Kiitoslauluksi matka muuttui

​

Toimiessani raamattuopettajana minulta vei hävettävän kauan löytää itselleni oikea hetki omalle päivittäiselle raamatunlukemiselle. Opin sitten lopulta, että ellen lue Raamattua heti päivän alussa, se jää päivän kiireiden jalkoihin ja usein kokonaan lukematta. Totuin siis avaamaan Raamatun ennen kuin aloin tehdä muita töitä. Aamusta tuli minulle hetki, jolloin tein löydön toisensa jälkeen. Ne saattoivat kutkuttaa mieltä ja pakottaa kasvoille hymyn, mutta myös pohdituttaa päivän aikana pitkään. Tämä hartauskirja on valtaosaltaan näiden aamuhetkien satoa. Toivon sen rohkaisevan sinuakin sijoittamaan päivääsi säännöllisen hetken, jolloin elämän sana virtaa voimaksesi.

Moni aihe toistuu tässä hartauskirjassa varmaan liian usein. Yhden aiheen toistamista en häpeä ollenkaan. Jumala jakaa meille sekä ajallisia että iankaikkisia lahjojaan. Omistamiseen tottuu ja myös Jumalan lahjojen omistamiseen. Tänään olen nähnyt aamun valon ja saanut aamupalaa, en ole tuntenut viiltävää kipua, ympärilläni eivät vihellä kranaatit, vaan lähelläni on rakkaita ihmisiä. Jumala on antanut Kristuksen tähden paikan armonvaltakunnassaan minulle, joka en ole sitä mitenkään ansainnut. Ei ole kyse siitä, että en olisi saanut Jumalan lahjoja, vaan siitä, että en tunnista niitä enkä ymmärrä kiittää niistä. Sitä opettelen ja siihen rohkaisen muitakin. Ikivanhan perinteen mukaan nimenomaan aamu on kiitoksen aikaa. Aamukiitokseen on aina syytä ja se on hyvä alku päivälle. Sen antama tuki kantaa myös silloin, kun kuljetaan kohti synkkää yötä.
Edesmennyt appeni oli valoisa optimisti, jonka elämänasenteesta minulla olisi ollut enemmänkin opittavissa. Mielessäni on ollut hetki, jolloin hän lainasi valoisasti hymyillen Niilo Rauhalan säkeitä:
Lauluksi matka muuttui,
kiitoslauluksi vain.
Niin. Kiitoslauluksi matka muuttui. Ja sitä olen edelleen opettelemassa.

Antaisitko omasta rinnastasi sydämen toiselle ihmiselle? Olisitko valmis luopumaan omasta elämästäsi ja luovuttamaan sen toisen ihmisen omaksi? Mietin asiaa omalta kohdaltani. Vaikeaa olisi, vaikka se olisi mahdollistakin ja laki sen sallisi. Viime kädessä jokainen pitää kiinni omasta elämästään. Mutta joidenkin kohdalla joutuisin harkitsemaan pitkään. Oma rakas puoliso, omat pojat, ehkä varsinkin lastenlapset? Jotenkin voisin saada mieleeni rakkaimmat ystävät ja sukulaiset. Mutta oudolle – vastaukseni olisi kohtelias ei. Ja tunnetulle roistolle, minua ja omaisiani halventaneelle ja vihanneelle – en varmaan välittäisi pyynnön saadessani edes olla välttämättä kovin kohtelias.

Jumalan rakkaus on erilaista kuin ihmisen rakkaus. Ihminen arvioi toista ja todellisuudessa käy jonkinlaista kauppaa siitä, ketä tässä maailmassa kannattaa rakastaa. Jumalan rakkaus kohdistuu Kristuksessa syntiseen ihmiseen, sellaiseen, joka ei mitenkään ansaitse hänen armoaan.

On valtava ero siinä, armahtaako Jumala uskovan vai jumalattoman. Kun hän armahtaa jumalattoman, minussa itsessäni ei ole mitään oikeaa, pyhää ja Jumalalle kelpaavaa. On vain Jumalan rakkaus, joka kohdistuu jumalattomaan ja helvettiin valmiiseen ihmiseen. Ja juuri siksi toivon jaksavani matkan kotiin ja perille asti.

”Ollaan niin kuin Herran kukkarossa” on vanha suomalainen sanonta. Niin kuin monen muunkin sanonnan taustalla on lohdutus, minkä ihmiset ovat löytäneet Raamatusta. Silloin kannattaa pysähtyä ja kysyä, mistä on kysymys.

Daavid oli erämaassa ja Saul vaani hänen henkeään. Erämaassa pakoilevan sissijohtajan henki oli halpa. Moni halveksi häntä eikä pitänyt minään. Yksi heistä oli Nabal, joka loukkasi Daavidia ja järjesti vaaraan itsensä ja koko sukunsa. Silloin Nabalin vaimo Abigail tuli ja lepytti loukatun Daavidin puheellaan ja lahjoillaan. Hän näki, että Jumala oli luvannut Daavidille kuninkuuden. Jumala pitää myös sanansa ja varjelee omansa. Siksi Daavid on kaikkien vaarojen keskellä turvassa, Herran kukkarossa. Siitä kukkarosta jumalaton lennähtää ulos kuin lingottu kivi.

Jumala on antanut Kristuksessa armonsa ja anteeksiantamuksensa koko ihmiskunnalle. Joka siihen tarttuu, saa elämän. Hän on kaikkien vaarojen ja vaikeuksien keskellä hyvässä turvassa. Herra on luvannut olla omiensa kanssa joka ainoa päivä ja hän pitää lupauksensa. Syntinen, heikko ja arka on Herran kukkarossa. Joka hylkää Kristuksen, lennähtää ulos kuin lingottu kivi. Siitä varjele meitä, rakas Taivaallinen Isä!

Kevyt kajakki, rakkaan appivainajani ylpeyden aihe, kulkee kevyesti Rautaveden melkein tyynellä pinnalla. Sydänkesän luomakunta julistaa tekijänsä kunniaa. Melon rauhallisesti pitkin järvenselkää. Pyhän Olavin kirkko erottuu pohjoisella rannalla. Vain muutaman kilometrin päässä on toinen keskiaikainen kivikirkko, Sastamalan Pyhän Marian kirkko, meidän vihkikirkkomme. Niiden korkeat harjat hallitsevat maisemaa. Tätä reittiä usko Kristukseen kerran tuli Suomen sisämaahan. Kukaan ei voinut kulkea jokea pitkin kohti itää näkemättä, että näitä seutuja hallitsi nyt Kristus.

Juuri nyt kajakkini on linjassa Pyhän Olavin kattoharjan kanssa. Näiden kirkkojen rakentajia ohjasi ikivanha usko. Kristus on elämän Herra, ylösnousemuksen aurinko. Siksi kirkon alttari on idässä ja katon harja osoittaa suoraan kohti auringonnousua. Koko Kirkon elämä on Kristuksen paluun odotusta.

Vanhoilla hautausmailla myös haudat heijastavat Kirkon uskoa. Hautaan lasketun jalat osoittavat itään, pää länteen. Kun uuden maailman koittaessa kaikuu Ylösnousseen kutsu, kuollut herää elämään, nousee istumaan ja luo heti silmänsä itään, kohti lunastajansa kirkkautta.

Pimeässä maailmassa loistaa jo nyt pieni kynttilä, Jumalan sana. Kun Kristus nousi kuolleista, aamutähti syttyi taivaalle kertomaan, että aurinko nousee aivan pian.

Kirkon aikanaan rakentaneet lepäävät kirkkomaalla. Heidän jälkeensä lukemattomat sukupolvet on laskettu hautaan, odottamaan mullan alle kaikuvaa ääntä. Jos Herramme tulo viipyy, minäkin liityn hiljaisten odottajien joukkoon. Mutta kerran vielä minäkin nousen ja katson elämän antajaan.