Jumalan valtakunta tulee - mitä se tarkoittaa?

Kärsimyshistorian alusta lähtien on esillä ratkaiseva kysymys: Tuleeko Jumalan valtakunta ja millainen se on? Tässä kohdassa nykyajan raamatunlukijan on suostuttava miettimään hetki ja oivaltamaan, miten monisäikeinen noihin aikoihin oli kysymys Jumalan valtakunnasta ja siihen läheisesti liittyvä kysymys Messiaasta, Kristuksesta.

 

Daavidin lupaus ja valtakunta

 

Juutalaisten vuosisataisena ihanteena oli kuningas Daavid ja hänen valtakuntansa. Daavid rakensi mahtavan vallan ja hallitsi Eufratilta Niilin purolle. Siinä oli malli, joka ei unohtunut. Ehkä vielä tätäkin suurempi asia oli Jumalan Daavidille antama lupaus: aina on mies Daavidin suvusta Israelin valtaistuimella (2. Sam. 7). Lupaus on käsittämätön Jumalan lupaus, ja Daavid ymmärsi sen ja kumarsi suurta Jumalaa.

Tähän lupaukseen luotettiin niiden yli neljänsadan vuoden ajan, jolloin Daavidin suku tosiaan hallitsi, vaikka valtaistuimella saattoi istua kelvottomia ja jumalattomia kuninkaita. Oli kuitenkin annettu lupaus, jonka mukaan Iisain (Daavidin isän) kannosta nousee vielä oikea, vanhurskas kuningas. Näitä profetioita (Jes. 7, 9, 11) kirkossa luetaan erityisesti joulun aikoihin. Mutta profeettojen kirjat ovat täynnä muitakin lupauksia siitä, miten Jumala on uskollinen Daavidille. Näitä lupauksia on vaikkapa Aamoksella, Miikalla, Hoosealla ja Sakarjalla.

 

Katastrofin aika ja pitkä odotus

 

Valtava isku koko kansakunnalle oli, että Babylon hävitti Jerusalemin v. 586: Temppeli hävitettiin, kansa vietiin pakkosiirtolaisuuteen ja viimeinen kuningas Daavidin suvusta vietiin silmät puhkottuina vankeuteen. Vaikka juutalaiset saivat palata omaan maahansa v. 538 ja temppelikin rakennettiin, kuningasta ei voideltu eikä kuningasta ollut vuosisatoihin. Israel eli monen eri valtion vallan alla, ensin Persian, sitten Makedonian, sitten kreikkalaisen Egyptin ja sitten Syyrian vallan alla. Lyhyellä itsenäisyyden kaudella joku kansanjohtajista uskalsi nimittää itseään kuninkaaksi ja hänen jälkeensä muutkin: Yksikään heistä ei ollut Daavidin sukua eikä siis oikea, kirjoitusten lupaama Messias. Herodes, tuon ajan mahtavin kuningas, ei ollut hän, jota oli odotettu, eikä hänen sukuunsa liittynyt Jumalan lupausta.

 

Pitkä odotus – mutta mitä odotettiin?

 

Temppelin tuhosta ja kuninkuuden menettämisestä oli Jeesuksen aikana kulunut 600 vuotta. Mitä voimme ajatella tapahtuneen tuollaisen odotuksen aikana? Ajattele omaa maatamme 600 vuotta sitten – vieläkö silloin annetuilla lupauksilla on merkitystä? Myös monet juutalaiset olivat lakanneet odottamasta. Ylipapiston keskuudessa ajateltiin ilmeisesti melko laajasti, että Jumalan lupaukset toteutuivat nyt siinä, että oli Jumalan läsnäolo temppelissä ja ylipappi johti kansaa.

Niillä, jotka jaksoivat odottaa, odotukset menivät kovin eri suuntiin. Vanhan testamentin rikas perinne antoi mahdollisuuksia hyvin moniin tulkintoihin. Yhteistä niille on, että kaikki yhdistivät hengellisen johtamisen voimakkaaseen maalliseen valtaan. Joku odotti suurta profeettaa, Mooseksen tapaista (5. Moos. 18:18), tai ehkä Elian (Mal 3). Tuomarien kirjan vahvat hahmot kiehtoivat: eikö vain tulossa ollutkin Hengen voitelema johtaja, joka johtaa kansan sotaan vihollisia vastaan? Toisissa piireissä odotettiin Sakarjan ennustuksiin viitaten kahta Messias-hahmoa, ylipappia ja toisenlaista johtajaa (Sak. 4). Mutta psalmien laulut puhuivat edelleen Daavidista ja hänen valtaistuimestaan. Messias oli tulossa, ja Luukkaan evankeliumin alkuluvut antavat sykähdyttävän kuvan tästä odotuksesta. Odotettiin voimamiestä, joka syöksee istuimelta röyhkeät vallanpitäjät – ajatuksissa olivat epäilemättä niin roomalaiset kuin omankin kansan mahtimiehet.

 

Mitä siis Jeesuksen kuulijat odottivat?

 

Mitä siis odotettiin, kun Jeesuksen luo alkoi kokoontua ihmisiä? Evankeliumien kertomusten valossa voimme arvioida, että odotukset olivat hyvin erilaisia. Mitä odotti Jeesuksen sisäpiiri, siis opetuslapset? Entä mitä ajattelivat hänestä innostuneet väkijoukot? Mitä saivat kuulla ne tavalliset ihmiset, jotka eivät lähteneet häntä kuulemaan? Mitä odottivat tai pelkäsivät Jeesuksen vastustajat, ja mitä Herodes, Jerusalemin ylipapit ja roomalaiset?

Meillä on tarjolla ennen muuta yksi selkeä vastaus: Pietari, Jeesuksen opetuslasten johtaja ymmärsi Jeesuksen valtakunnan aivan väärin ja odotti maallista valtaa. Sitä valtaa opetuslapset jakoivat jo keskenään. Jos jo aivan sisäpiirissä Jeesus ymmärrettiin näin, mitä sitten muualla? Jeesuksen sanat opetuslapsille ovat olleet todellinen pommi:

Sitten Jeesus alkoi selittää opetuslapsille, että Ihmisen Pojan* täytyy kärsiä paljon. Kansan vanhimmat, ylipapit ja lainopettajat hylkäävät hänet, ja hänet surmataan, mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista. 32 Hän puhui tästä aivan avoimesti (Mark. 8:31-32).

Jeesuksen tie ei ollut siis maallisen vallan eikä suuren ruhtinaan tie. Luvassa ei ollut suurta ja onnellista maallista valtakuntaa. Hänen polkunsa oli vallasta luopumisen, nöyryytyksen ja syvän heikkouden tie. Se tie toi sovituksen syntisille ihmisille. Kuka olisi voinut sitä aavistella?

 

Kärsivän kuninkaan tie

 

Kärsivän kuninkaan tie oli kyllä piirretty kirjoituksiin. Ehkä nyt ymmärrämme hieman aiempaa paremmin, miksi kukaan ei pystynyt sitä rikkaan materiaalin ja eri suuntiin risteilevien odotusten keskellä sitä hahmottamaan. Paras esimerkki tästä ovat kaksi opetuslasta Emmauksen tiellä: ”Me kuitenkin olimme eläneet siinä toivossa, että hän olisi se, joka lunastaa Israelin” (Luuk. 24:21). Edes tieto tyhjästä haudasta ei vaikuttanut muuta kuin hämmennystä. Valtakuntaa ei tullutkaan, ja kaikki oli mennyt hukkaan. Vasta kun Ylösnousut avasi heidän silmänsä ymmärtämään kirjoitukset, aukesi aivan uusi maailma – kunnian Kuninkaan valtakunta. Kristuksen valtakunta ei ole maallinen onnen valtio. Se on paikka, jossa syntinen saa rauhan Jumalan kanssa. Se on armonvaltakunta.