Efesos jää taakse Apt 20:1-6

Luvussa 19 Luukas kertoi Efesoksen hopeaseppien nostamasta valtavasta metelistä, jonka kaupungin virkamiehet vain vaivoin saivat hillityksi. Luukkaan mukaan Paavali ei kuitenkaan joutunut pakenemaan kaupungista henkensä kaupalla kuten monista muista kaupungeista. Hän lähti kaikessa rauhassa hyvästeltyään ensin opetuslapset. Hän kulki pohjoiseen kohti Makedoniaa ja sitä kautta Kreikkaan. Tämän tarkemmin Luukas ei matkaa kuvaa, kertoo vain Paavalin jatkaneen matkaa Filippistä Troakseen.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on puhe happamattoman leivän juhlasta (sana ”juhla” ei ehkä ole tässä paras mahdollinen). Luukas tarkoittaa pääsiäistä edeltänyttä seitsemän päivän jaksoa, jolloin kaikki hapatus oli perattu pois koko Israelista. Näiden päivien aikana muisteltiin sitä, miten Herra Egyptissä käski israelilaisten poistaa talouksistaan hapantaikinan ja sen juuren. Happamattoman leivän päiviä seurasi vuosittaisessa juhlakalenterissa pääsiäinen, Egyptin orjuudesta vapautumisen muistojuhla. Happamattoman leivän päivät olivat säädösten mukaan jokaiselle juutalaiselle lepopäiviä. Nyt Luukas ohimennen ja itsestäänselvyytenä mainitsee, että Paavali piti tämän tavan, koska hän kerran lähti liikkeelle vasta näiden päivien jälkeen. Vaikka hän eli pakanoiden parissa vapaasti, hän seurasi juutalaisena juutalaisia käytäntöjä. Pelastustie Mooseksen laki ei hänen opetuksensa mukaan ollut kenellekään.

Jakeessa 6 Luukas puhuu ensimmäisen kerran Paavalin matkaseurueesta sanoen ”me purjehdimme”. Kuitenkaan hän ei mainitse itseään Paavalin seurueen joukossa. Mihin tämä ”me” viittaa? Mahdollisuuksia on useampia. Luontevin ajatus on, että Luukas on todella ollut itse Paavalin matkalla ja kopioi nyt matkapäiväkirjastaan tekstiä teokseensa. Toinen mahdollisuus on, että hän käyttää jonkun toisen matkapäiväkirjaa.

Tappava tapaturma 20:7-12

Luukas kuvaa eloisasti ja värikkäästi Paavalin iltaa Troaksessa. ”Viikon ensimmäinen päivä” tarkoittaa sunnuntaita; taustalla on juutalainen kulttuuri, jossa lepopäivä, sapatti, on viikon seitsemäs päivä. On syytä hyvin tarkkaan alleviivata, että Troaan uskovat ovat koolla sunnuntaina. Alkukirkko ei viettänyt viikoittaisena juhlapäivänään sapattia (lauantai) vaan sunnuntaita. Jos me luterilaiset ja muut vanhat kirkkokunnat teemme väärin juhliessamme Herran ylösnousemuksen päivää, sunnuntaita, olemme ainakin hyvässä seurassa. Samoin ovat tehneet myös Paavali, Johannes (Ilm. 1:10), Ignatios Antiokialainen ja ilmeisesti koko alkukirkko. Erityisen selväksi tämän tekee se, että Troaksen illassa ei ole kysymys mistään muusta kuin ehtoollisjumalanpalveluksesta.

Luukas kertoo kristittyjen kokoontuneen ”murtamaan leipää” eli ehtoolliselle. 

Paavali puhui pitkään – sanan voisi mielestäni kääntää rohkeasti ”keskusteli” (dielegeto). Alkukirkossa saarna oli nimittäin usein muodoltaan keskustelu, jossa esitettiin kysymyksiä ja annettiin vastauksia. Tähän on useita viittauksia myös Paavalin kirjeissä. Vanhasta muistista Paavali esittää kirjoittaessaan jatkuvasti kysymyksiä (esim. Room 3:9 ja 4:1) ja kieltää Korintin seurakunnan naisia ”kysymästä” jumalanpalveluksessa, so. osallistumasta seurakunnan opettamiseen. Tällä kertaa Paavali keskusteli seurakunnan kanssa niin pitkään, että erään nuoren veljen silmiä alkoi painaa. Todennäköisesti hänellä kuten useimmilla muillakin oli takanaan täysi työpäivä. Ei siis ollut kumma, että Eutykos yhtäkkiä poistui tunnelmavalaistuksen piiristä ja pudota mätkähti (vuokra)talon pihalle saaden heti surmansa. Paavali saapuu paikalle ja herättää nuoren miehen kuolleista. Siirryttiin ehtoolliselle, minkä jälkeen seurakunnan kysymykset edelleen jatkuivat.

Matkalla kohti Jerusalemia 20:13-16

Paavali jatkoi matkaansa tarkoituksenaan ehtiä helluntaijuhlille Jerusalemiin ajoissa. Hän oli tarkoituksella valinnut laivan, joka ei pysähtynyt Efesoksessa. Siellä olisi nimittäin kulunut aikaa runsaanlaisesti, eikä sitä ollut hukattavissa. Nyt Paavalin koko toiminnan tarkoituksena oli mennä Jerusalemiin viemään pakanakristittyjen kokoamaa kolehtia, sopia asiat siellä ja jatkaa sitten Rooman kautta kohti Hispaniaa (nyk. Espanja ja Portugali), kuten hän kertoo Roomalaiskirjeen 15. luvussa. Hän tietää todistajantehtävänsä tulevat vastukset ja tahtoo vielä kerran puhutella Efesoksen seurakunnan vanhimpia.

Paavalin testamentti 20:17-38

Paavali kutsuu koolle Efesoksen seurakunnan vanhimmat ja pitää heille koskettavan jäähyväispuheen. Nyt on syytä huomata, että Efesoksen seurakunnalla siis tosiaan oli vanhimpansa, jotka kantoivat vastuun seurakunnasta. Sana vanhin, presbyteros, on juuri se sana, josta moniin uusiin kieliin tulevat pappia merkitsevät sanat (präst, priest, Priester). Näistä veljistä käytetään UT:ssa hyvinkin erilaisia sanoja. Heitä kutsutaan paimeniksi, opettajiksi, jopa enkeleiksi (Ilm 2-3 jonka taustalla on Mal 2:7).

Tiedämme, että jos tarkkoja olemme, Kirkossa on yksi Ylimmäinen Pappi, Kristus ja kaikki kristityt kuuluvat pyhään papistoon (1 Piet 2:9). Meidän pastorimme eivät siis ole pappeja siinä mielessä että he olisivat uhripappeja. Sen sijaan heille on uskottu lauman paimentaminen kaikkine siihen kuuluvine velvollisuuksineen ja valtuuksineen. Heiltä vaadittiin laumasta tili. Väite, ettei tällaisia miehiä olisi alkukirkossa ollut, on silkkaa palturia. Kaikkein parhaiten sen osoittaa juuri nyt käsiteltävä jakso.

Paavali puhuu omasta työstään. Hän oli tehnyt työtä sen mukaan kuin oli osannut. Hän ei ollut vetäytynyt pois, vaan oli julistanut sanaa rohkeasti ja julkisesti. Jatkosta Paavalilla on vain kalpea aavistus. Vaikeuksia on odotettavissa, kahleita ja ahdinkoa. Enemmän kuitenkin merkitsee se, että Paavali oli jo Miletoksen rannikolla vangittu mies. Pyhä Henki oli sitonut hänet ja vei häntä Jerusalemiin tuntemattomia kohtaloita kohti. Oli aika siirtää lopullisesti vastuu pois Paavalilta seurakunnan vanhimmille. Paavali voi rohkeasti sanoa, ettei ole enää hänen vikansa jos joku Efesoksen kristityistä joutuu kadotukseen. Jumalan sana on avoimesti saarnattu. Nyt on Efesoksen vanhimpien tehtävä pitää huoli itsestään ja laumasta, jonka kaitsijoiksi Pyhä Henki on heidät pannut.

Luukas tiivistää juuri tässä jaksossa Paavalin sanomana evankeliumin ytimen. Herra on omalla verellään lunastanut seurakunnan itselleen. (Toisissa käsikirjoituksissa sanotaan vielä jyhkeämmin: Jumala on omalla verellään lunastanut seurakunnan itselleen!).

Paavali tietää varoittaa vakavasta vaarasta. Seurakunnan omasta piiristä tulisi nousemaan harhaoppisia opettajia, julmia susia, jotka eivät säästä laumaa. Paimenten oli oltava valveilla ja muistettava Paavalin näkemää vaivaa, kun hän opetti vanhimpia. Seurakunnan vanhimmiksi ei tultu pystymetsästä. Tarvittiin perusteellinen opetus vaativaan tehtävään. Siihen asetettujen tulee edelleen muistaa, että lauma on paimenen kunniaa ja arvostusta tärkeämpi.

Apostoli jättää Efesoksen ystävät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun. Jumalan sanassa on voima, joka rakentaa seurakuntaa. Vain elävä ja voimallinen sana voi antaa meille perintöosan pyhitettyjen joukossa.

Paavali vakuuttaa vielä, ettei hän ole pyrkinyt hyötymään seurakunnasta. Hän oli tehnyt rehellistä työtä ja elättänyt paitsi itsensä myös muita. Näin hän oli seurannut Herran tahtoa ja antanut esimerkin myös seurakunnalle.

Paavali on päättänyt jäähyväispuheensa. Tässä ajassa hän ei nähnyt enää Efesoksen kristittyjä ja sen kertominen teki erosta haikean. Paavali oli kuitenkin jättänyt Efesoksen vanhimmille ja samalla koko Kirkolle upean testamentin. Toivottavasti se saa meidänkin kirkossamme kannustaa jokaista sanan palvelijaa hylkäämään palkkapaimenen tavat sekä palkkaluokkien ja työpaikkojen laskemisen. Herran antama tehtävä on valtava ja siitä on kerran tehtävä tili. Seurakuntalaiset taas toivottavasti ymmärtävät, miten valtavan tehtävän heidän pastorinsa ovat saaneet ja kantavat heitä uskollisesti esirukouksessa Isän eteen. Jaksamme vain toisiamme rakastaen ja keskittyen siihen, että Herra on ostanut meidät omakseen omalla verellään.