Säilyykö yhteys?

Säilyykö yhteys?

Viimeksi käsitellyn Apostolien tekojen luvun aikana tunnelma tiivistyi merkittävästi. Luukas siirtyi teoksessaan uuteen jaksoon. Kerrottuaan apostoli Paavalin lähetystyöstä hän siirtyi puhumaan Paavalin matkasta Jerusalemiin ja hänen myöhemmistä vaiheistaan. Tänään käsiteltävän jakson aikana jännitys edelleen kohoaa, kunnes tapahtumat lähtevät yhtäkkiä vyörymään eteenpäin pyhässä kaupungissa. Näin alkoi toteutua Ylösnousseen Herran Ananiaalle sanoma ilmoitus Paavalista. Paavalin piti tunnustaa hänen nimeään paitsi pakanoiden myös kuninkaiden ja Israelin kansan edessä.


Suuntana Jerusalem Ap.t. 21:1-6


Paavali heitti siis haikeat jäähyväiset Efeson seurakunnan paimenille. Hän purjehti suomalaisten lomaparatiisilta toiselle (Kos, Rodos, Patara). Luukkaan matkakertomus on tältä osin erinomaisen tarkka. Se antaa myös kuvan siitä, miten vaivalloista ja riskialtista purjehtiminen oli noihin aikoihin. Pitkiä matkoja ei mielellään tehty ulappojen ylitse.

Meidän on syytä nyt jatkuvasti pitää mielessämme, ettei Luukas kuvaa mitä hyvänsä kiertuetta. Paavalin meno Jerusalemiin oli hyvin ratkaiseva tapahtuma. Paavali oli tehnyt koko elämäntyönsä pakanoiden parissa. Hän oli lähtenyt jatkuvasti siitä, että pakanoiden ei tarvinnut tulla ensiksi juutalaisiksi tullakseen Kristuksen omiksi. Hän oli saarnannut pakanoille evankeliumia, jossa Mooseksen lailla ei ollut sijaa. Samaan aikaan hän oli sallinut juutalaiskristittyjen pysyä lakihurskaina juutalaisina. Noudattipa hän itsekin täysin itsestäänselvästi monia juutalaisia tapoja. Hänen pyrkimyksenään oli olla juutalaiselle juutalainen ja kreikkalaiselle kreikkalainen. Sallisivatko Jerusalemin alkuseurakunnan edustajat ja heidän johtajansa Jaakob tällaisen katsantokannan?


Nyt meidän täytyy muistaa, että Mooseksen laki ei ollut juutalaisille inhottava ja vastenmielinen taakka, kuten me usein luulemme. Päin vastoin juutalaiset olivat lapsesta asti oppineet ylistämään Jumalan käskyjen viisautta ja ihanuutta. Saada elää juutalaisena, Jumalan oman kansan jäsenenä, oli valtava etuoikeus. Näin ajatteli myös Paavali, joka sanoi Pietarille: "Me olemme luonnostamme juutalaisia emmekä pakanasyntisiä" (Gal 2:15). Mikään mahti maailmassa ei olisi saanut Jerusalemin alkuseurakunnan jäseniä luopumaan perinteisestä suhtautumisestaan Mooseksen lakiin omassa elämässään. He kyllä ymmärsivät lain noudattamisensa vajavaisuuden (Apt 15:10) ja tiesivät hyvin tarvitsevansa Kristusta syntiensä sovittajaksi. Tästä huolimatta he pitivät itseään Jeesusta seuratessaan oikeina juutalaisina ja Abrahamin lapsina. He pysyivät myös temppelin ja myöhemmin synagogan yhteydessä ja kävivät siellä rukoilemassa niin kauan kunnes heidät ajettiin pois. Nyt ei siis missään tapauksessa puhuttu siitä, saisiko Kirkossa olla niitä jotka noudattivat Mooseksen lakia – siitä alettiin puhua noin sadan vuoden kuluttua, kun pakankristittyjen määrä ylitti selvästi juutalaiskristittyjen määrän. Ongelma oli tässä vaiheessa tunnustettiinko niille pakanakristityille olemassaolon oikeus, jotka eivät noudattaneet Mooseksen lakia. Kysymyksessä oli siis ei enempää eikä vähempää kuin Paavalin koko elämäntyö.


Paavalin kirjeistä tiedämme, että Paavalin aikomus ei ollut mennä Jerusalemiin nöyränä poikana anomaan olemassaolon oikeutta pakanaseurakunnille. Hän vetosi Jumalan hänelle antamaan ilmestykseen ja virkaansa pakanoiden apostolina. Paavali tuli Jerusalemiin mukanaan pakanaseurakuntien rahalahja alkuseurakunnan köyhille. Sitä oli koottu huolellisesti kaikkialla. Tämä lahja ei ollut mikä hyvänsä kolehti. Luovuttaessaan tämän kolehdin Paavali saattoi osoittaa yhdessä pakanoiden kanssa oman osansa sopimuksesta. Muistaessaan alkuseurakunnan köyhiä pakanaseurakunnat osoittivat käytännön teolla tunnustavansa, että evankeliumi oli lähtöisin juutalaisista. Mutta suostuisivatko jerusalemilaiset ottamaan lahjan vastaan ja pitämään näin vanhan sopimuksen siitä, ettei Mooseksen lakia tarvitse panna pakanoiden harteille? Jos he eivät suostuisi, Kirkko olisi sinä päivänä käytännössä jakaantunut kahtia.


Ongelma ei ollut suinkaan vain Kirkon sisäinen. Mitä tekisivät Kristuksen kieltävät juutalaiset, jotka joka paikassa olivat vainonneet Paavalia? Sallisivatko he hänen esiintyä julkisesti?


On koskettavaa nähdä, miten tuossa vaiheessa Kristuksen seuraajia alkoi olla vähän joka kaupungissa. Tyroksessakin Paavali seurueineen ymmärsi etsiä heitä käsiinsä ja löysivätkin. Viipyessään seitsemän päivän ajan kaupungissa matkalaiset solmivat ilmeisen syviä ystävyyssuhteita.

Luukas kiveää Paavalin tien Jerusalemiin tapahtumilla, jotka enteilevät mullistuksia. Tyroksen opetuslapsille Henki ilmoitti Paavalin tulevista vaikeuksista. He varoittivat apostolia menemästä Jerusalemiin. Varoituksesta huolimatta Paavali jatkoi pian matkaa kohti pyhää kaupunkia. Paavali saatettiin matkaan rukouksin ja hellin jäähyväisin.


Agabos ja ennustus kahleista Ap.t. 21:7-10


Luukas jatkaa matkakuvaustaan. Diakoni (niin alkuteksti sanoo) Filippos ottaa Paavalin seurueen vastaan Kesareasta. Lyhyt maininta Filippoksen tyttäristä on mielenkiintoinen useammastakin näkökulmasta. Ensinnäkin tyttäriä oli neljä. Se ei ollut tavallista pakanoiden parissa, sillä perheet olivat pieniä ja erityisesti tyttölapsia jätettiin paljon heitteille tai surmattiin heti heidän syntymänsä jälkeen. Juutalaiset eivät saaneet tehdä niin ja tässä meillä on taas yksi osoitus siitä, että ohjeita myös noudatettiin. Toiseksi Luukas mainitsee varhaisessa kirkossa tavallisen profetian lahjan. Tämä on yksi kohdista, joissa mainitaan myös naisten profetoineen.


Kesareassa alkaa tapahtua vasta sitten, kun profeetta Agabos saapuu Juudeasta. Hän sitoi kätensä ja jalkansa Paavalin vyöllä. Kyseessä ei ole nahkavyö, vaan pitkä ja leveä kangaskaistale, joka kiedottiin useaan kertaan ruumiin ympäri vyötäisten kohdalta. Näin pitkäliepeinen päällysvaippa vyötettiin korkealle, jotta ripeätahtinen käveleminen tai työnteko olisi mahdollista. Levättäessä vyö otettiin pois ja vaipan annettiin laskeutua vapaasti. Nyt Agabos saapuu paikalle ja ennustaa Paavalin vyön avulla aivan kuten esim. Hesekiel ennusti usein oman toimintansa avulla. VT:n profeettojen käytökseen viittaavat myös sanat "Näin sanoo Pyhä Henki" - vanhan liiton profeetat sanoivat: "Näin sanoo Herra", mikä meidän ymmärryksemme mukaan on sama asia sanottuna toisin sanoin. Agabos profetoi, että juutalaiset vangitsevat Paavalin ja luovuttavat hänet pakanoiden käsiin. Tästä seuraa pitkä keskustelu, jossa apostolin ystävät hyvää tarkoittaen tahtovat estää matkan Jerusalemiin. Näemme kuitenkin, että Paavali ei ole nyt huvimatkalla. Matka Jerusalemiin on kerta kaikkiaan tehtävä. Se ei ole hänen vapaassa harkinnassaan. Väistyminen olisi nyt Kristuksen ja hänen antamansa apostolinviran kieltämistä. Paavali oli valmis paitsi kahleisiin myös kuolemaan Kristuksen nimen tähden. Siksi matka jatkuu kohti Jerusalemia.


Paavali saapuu Jerusalemiin Ap.t. 21:15-26


Viimeisen sadan kilometrin matka Kesareasta Jerusalemiin sujuu vaikeuksitta. Ensimmäiset kokemukset ovat helpottavia. Paavali otetaan iloiten vastaan. Seuraavana päivänä Paavali tapaa seurakunnan johtajan Jaakobin ja muut seurakunnan vanhimmat. Paavali saa tehdä selkoa siitä, mitä Jumala oli tehnyt pakanoiden parissa. Ei ole sattuma, että Luukas korostaa Jumalan osuutta. Pakanalähetyksen menestys ei ollut ihmistyötä.


Näemme alkuseurakunnan jäsenten suuren viisauden. He ylistivät Jumalaa hänen töistänsä, mutta tahtoivat varjella Kirkon ykseyttä. Monta tuhatta juutalaista oli tullut uskoon. Mooseksen laki oli heille rakas. Paavalista kiersi paljon pahoja puheita. Hänen väitettiin kieltäneen juutalaisia ympärileikkaamasta lapsiaan ja käskeneen heitä hylkäämään Mooseksen lain.


Kirkon yhteyden säilyttäminen vaati nyt toimimaan hyvin tarkkaan harkiten. Oli selvää, että Paavali oli pannut kaikkensa peliin yhteyden säilyttämisen puolesta tullessaan vaaroista välittämättä Jerusalemiin. Jaakob osoitti myös pyrkivänsä yhteyteen ottaessaan Paavalin vastaan ja kiittäessään Jumalaa pakanalähetyksen menestyksestä. Mutta mitä piti tehdä niiden juutalaiskristittyjen kanssa, joille oli puhuttu pahaa Paavalista ja jotka jo muutenkin edustivat Kirkon äärilaitaa?


Yksi teko saa joskus aikaan enemmän kuin tuhat sanaa. Neljä köyhää Jerusalemin juutalaiskristittyä oli antanut nasiirilupauksen. Nasiirit yleensä kiittivät Jumalaa menneestä tai pyysivät häneltä siunausta tulevaa aikaa varten. Tähän liittyi lupaus olla tietty aika erossa tavanomaisesta ruokajuomasta viinistä sekä tapa olla leikkaamatta hiuksiaan ennen säädetyn ajan päättymistä. Nasiiriaika päätettiin uhriin Jerusalemin temppelissä. Nyt Paavalin sopisi mennä näiden neljän miehen kanssa temppeliin ja suorittaa kulut uhrista heidän puolestaan. Näin hän osoittaisi kaikille pitävänsä arvossa Mooseksen lakia ja uhreja Jumalan temppelissä. Silloin lakihurskaimmatkin juutalaiskristityt tajuaisivat, ettei Paavali tahtonut kieltää ketään juutalaista noudattamasta Jumalan Mooseksen välityksellä antamaa lakia.


Paavali ymmärsi heti mistä oli kysymys ja suostui tuumaan. Seitsemän päivän kuluttua Paavalin piti mennä temppeliin suorittamaan uhri miesten puolesta. Tästä näemme, miten Paavalille oli itsestään selvää, että juutalaiset saattoivat elää Mooseksen lain mukaisesti. Hän oli itse valmis olemaan juutalaiselle juutalainen. Hänen huolenaan oli vain, että pakanoita ei pakotettaisi noudattamaan Mooseksen lakia. Jos he alkaisivat tehdä niin, he luulisivat ansaitsevansa itselleen armon lain teoilla. Kuitenkaan sen enempää juutalainen kuin pakanakaan ei voinut koskaan pelastua elämällä joidenkin säädöksien mukaan. Siihen tarvittiin Kristuksen lunastusveri, joka on vuotanut koko maailman puolesta. Toinen asia oli, että Jumala oli yhdelle kansalle, omaisuuskansalleen, antanut tiettyjä säädöksiä jotka eivät kuuluneet muille. Omaisuuskansan jäsenenä Paavali oli ilman muuta valmis elämään juutalaisten parissa kuten juutalaisten Mooseksen lain mukaan tulee.


Mellakka temppelissä Ap.t. 21:27-34


Paavalin tullessa toisen kerran temppeliin tapahtui pelolla odotettu räjähdys. Asialla olivat Paavalin vanhat "ystävät" Vähä-Aasian seurakunnista. He väittivät Paavalin tuoneen pakana kaikkein pyhimpään paikkaan ja puhuneen kaikkialla temppeliä vastaan. Kahakat Kalliomoskeijan ympäristössä ovat osoittaneet, miten tulenarkaa aluetta kansojen temppelit ovat aina olleet. Uskonkiihko leimahti ja koko raivostunut väkijoukko raahasi Paavalin temppelin ulkopuolelle. Temppelin portit rämähtivät kiinni jumalanpilkkaajan takana. Paavalin henki ei ollut tässä vaiheessa penninkään arvoinen.


Paavalin pelasti yllättävä taho. Jerusalemia miehittävät roomalaiset tiesivät kyllä temppelivuoren olevan tulenarin paikka koko Jerusalemissa. Strategisesti kaikkein tärkein linnoitus oli välittömästi temppelin yläpuolella. Täällä roomalaiset olivat ilmeisesti puristaneet rystyset valkeina miekankahvaa väkijoukon juhliessa pääsiäisjuhlille tulevaa Jeesusta. Täältä he olivat katselleet huolestuneena Jeesuksen puhdistaessa temppelin ja ajaessa eläimet ulos. Nyt mellakka oli niin suuri, he toimivat ensin ja kysyivät vasta sitten.


Vilauksessa sotilaat olivat täydessä taisteluvalmiudessa väkijoukon keskellä. Sotaväenosaston komentaja pidätti väkijoukon pahoinpitelemän Paavalin. Kukaan ei pystynyt antamaan hänelle vastausta siitä, kuka mies oli ja mitä hän oli tehnyt. Raivostunut väkijoukko velloi linnoitukseen vetäytyvien sotilaiden ja Paavalin ympärillä. Paavalia vaadittiin kuolemaan, mutta hän oli Rooman mahdin turvassa. Tähän sekavaan tilanteeseen jätämme hänet tällä kertaa ja palaamme tapahtumiin ensi kerralla.


Mitä opimme?


Tämänkertaisen jakson pääaihe on ilman muuta Kirkon ykseys. Näemme miten sekä Paavali että Jaakob ovat valmiita vaikka mihin ponnistuksiin säilyttääkseen Kirkon jakamattomana. He ottavat huomioon toisensa kaikesta erilaisuudesta huolimatta. He varoivat tarkkaan tekemästä mitään sellaista, mikä olisi voinut loukata toisen herkimpiä tunteita. Yhdessä he ottivat huomioon myös tiukkaa linjaa edustaneet lakihurskaat. Kuitenkaan he eivät yrittäneet olla mitään muuta kuin mitä he todellisuudessa olivat, erilaisia kristittyjä. Paavalilla ei ollut pienintäkään aikomusta antaa periksi pakanaseurakuntien asemaa koskevissa neuvotteluissa. Jaakobilla taas ei aikonut sallia juutalaiskristittyjen luopumista Mooseksen laista. Kirkon yhteys oli heille silti aarre, jonka kanssa piti menetellä hyvin varovasti. Me voisimme oppia paljon heidän käytöksestään. Ympärilleen katseleva saattaa tosin tulla siihen käsitykseen, ettei meillä ole kykyä oppia yhtään mitään.

Säilyykö yhteys?