Tervaa ja höyheniä 14:1-7

Viime luvun lopussa Paavali ja Barnabas ilmoittivat kääntyvänsä pakanoiden puoleen, koska juutalaiset torjuivat Kristuksen. Siitä huolimatta he soveltavat myös tässä luvussa aikaisempaa tapaansa tehdä lähetystyötä. He menivät Ikonionissa ensimmäiseksi juutalaisten synagogaan puhumaan juutalaisille ja ”jumalaa pelkääväisille”, eli pakanoille jotka palvoivat Jumalaa kääntymättä kuitenkaan juutalaisiksi. Juutalaisia he eivät siis aikoneet kokonaan hylätä. Ikonionissa evankeliumi eteni voimakkaasti. Vastustuksen keskelläkin apostolit pysyivät rohkeina. Kävi ilmi sama asia kuin jo Jerusalemissa: Selkeästi saarnattu Jumalan evankeliumi jakaa ihmismielet kahteen leiriin. Toiset ihastuivat ja toiset vihastuivat. Apostolien henki oli uhattuna, kun hurjistunut uskonkiihkoinen joukko kävi heidän kimppuunsa. Viime tipassa apostolit huomaavat, mistä on kyse ja lähtevät kaupungista. Evankeliumin ääni ei vaiennut vieläkään. Apostolit johtivat tiensä kohti uusia kaupunkeja ja uusia vaaroja.

Sama ilmiö on sittemmin toistunut Kirkon historiassa jatkuvasti. Harva Rooman keisari järjesti koko valtakunnan kattavaa vainoa. Siitä huolimatta kristityt eivät olleet koskaan turvassa. Heidän uhkanaan oli heihin kohdistunut yleinen vihamielisyys, joka siellä täällä johti pahoinpitelyihin ja veritöihin. Hallitusmiesten ei tarvinnut pelätä kansan vihaa tuomitessaan kristittyjä areenalle. Ennemminkin kansan vastenmielisyys kristittyjä kohtaan painosti heitä tuomioihin. Siksi veri virtasi.

Suomalainen kristitty lukee tekstiä omasta näkökulmastaan. Me emme kohtaa vainoa, ja omassa kodissaan jokainen saa harjoittaa uskoaan vapaasti. Sen sijaan kristillisen uskon asema julkisessa tilassa käy koko ajan ahtaammaksi. Tämän näkökulman tuntevat valitettavan hyvin opettajat ja myös terveydenhoidon edustajat.

Aivan toinen on toki tilanne siellä, missä kristityt ovat vähemmistönä. Harvassa maassa hallitusten ja diktaattorien pitää nähdä vaivaa saadakseen kristityt ahtaalle. Sekä muslimimaissa että nyt monessa muussakin paikassa nimenomaan kansa vihaa kristittyjä, erityisesti silloin jos Kirkko tekee lähetystyötä.

Kristityn on hyvä oppia ymmärtämään, etteivät Jumalan valtakunta ja tämä maailma tee koskaan täydellistä sovintoa. Tämä maailma vierastaa, vihaa tai vainoaa Kristusta ja hänen omiaan. Näiden välillä on vain aste-ero. Missä kristitty rohkenee avoimesti tunnustaa uskoaan, ihmiset vierastavat sitä. Tietyissä tilanteissa tämä vierastaminen yltyy vihaksi, ja siitä on vain yksi askel vainoon. Apostolit eivät rohkeaa todistusta pelänneet, vaan puhuivat Jeesuksesta avoimesti ja kaikille.

Ihmiset jumalina 14:8-20

Lystrassa Paavalia istui kuuntelemassa rampa mies, jonka Paavali paransi. Tämä ihme sai kuulijat valtaansa. Paavali ja Barnabas eivät ilmeisesti ymmärtäneet lykaonian kieltä – antiikissa puhuttiin lukuisia kieliä ja vain hallintokieli kreikka osattiin idässä yleisesti. Tästä johtuu, että asukkaat melkein onnistuivat uhraamaan apostoleille. He pitivät apostoleja jumalina, jotka olivat tulleet ihmishahmoisina heidän luokseen. Tällaisia kertomuksia kerrottiin ilmeisen yleisesti noihin aikoihin, ja ainakin ne esiintyivät kreikkalais-roomalaisessa runoudessa. Paavalille ja Barnabaalle koko ajatus on kauhistus. He repäisevät vaatteensa surun ja kauhistuksen merkiksi. He eivät suostuneet missään tapauksessa ottamaan vastaan mitään jumalallista kunnioitusta. On olemassa yksi ainoa elävä Jumala, koko maailman Luoja. Hänen puoleensa on kaikkien kansojen käännyttävä ja hylättävä tyhjänpäiväiset epäjumalat.

Monet tutkijat ovat epäilleet, innostuivatko ihmiset tosiaan yhdestä ihmeestä noin kovasti. Olihan maailma heidän mukaansa noihin aikoihin täynnä ihmeidentekijöitä, jotka kuuluivat uskonnolliseen arkipäivään. Näin sanovat eivät kuitenkaan osaa mainita yhtään kiertelevää ihmeidentekijää. Lykaonialaisten innostuminen ihmeestä on osoitus siitä, että nyt oli tapahtunut jotain tavallisuudesta poikkeavaa.

Juhlivan ja härkää raahaavan väkijoukon mieli muuttui pian. Syynä oli vanhojen tuttujen juutalaisten ilmaantuminen kaupunkiin. Paavali sai tuntea taas kerran maisen kunnian katoavaisuuden. Häntä kivitettiin siihen asti, kunnes häntä luultiin kuolleeksi. Kyseessä ei ole siis virallinen kuolemantuomio, vaan kansan vihanpurkaus. Yleensä kivittämällä tapetulla ihmisellä ei jäänyt kovin monta luuta ehjäksi. Se että Paavali nousi ylös ja saattoi seuraavana päivänä lähteä jatkamaan matkaa, on ymmärrettävä Jumalan ihmeeksi. Herra tahtoi varjella valitun apostolinsa hengen myös toivottomassa tilanteessa.

Paavalin ja Barnabaan saarna silloin, kun heille aiottiin uhrata kuten jumalille, paljastaa tärkeän osan kristillisestä saarnasta. Kristittyjä on aina syytetty monijumalaisuudesta, kun me uskomme Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Erityisesti tässä raamatunkohdassa tulee hyvin näkyviin, että apostolit pitivät aivan ehdottomasti kiinni siitä, että Jumala on yksi ainoa. Hän on koko maailman luoja ja ylläpitäjä. Koko saarna muistuttaa paljon Roomalaiskirjeen ensimmäistä lukua, jossa samaa asiaa painotetaan hyvin voimakkaasti.

Miten sitten on mahdollista, että Jumala on yksi, vaikka puhutaan Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä? Luther antaa näihin pohdiskeluihin kultaisen säännön, jonka mukaan matematiikka on tässä asiassa heitettävä sikseen. Me olemme vain sen tosiasian edessä, että Raamatun mukaan Jumala on vain yksi ja sittenkin kolme. Myöhemmin Kirkko ratkaisi asian niin, että Pyhällä kolmiyhteisellä Jumalalla on kolme persoonaa, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Näin me uskomme ja tunnustamme edelleen ja pidämme kaikkia muita harhaoppisina. Emme me osaa järjellä käsittää, miksi asia on juuri näin. Ortodoksisisaremme ja -veljemme ovat meille mainioita opettajia tässä asiassa. Meidän tulisi heidän tapaansa enemmän kumartaa ja laulaa kiitosta Pyhälle Kolminaisuudelle kuin miettiä, pohtia ja väitellä asiasta, joka on meille liian korkea ymmärtääksemme sen.

Lue Kolminaisuudesta lisää täältä

Lähetysmatkan päätös 14:21-28

Käytyään Derbessä julistamassa evankeliumia Paavali ja Barnabas palasivat jälkiään pitkin ja rohkaisivat nuoria seurakuntia. Enää ei ollut ilmeisesti väkivallan pelossa tilaisuutta jäädä pitempään ja tuskin se kuului matkasuunnitelmiinkaan. Nyt oli määränpäänä lähettäjäseurakunta, Antiokia. Matkalla he valitsivat jokaiseen seurakuntaan vanhimmat eli seurakunnan johtajat. Apostolien saarna oli vakavaa puhetta, jossa tosiasioita ei kaunisteltu. Apostolit olivat saaneet lähteä henki kurkussa tiehensä lähes jokaisesta kaupungista. Siitä seurasi, että kristitytkin saivat varautua ahdistuksiin ja vainoihin. Niiden jälkeen odotti kuitenkin iankaikkinen elämä, joka on meille kaikille luvattu.

Antiokian seurakunta oli Pyhän Hengen määräyksestä lähettänyt Barnabaan ja Paavalin matkaan. Nyt oli matka päättynyt ja voitiin jakaa kokemukset. Evankeliumi oli levinnyt laajalle. Voitiin iloita siitä, että sekä monet juutalaiset että vielä useammat pakanat olivat tulleet Jumalan omiksi. Nyt evankeliumi oli koko maailman evankeliumia ja Kristus koko maailman syntien sovittaja. Tämä saarna oli kantanut hedelmää Antiokiassa ja lähetyskentillä. Seuraavassa luvussa näemme, miten sama saarna aiheutti myös Kirkon sisällä suuria vaikeuksia.