Ensimmäinen Kleemensin kirje (Johdanto, Heikki Koskenniemi)

Johdanto

Teoksesta Apostoliset isät, suom. Heikki Koskenniemi (Suomalaisen teologisen kirjallisseuran julkaisuja 168; Jyväskylä 1989 (1975).

Apostolisten isien kirjoitusten kokoelmassa 1. Kleemensin kirje ei kuulu problemaattisiin teksteihin. Se on ensimmäinen UT:n ulkopuolella oleva kristillinen kirjoitus, jonka tehtävästä, ajankohdasta ja kirjoittajasta on luotettavat historialliset tiedot. Se on varmasti kirkollinen, toisin sanoen lahkoliikkeille vieras. Iältään se on samoilta ajoilta kuin nuorimmat UT:n kirjoitukset, jopa mahdollisesti niitä vanhempi. Eusebios mainitsee, että kirjeemme on varmasti aitoperäinen ja että sitä on vanhastaan luettu jumalanpalveluksissa monin paikoin. Kirjeen vastaanottopaikassa näin tehtiin säännöllisesti vielä v. 170 Korinton piispan Dionysoksen todistuksen mukaan.

Rooman piispaa Kleemensiä on ilman epäilyksiä vanhastaan pidetty kirjeen kirjoittajana. Hänen episkopaatistansa ei ole tarkkaa tietoa. Sen perimätiedon ohella, että hän oli välitön Pietarin seuraaja, oli jo vanhassa kirkossa toinen, jonka mukaan hän oli Pietarin kolmas seuraaja, edeltäjinään Linos ja Anenkleetos. Kleemensin elämästä emme tiedä juuri mitään varmaa. Hänen vaikutuksestaan kertova marttyyrio ja ns. pseudo-klementiiniset kirjoitukset ovat varsin myöhäisiä ja sisältävät legendaarista ainesta. Eusebios sijoittaa Kleemensin episkopaatin vuosiin 92-101.

Kleemensin nimeä ei tosin mainita koko kirjeessä. Sen lähettäjä on Rooman seurakunta ja kirjoittaja puhuu koko ajan monikon ensimmäisessä persoonassa. Yhtä kaikki kirje ei ole pelkästään seurakuntien välinen asiakirja. Sen täytyy olla yhden henkilön laatima. Tämä näkyy persoonallisesta tyylistä, sommittelusta, määrätietoisuudesta ja otteesta tehtävään. Aivan ilmeisesti kirjoittaja on myös pyrkinyt sellaisen kirjallisen tuotteen aikaansaamiseen, jonka merkitys ei rajoitu vain siihen ajankohtaiseen tehtävään, jota varten se lähetettiin, vaan jolla olisi merkitystä pysyvästikin. Eusebios sanoo, että Kleemens kirjoitti kirjeensä Rooman seurakunnan nimissä. Tätä meillä ei ole pienintäkään aihetta epäillä.

Kirjeen ajankohtainen tehtävä oli puuttuminen korinttolaisten sekaviin oloihin. Korinton seurakunnassa oli esiintynyt häiriöitä. Puoluemieli ja riitaisuus, jotka jo alkuvaiheessa aiheuttivat apostoli Paavalille huolta tästä seurakunnasta, näyttävät olleen sen jatkuvana rasituksena. Riitaisuus sai niin vakavat muodot, että muutamat seurakunnan jäsenet nousivat kapinaan kirkollisia johtajiansa vastaan ja karkottivat heidät virasta. Vain vähemmistö pysyi uskollisena. Tästä oli kaiken muun pahennuksen lisäksi seurauksena myös kristittyjen arvonannon väheneminen ulkopuolisten silmissä. Ei ole todisteita siitä, että korinttolaiset olisivat pyytäneet asioihin puuttumista Roomasta käsin. Kun paikkakuntien välinen vuorovaikutus muutenkin oli vilkasta, Korinton tilanne on tullut Roomassa tiedoksi varsin pian. Roomalaiset lienevät tarttuneet asioiden kulkuun omasta aloitteestaan, koko kristikunnan edun tähden.

Sekä kirkkohistorialliselta että dogmaattiselta kannalta kirjeellä on tavattoman suuri merkitys. Harva asiakirja UT:n ohella valaisee luotettavasti 1. vuosisadan oloja. Myös Raamatun kirjojen tekstin muotoa ja käyttöä opimme siitä tuntemaan. Erityisen tärkeä Kleemensin kirje on kirkollisen viran kehityksen tuntemukselle; siitähän puhjenneessa kriisissä juuri oli kysymys.

Hermaan Paimenessa, kirjoituksessa joka on peräisin Roomasta ja ajoittuu 2. vuosisadan alkupuolelle, mainitaan Kleemens niminen mies. Hermaan piti näet välittää saamansa sanoma kahdelle henkilölle: Kleemensille lähetettäväksi Rooman ulkopuolella oleviin kaupunkeihin ja Graptelle, jotta tämä kehottaisi leskiä ja orpoja (Herm. Vis. II, 4, 3). Nimet olivat ilmeisesti Roomassa kaikille tuttuja. Se Kleemens, jonka tehtäviin kuului suhteiden hoitaminen ulkopuolisiin seurakuntiin ja jonka hierarkkista asemaa oli tarpeetonta mainita, on arvattavasti ollut myös meidän kirjeemme kirjoittaja ja tuskin kukaan muu kuin Rooman piispa.

Aikojen kuluessa Kleemensin kirje jäi unohduksiin. Sen teksti opittiin länsimailla taas tuntemaan yleisemmin vasta v. 1633, jolloin kuuluisa Codex Alexandrinus (5. vs:lta) julkaistiin painosta. Tässä Raamatun käsikirjoituksessa ovat 1 Klem. (hieman vajanaisena) ja 2 Klem. Johanneksen Ilmestyksen jälkeen. Vuonna 1883 julkaistiin Codex Hierosolymitanus (10. vs.), jossa 1 Klem. on kokonaisuudessaan. Nämä kaksi käsikirjoitusta ovat edelleenkin tärkeimmät. Lisäksi löydettiin 1800-luvun lopulla varhainen latinankielinen käännös 11. vs.n käsikirjoituksena.

Kirje sisältää aluksi johdannon, jossa Korinton seurakunta saa sekä ylistystä että moitetta (1-3). Sen jälkeen esitys jakaantuu kahteen pääosaan, joista edellinen (4--39) käsittelee aihetta yleisemmältä kannalta ja jälkimmäisessä (40-59) puututaan Korinton tapaukseen.

Aluksi kirjoittaja puhuu kateuden ja kiistan vahingollisuudesta ja surullisista seurauksista historiallisen katsauksen puitteissa (4-6) kehottaen sitten katumukseen (7-9). Mainitaan vanhan liiton aikaisia jaloja esikuvia (9-12), suositetaan nöyryyttä ja keskinäistä rakkautta (13-15) viitaten Jeesuksen Kristuksen (16) ja vanhan liiton pyhien esikuviin (17-18). Suositellaan rauhaa ja järjestystä (19-22). Seuraa näköalojen avaaminen tulevaisuuteen: Aika on lyhyt (23), odotettavissa on ylösnousemus (24--26), Jumala on uskollinen (27-28); tästä tehdään uskoa ja elämää koskevat johtopäätökset (29-36). Katsaus Jumalan järjestykseen yhteiskunnassa ja kirkossa (37-39).

Toisessa pääosassa keskitytään pohtimaan, mitä Korinton tapauksessa olisi tehtävä. Jumalan tarkoitus on, että hänen seurakunnassaan vallitsee järjestys; näin oli jo vanhassa liitossa (4043). Presbyterien viralta paneminen oli väärä teko (44-47). Korinttolaisten on tehtävä parannus ja palattava veljesrakkauteen (48). Rakkauden ylistys (49-50). Kapinoitsijoiden on nöyrryttävä, sillä parempi on katua kuin paatua (51-53). Kapinan aiheuttajien on alistuttava ja yhteiseksi hyväksi poistuttava näyttämöltä (5459). Päätöksenä on yleinen, juhlallinen rukous ja ylistys (59-61), maininta käytännön toimenpiteistä (62-63), uusi rukous ja lopputoivotus (64-65).