Kirjeet Efesokseen, Smyrnaan, Pergamoniin ja Tyatiiraan

Ilm 2

Ilmestyskirjan alkuosassa muodostavat selkeän kokonaisuuden Ylösnousseen seitse­män kirjettä seitsemälle seurakunnalle. Nämä kaikki seurakunnat sijaitsevat hyvin lähellä toisiaan, Vähässä Aasiassa, joka oli varhaisen kristinuskon voimakas kasvu­keskus. Kirjeet on osoitettu seurakun­tien "enkeleille", millä todennäköisesti tarkoi­tetaan seurakunnan paimenia. Viestit on kuitenkin tarkoitettu koko seurakunnalle.

Efesoksen seurakunnan lähetyskirje 2:1-7

Vähän Aasian tärkein kaupunki oli Efesos. Hallintokaupungin tehtäviä se joutui jaka­maan Pergamonin kanssa, mutta kaupungin erinomainen sijainti ja tuhatvuotinen historia nostivat tämän rikkaan idän suurkaupungin koko Rooman valtakunnan muu­taman tärkeimmän keskuk­sen joukkoon. Siellä oli myös varhaisista ajoista lähtien seurakunta, jonka oli perustanut apostoli Paavali. Vanha kirkollinen perinne liittää Efesoksen yhteyteen myös muita alkukirkon jättiläisiä, nimittäin Johanneksen, Timo­teuksen ja Marian. Suurkaupungin uskonnollisen sekasotkun keskellä oli tilaa myös Jumalan todelliselle valkeudelle.

Kirjeet alkavat ja päättyvät kauniin ja voimakkain sanankääntein, jotka ovat tuttuja muistakin apokalyptisista teksteistä. Viesti tulee häneltä, jonka huikaiseva kirkkaus löi maahan Johannek­sen (1:12-13).

Efesoksen seurakunta saa osakseen huomattavan paljon Ylösnousseen kiitosta. Se oli elävä ja toimiva eikä ollut antanut periksi vainojen paineessa.  Erityisen kiitok­sen se sai siitä, että väärät saarnamiehet oli tunnistettu, hylätty ja karkotettu. Erik­seen näistä mainitaan "nikolaii­tat", Nikolaoksen seuraajat. Kuka tämä Nikolaos oli ja mitä hän opetti, siitä ei alkukirkossa enää ollut luotettavaa tietoa.

Kiitosten ohella efesoslaiset saavat myös moitteita. He ovat "luopuneet ensimmäi­sestä rakkaudes­taan". Kauniin kuvan ymmärtää jokainen, joka on ollut joskus tuli­sesti rakastunut ja sitten pikku hiljaa hiipunut. Jotkut selittäjät katsovat tämän tarkoittavan ensimmäistä uskon intoa, toiset palvelevaa lähimmäisenrak­kautta. Näitä vaihtoehtoja on aivan turha asettaa vastakkain. Missä on iloa Jeesuksen tuomasta lahja­vanhurskaudesta, siellä ottaa itsestään muodon myös lähimmäisen palveleminen.  Efesoksessa oli kaikki periaatteessa hyvin, mutta alkuajan voima puuttui. Siksi Ylösnoussut kehottaa palaamaan alkuun, en­simmäiseen rakkauteen ja sen muka­naan tuomiin tekoihin. Muussa tapauksessa "lampunjalka siirretään pois paikaltaan", eli Kristus hylkää seurakunnan.

Kun luemme Ilmestyskirjaa, saamme jatkuvasti kysellä, mitä sillä on sanottavaa meille ja meidän ajallemme. Jo ensimmäisestä lähetyskirjeestä opimme monta asiaa.

Efesoksen seurakunta saa kiitosta siitä, että se oli pitänyt oppikurin korkealla. Me olemme oppineet suhtautumaan asiaan aivan toisin. Kristuksen nimissä saa meidän seurakunnissamme opettaa melkein mitä tahansa. Ohjenuorana on, että on annettava kaikkien kukkien kukkia, on oltava suvaitsevainen. Kristuksen ohje on toinen ja siitä alkukirkko piti kiinni: "Jokainen istutus, joka ei ole minun Taivaallisen Isäni istuttama, on revittäjä juurineen irti." Väärä opetus johtaa sielun iankaikkiseen kuolemaan. Siksi sitä ei saa sietää seurakunnassa, vaan harhaopeista on sanoudutta­va irti. Tässä saamme Raamatun äärellä opetella aivan uusia lähtökohtia.

Ylösnoussut moittii seurakuntaa siitä, että se oli kadottanut ensimmäisen rak­kautensa. Missä määrin tämä pätee meihin yksityisinä kristittyinä ja kokonaisina seurakuntina? - Jumala armahtakoon ja johdattakoon meidät uudelleen Kristuksen ristin juurelle!

Smyrnan seurakunnan lähetyskirje 2:8-11

Smyrna oli Vähä-Aasian suuri satamakaupunki, joka kykeni jopa kilpailemaan Efeson kanssa. Vuonna 156 puhkesi kaupungissa verinen vaino, jonka uhriksi joutui myös piispa Polykarpos. Kun häntä vaadittiin kieltämään uskonsa, hän ilmoitti palvelleen­sa Kristusta 86 vuotta - ilmeisesti kasteestaan lähtien - eikä Herra ollut koskaan tehnyt hänelle mitään, minkä vuoksi hänet nyt pitäisi kieltää. Laskiessamme vuosia taaksepäin toteamme, että hän saattoi palvella Smyrnan seurakuntaa jo Ilmestyskir­jan kirjoittamisen aikoihin.

Smyrnan seurakunta ei saa yhtään moitteen sanaa, vaan pelkästään lohdutusta. Se on vainottujen ihmisten joukko, joilta on ilmeisesti viety kaikki, mitä heillä on - tätä ehkä tarkoittaa viittaus köyhyyteen. Nähtävästi juutalaiset ovat olleet eri­tyisen innokkaita vainoajia, kuten muuten vielä Polykarpoksen marttyyrion aikana­kin. Heidän osaksensa saama tuomio on ankara - Kristuksen torjuva juutalainen ei ole mikään juutalainen, vaan hän kuuluu Saatanan synagogaan. Seurakunnan edessä on vielä ankarampia aikoja, mutta Kristus on silti sen kanssa. Hänkin oli kuollut, mutta virkosi eloon, ja nyt hän on ensimmäinen ja viimeinen: Joka kestää loppuun asti, kruunataan voitonseppeleellä. Tällaisen seppeleen sai urheilukisojen, esim. Olympian kisojen voittaja ja vain voittaja. Seppele on - kuten myöhemmin käy ilmi - iankaikkinen elämä ja säästyminen "toiselta kuolemalta", kadotus­tuomiolta.

Smyrnan seurakunta olisi ollut talousmiehen ja pitkän tähtäimen suunnitelman laati­jan kauhistus. Seurakunnan kasvukäyriä piirtelevät ideologit olisivat olleet siellä ymmällään. Kaikkea hallitsi Kristus-kuninkaan hoviväri, josta hänen omansa tunne­taan, kärsimys. Meidän pinnalliset ja amerikka­laiseen liikkeenjohtoon perustuvat mallimme kärsivät kovan kolauksen - kärsivä Smyrnan seurakunta on helmi Kristus-kuninkaan kruunussa.

Myös meidän aikanamme merkittävä asia on suhtautuminen juutalaisiin. Kirjeen yhtä lausetta ei tule missään tapauksessa irroittaa muun UT:n opetuksesta ja käyt­tää sitä juutalaisvi­han tueksi. Silti opetus on selkeä: Juutalaisella ei ole mitään hyötyä siitä, että hän kuuluu Jumalan omaisuuskansaan, jos hän torjuu Kristuksen ja hänen lunastustyönsä. Hyväksi selitykseksi kannattaa lukea Johanneksen evanke­liumin kahdeksas luku: On turha vedota "isä Aabrahamiin", jos Kristus torjutaan. Meidän tulisi muistaa, että emme koskaan saa vihata Jumalan omaisuuskansaa. Samal­la muistutamme kaikkia siitä, että yhdelläkään ihmisellä, ei juutalaisella eikä mord­valaisella, ole muuta tietä taivaaseen kuin Kristus ja hänen pyhät haavansa.

Pergamonin seurakunnan lähetyskirje 2:12-17

Pergamon - jonka nimestä tulee sana pergamentti - oli kaupunki, jonka avulla rooma­laiset seiavat jalansijan rikkaassa Vähässä Aasiassa. Sen viimeinen kuningas Attalos testamenttasi kaupunkinsa Roomalle, joka ei koskaan unohtanut tätä palvelusta. Pergamon oli rikas ja vallanpitäjien suosima suurkaupunki.

Arvoitukselliset sanat Saatanan valtaistuimesta ja asuinpaikasta ovat saaneet selittäjät etsimään erilaisia vaihtoehtoja. Suurkaupungista puuttui tuskin minkään merkittävän jumalan temppeli. Merkittävät vaihtoehdot ovat, että kirjeessä tarkoi­tetaan parantajajumalan Asklepiok­sen, Rooman keisarien tai ylijumala Zeun kulttia. Asklepios, jonka tärkeä temppeli oli kaupungissa, tuskin tulee kysymykseen, vaikka hänen symbolinsa olisin sopivasti käärme, sillä emme tiedä yhdestäkään yhteenotosta Askle­pioksen kannattajien ja kristittyjen välillä. Useimmat selittäjät pitävät keisa­rikulttia todellisena kohteena, mitä epäilen suuresti: Ilmestys­kirja puhuu hallitsi­joiden jumalattomuudesta yleensä huomattavasti verhotummin. Todennäköi­simpänä selityksenä "Saatanan valtaistuimelle" pidän suurta ylijumala Zeun temppeliä.

Kirjeen saajat tunsivat Antipaan kohtalon. Me joudumme turvautumaan otaksu­miin: Ilmeisesti ei kyse ollut järjestelmällisestä vainosta, vaan yhden nimekkään kristityn murhasta, todennäköisesti yhtä laittomasti kuin Stefanoksen tapauksessa. Seurakunta elää ahdistuksessa, johon Kristuksen viesti on suuri lohdutus.

Ylösnousseella on kuitenkin sanottavan myös ankarat moitteen sanat. Seurakun­nassa oli niitä, jotka söivät epäjumalille uhrattua. Tämä oli epäjumalanpalvelusta, ja puhe haureudesta liittynee siihen Vanhassa testamentissa yleiseen vertauskuvaan, jonka mukaan Israelin kansan epäjumalanpalvelus on aviorikosta. Tästä aiheesta puhuu pitkään apostoli Paavali kahteen otteeseen (Room 14 ja 1Kor 8-10). Muutamista sanoista emme pääse selvyyteen siitä, miten tiukat ohjeet nyt seu­rakunnalle anne­taan asiassa, johon kristityt suhtautuivat hyvin monin eri ta­voin. Melkein kaikki pakanoiden lihakaupoissa myytävä liha oli uhrattu epäjuma­lille. Siksi jotkut torjui­vat kokonaan sen lihan, mitä niissä oli myytävänä. Toista ääri­päätä edustivat ne, jotka olivat valmiita menemään vaikka epäjumalien temppeliin uhriate­rialle; eihän epäjumalia ollut todellisuudessa olemassakaan ja siksi hyviä pitoja oli turha karttaa. Viimeksi­mainitun menettelyn Paavali torjuu jyrkästi, mutta ei estä kristittyjä syömästä temppelien ulkopuolella mitä lihaa hyvänsä. Edellytyksenä oli kuitenkin, ettei herk­kätuntoisen lähimmäisen omaatuntoa saa omalla käytöksellä loukata.

Seurakunta saa siis moitteen sekauskoisuudestaan. Epäjumalille uhratulla lihalla herkuttele­vien lisäksi mainitaan uudelleen Nikolaoksen seuraajat. Emme tiedä tästä asiasta muuta kuin sen, että väärää oppia ei saa seurakunnassa suvaita päivääkään.

Kirjeen päätössanojen puhe "salatusta mannasta" saattaa olla vastine epäjumalien kunniaksi järjestetyille suurille pidoille. Köyhänkin kristityn kannattaa kääntää päänsä pois silloin, kun temppelistä tulee suloinen paistetun lihan tuoksu: Meillä on edessämme paremmat pidot.

Pohtiessamme mitä voimme kirjeestä oppia, nousee yksi asia yli muiden. Olemme lähetyste­ologias­samme kadottaneet pahasti tajun siitä, että Kristus on ainoa pelas­tustie kaikille maailman ihmisille. Meidän keskellämme puhutaan yhä enemmän siitä, kuinka meidän tulisi ottaa oppia muista uskonnois­ta ja miten suomeen tulleille pako­laisille ei pidä tuputtaa meidän uskoamme. Ilmestyskirjan näky on aivan toinen: Pergamonin Zeun temppeli on Saatanan valtaistuin. Epäjumalat ovat Saatanan asetta­mia ansoja. Tämä on ollut Kristuksen Kirkon lähetysteologian ydin. Joka siitä luopuu, on kehittelemässä itselleen eri uskontojen sekahedel­mäkeittoa, joka merkit­see vaih­toehtoa Kristuksen lupaamalle salatulle mannalle.

Tyatiran seurakunnan lähetyskirje 2: 18-29

Tyatiran kaupunki on pienin kaikista niistä paikkakunnista, joiden seurakunnat saavat oman lähetyskir­jeen. Kaupungin sijainti Vähässä Aasiassa toki tunnetaan ja se, että se oli ilmeisesti runsasta käsityöläisyyttä elättävä kauppakeskus. Paljon enempää emme kuitenkaan tiedä, ja siksi kirjettä on syytä tulkita melko varovaises­ti.

Tyatiran seurakunnassa on kaikki hyvin lukuunottamatta yhtä asiaa. Seurakun­nassa on naispuolinen väärä profeetta, joka opettaa vaarallista harhaoppia. Hänen peitenimenään käytetään Iisebeliä, kuningas Ahabin jumalatonta vaimoa, joka vietteli miehensä epäjumalan­palvelukseen. Hänen edustamastaan harhaopista emme saa tark­kaa kuvaa. Joka tapauksessa siihen kuului epäjumalille uhratun lihan syöminen, todennäköisesti epäjumalien temppelissä. Kuten edellä, puhe haureudesta liittynee juuri tähän epäjumalanpalvelukseen eikä välttämättä sukupuoliseen hillittömyyteen. Nämä asiat ovat tosin voineet liittyä toisiinsa, sillä jo tässä vaiheessa on näyttöä gnostilaisperäisistä harhoista. Näiden oppien edustajien mukaan tärkeintä oli, että ihmisellä oli oikea tieto maailmankaik­keuden olemuksesta. Tämä tieto sitten vei toiset hillittömään askeesiin ja itsensä kiduttamiseen, toiset taas hillittömään hur­jasteluun ja syntielä­mään. Nimimerkki Iisebel saattoi edustaa jälkimmäistä op­pisuuntaa. Niin tai näin, hänelle oli annettu aikaa parannuksen tekoon, mutta nyt oli hiekka tiimalasis­sa valunut loppuun. Edessä on Ylösnousseen antama rangaistus, joka kohtaa ensin väärää profeettaa ja sitten kaikkia hänen seuraajiaan, jotka eivät tee parannusta synneistään.

Profeettojen esiintyminen sinänsä ei ole ongelma, ei myöskään se, että kyseessä on nais­puolinen profeetta. Paavali puhuu profetoimisesta useaan otteeseen jakossa 1. Kor. 11-14, ja edellyttää myös naisten voivan käyttää seurakunnan jumalanpalveluksessa tätä lahjaa. Ongelmana on se, että profeetta puhuu Jumalan nimissä silkkaa jumalat­tomuutta. Tätä vastaan seurakunnan on suojauduttava ja siksi Paavalinkin mukaan henget on koeteltava apostolisella sanalla (1. Kor. 14:29-40).

Meidän tilannettamme ajatellen opimme tärkeän asian: Vaikka ihminen väittäisi esiin­tyvänsä Pyhän Hengen välikappaleena, hän voi silti olla aivan väärässä. On turha jäädä neuvottomaksi huikealta näyttävän hengelli­syyden edessä. Se on, kuten kaikki muukin, koeteltava Jumalan sanalla. Pyhä Henki ei puhu vastoin Raamattua. Jos joku opettaa muuta, puhui hän ihmisten tai enkelien kielillä tai huusi hän kuinka lujaa hyvänsä, hän on Iisebelin seuraaja eikä hänelle saa antaa hiukkaa­kaan tilaa seura­kunnassa.