolloin ihmiskunta tarvitsisi yhteistyötä enemmän kuin koskaan. Sodat eivät pysäytä ilmastonmuutosta eivätkä luonnon monimuotoisuuden katoamista. Ne eivät valmista ketään valtaviin nälkää pakeneviin ihmisvirtoihin. Maailma on mieletön. Hautalan kirja avaa ikkunan siihen, miten yksi pieni kansakunta pyrkii varmistamaan maailmanpalon uhatessa pelastustikkaita itselleen. Se on välttämätöntä, mutta … pakko on tähdätä myös korkeammalle!