Emmauksen tiellä

”Me kuitenkin olimme eläneet siinä toivossa, että hän olisi se, joka lunastaa Israelin” (Luuk. 24:21).

Jeesuksen tuomio ja julma teloitus oli johdattanut hänen opetuslapsensa synkkään pimeyteen. Kaikki oli mennyttä. Jeesus ei ollutkaan se mies, joka toteuttaa Jumalan suuret suunnitelmat. Herra oli kidutettu hengiltä, oppilaat piileksivät lukkojen takana, koko kuviteltu Jumalan valtakunta oli sortunut kuin korttitalo. Minulla oli unelma. Minä uskoin. Nyt en unelmoi enkä usko.

Huhut kertoivat, että joku oli nähnyt Jeesuksen elävänä. Edes sekään tieto ei vielä kirkastanut yötä. Joku oli nähnyt jotakin kummallista. Siinä kaikki. Emmauksen tietä kulki kaksi toivotonta opetuslasta.

Seuraan astui outo mies, ainoa muukalainen koko Jerusalemissa, joka ei tiennyt mitä oli tapahtunut. Alkoi keskustelu, jossa esille vyöryi Kirjoitusten kohta toisensa jälkeen. Vähitellen silmät aukenivat Jumalan todellisuudelle.  Kaikki oli ollut koko ajan suuren Jumalan kädessä, myös kaikkein raskaimmat hetket. Kirjoitukset alkoivat avautua, ja niistä löytyi Jeesus, suuri Lunastaja.

Illalla, aterialla, outo mies otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen kahdelle kanssakulkijalleen. Tunnistivatko he tutun ateriatavan? Vai valahtiko leipää kohottanutta kättä peittänyt hiha alas ja paljasti naulan iskemän haavan? Niin tai näin, outo kulkija tunnistettiin juuri aterialla rakkaaksi Herraksi. Eikä ilolla ollut rajoja.

Kahden vuosituhannen jälkeen avaan Raamatun ja kuljen yhdessä elämää etsivien kanssa Herran aterialle. Siellä on Kristus, ylösnoussut Herra. Yö väistyy ja aurinko nousee. Minä tiedän Lunastajani elävän.