Teoksesta

Martti Luther: Luentoja Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä. Suom. Heikki Koskenniemi. Toim. Erkki Koskenniemi. Kustannus Oy Arkki. Keuruu 2009 (Vorlesung über den 1. Johannisbrief. 1527. WA 20,599)

Ensimmäistä Johanneksen kirjettä koskevat Martti Lutherin luennot julkaistaan nyt uutena suomennoksena. Tuomiorovasti Juuso Hedbergin käännös julkaistiin v. 1902 nimellä Johanneksen ensimmäisen kirjeen selitys(SLEY, Helsinki). Käännös on monella tavalla kunnioitettava suoritus. Siitä huolimatta vanhahtava suomennos on nyt syytä korvata uudella.

Luther piti luentosarjansa Wittenbergin opiskelijoille välillä 19.8.-7.11.1527. Luennot sijoittuvat monella tavoin murheelliseen ajankohtaan. Luterilaiselle uskolle vieras hengellinen liikehdintä oli ollut ja oli voimakasta, niihin liittyivät talonpoikaissodan synkät muistot ja lisäksi Saksassa riehui rutto.

Nyt julkaistavien luentojen aikaan uskonpuhdistus oli jo edennyt kauas Wittenbergin saarnatuoleista. Paavin valta horjui eri puolilla ja moni luostari oli tyhjentynyt. Siitä huolimatta kysymys luostarilaitoksen pohjalla olevasta hurskausihanteesta oli edelleen polttava. Olihan kaikki tapahtunut hyvin nopeasti. Kaikkein kuumin oli kuitenkin kysymys Pyhän Hengen työstä ja sakramenteista.

Luterilainen uskonpuhdistus joutui ensimmäisen kerran tekemisiin ns. spiritualistisen liikehdinnän kanssa aikana, jona Luther oli piilossa Wartburgin linnassa. Vuonna 1522 jo valmiiksi kuohuvaan Wittenbergiin tulivat ns. Zwickaun profeetat, kankurit Nikolaus Storch ja Thomas Drechsel, sekä heidän kanssaan Melanktonin entinen oppilas Markus Stübner. Nämä miehet sanoivat olevansa suorassa kosketuksessa Jumalan kanssa eivätkä tarvinneet Raamattua eivätkä sakramentteja. Professori Andreas Karlstadt, joka oli parhaillaan toteuttamassa pikaisia uudistuksia, ei suinkaan heitä jarrutellut. Hämmentynyt nuori Melankton ei kyennyt arvioimaan miehiä vaan kaipasi Lutherin neuvoa. Luther suhtautui alusta lähtien kriittisesti opettajiin, jotka eivät säikähtäneet kohdatessaan suuren Jumalan ilman välikappaleita.

Muutamat opettajat alkoivat siis julistaa Pyhän Hengen välitöntä toimintaa. Samanaikaisesti Rooman kirkon sakramenttioppi joutui yhä enemmän arvostelun kohteeksi. Luther torjui jo varhain messu-uhrin, mutta piti ehdottomasti kiinni vanhakirkollisesta opetuksesta, jonka mukaan ehtoollisessa saadaan todellinen Kristuksen ruumis ja veri. Tämän reaalipresenssin kuitenkin kiistivät Sveitsin uskonpuhdistajat, ja näin uskonpuhdistuksen syvä sisäinen kriisi oli valmis. Samalla syntyi tilaa niille, jotka vähättelivät kasteen merkitystä ja joista osa kiisti pian kokonaan lapsikasteen oikeutuksen. Tunnetuin Pyhän Hengen välittömän toiminnan saarnaaja oli Thomas Müntzer.

Thomas Müntzer (1490-1525) oli syntynyt yläluokkaiseen perheeseen ja opiskellut useissa yliopistoissa, myös Wittenbergissä vuoteen 1519. Hän oli ehtinyt saada nimeä katolisen kirkon arvostelijana jo ennen talonpoikaiskapinaa. Hän oli toiminut jonkin aikaa pastorina myös Zwickaussa, josta profeetat olivat saapuneet Wittenbergiin. Vielä jonkin aikaa Müntzeria oli pidetty Lutherin kannattajana, mutta pian välit olivat katkenneet täydellisesti ja julkisesti. Müntzer oli alkanut saarnata kiivaasti ”kuolleesta kirjaimesta” ja ”elävästä sanasta” ja siirtänyt näin Raamatun sivuun ”sisäisen sanan” tieltä. Hän odotti suurta lopunajan myllerrystä ja hänen saarnansa tuli yhteiskunnallisesti koko ajan räjähdysherkemmäksi. Tilanne oli kärjistynyt hänen toimiessaan Allstedtin pikkukylän kirkkoherrana, jonne hänelle oli kokoontunut hänen ruhtinaansa huoleksi parituhatpäinen kuulijajoukko. Yhä radikaalimmaksi käynyt yhteiskunnallinen saarna oli saattanut hänet yhteyteen talonpoikaiskapinan kanssa ja sen henkiseksi ja hengelliseksi johtajaksi.

Saksa kuohui 1520-luvun ensimmäisellä puoliskolla talonpoikaiskapinan ja siihen läheisesti liittyvän uudenlaisen hengellisen liikehdinnän vuoksi. Rauhattomuuksia oli ollut aiempina vuosikymmeninä usein, mutta nyt kaikki näytti olevan valinkauhassa ja tilanne rohkaisi uuteen ja suurempaan yritykseen. Kapina oli alkanut v. 1524 Schwarzwaldista ja levinnyt nopeasti eri puolille Saksaa. Sillä oli omat hengelliset rohkaisijansa ja johtajansa, jotka hyökkäsivät niin maallisia kuin hengellisiäkin johtajia vastaan. He vaativat oikeaa ja aitoa kristinuskoa, jossa Pyhä Henki toimii suoraan ilman välikappaleita, ja saarnasivat lopunajan mullistuksien olevan käsillä. Nyt siis tehtiin vallankumousta niin maallisella kuin hengelliselläkin puolella. Luther suhtautui aluksi ymmärtävästi talonpoikien yhteiskunnallisiin vaatimuksiin, mutta kirjoitti pian hyvin rajun kirjoituksen kapinoivia murhajoukkoja vastaan. Müntzer sai yhä merkittävämmän aseman kapinan johdossa.

Alkuun talonpojat saavuttivat sotilaallista menestystä, mutta kapina päättyi pian tappioiden sarjaan. Koulutettu sotaväki löi talonpoikaisarmeijan Wurzachissa, Böblingenissä, Königshofenissa ja Ingolstadtissa. Ratkaiseva oli musertava tappio Frankenhausenissa, jossa Müntzer toimi sotajoukon pastorina ja lähetti heidät sotakentälle. 8000 talonpoikaa kaatui taistelussa. Müntzer vangittiin ja hänet teloitettiin kidutusten jälkeen 27.5.1525. Kaikkiaan ruhtinaat surmasivat taistelukentällä ja sen jälkeen noin 100 000 talonpoikaa.

Päällimmäisenä huolena luentojen aikoihin oli kuitenkin Saksassa raivonnut rutto. Tauti oli suhteellisen tavallinen Saksassa, ja sitä oli tavattu Wittenbergissäkin v. 1516. Silloin Luther oli kieltäytynyt lähtemästä kaupungista. Hän kirjoitti Erfurtiin augustinolaisluostarin priorille näin:

”Mutta minä aloitan huomenna Galatalaiskirjeen, vaikka pelkäänpä, että rutto estää minua jatkamasta, joskin pääsisin alkamaan. Rutto tempaa päivittäin joukostamme kaksi kolme (joskaan ei joka päivä); naapurimme, erään sepän poika, joka oli eilen terve, haudattiin tänään, ja toinen pojista on nyt taudin kourissa. Mitä minun on sanottava? Rutto on tosiaankin täällä ja alkaa raivota hirvittävästi ja voimakkaasti, varsinkin nuoren väen keskuudessa. Ja Te kehotatte minua ja veli Bartolomeusta pakenemaan. Mutta minne? Toivoakseni ei maailma huku, vaikka veli Martti siitä poistuisikin. Jos rutto vielä leviää, lähetän tosin veljet pois minkä minnekin, mutta itse jään tänne. Kuuliaisuudesta en voi paeta, ennenkuin sama kuuliaisuus, joka on käskenyt, uudestaan käskee minua. En tahdo sanoa, etten pelkää kuolemaa (sillä en ole mikään apostoli Paavali, vaan ainoastaan semmoinen, joka pidän luentoja apostoli Paavalin kirjeistä), mutta minä toivon, että Herra vapauttaa minut kokonaan pelostani.”

Heinäkuussa 1527 sitä tavattiin Wittenbergissä ja Lutherin asenne oli edelleen sama. Yliopisto päätti 2.8. siirtyä turvaan Jenaan ja monet asukkaista lähtivät kulkutautia pakoon. Luther kirjoitti aiheesta kirjasenkin (Saako kristitty paeta hengenvaarallista kulkutautia?). Tavallinen ihminen on hänen mukaansa vapaa lähtemään, mutta sekä hallintomiesten että etenkin paimenten on jäätävä paikalleen ja kannettava vastuunsa ihmisistä. Tämän vakaumuksensa mukaan hän jäi itsekin kaupunkiin ja majoitti tartunnan saaneita omaan kotiinsa. Muutamien hän kirjoittaa kuolleen hänen käsivarsilleen. Luther jatkoi myös normaalisti opetustointaan. Kuulijoita hänellä oli paikalla vain kourallinen, koska valtaosa opiskelijoista oli jättänyt kaupungin. Lutherin kirjeiden mukaan rutto ei vaatinut pelättyä määrää kuolinuhreja ja se alkoi hellittää jo loppuvuodesta.

Melkoisten myllerrysten jälkeen ja keskellä siis kokoontui pieni ja uskollinen joukko kuuntelemaan luentoja Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä. Niitä piti opettaja, joka juuri tuona vuonna sairasteli ja kärsi usein syvästä masennuksesta. Huhtikuussa hän oli joutunut keskeyttämään saarnaamisen, ja kesäkuun kuudentena hän oli luullut kuolevansa. Nyt hän kuitenkin astui taas katederille. Luennot pidettiin viikoittain maanantaista keskiviikkoon, yhteensä 28 kertaa. Luentokieli oli latina, mutta Luther sinkautteli useinkin sekaan saksaa ja tuli näin lähelle kuulijoitaan. Osa näistä saksankielisistä lauseista on otettu mukaan myös käännöstekstiin.

Lutherin laaja tuotanto sisältää hyvin erilaisia teoksia. Osan niistä hän kirjoitti alusta loppuun itse ja hioi ne julkaisukuntoon. Näitä teoksia ovat mm. Kristityn vapaudesta ja Sidottu ratkaisuvalta. Ne ovat kirjallisesti viimeisteltyjä ja tarkoitettu laajalle lukijakunnalle. Tutkijalle vain nämä teokset ja muu Lutherin itsensä kirjoittama teksti, kuten kirjeet, kelpaavat tutkimuksen peruslähteiksi. Toista ääripäätä edustavat mm. pöytäpuheet, joiden yksityiskohtien historiallisesta tarkkuudesta harva haluaa mennä takuuseen. Näiden välille asettuvat Lutherin luennot, jotka ovat säilyneet meille muiden laatimina muistiinpanoina. Usein muistiinpanoja on useampiakin ja ne poikkeavat toisistaan huomattavasti. Ensimmäisen Johanneksen kirjeen luennoista on peräti viidet muistiinpanot. Näistä käännöksen pohjaksi on valittu Georg Rörerin teksti. Rörer oli Wittenbergin kappalainen vuodesta 1525 ja siis ruton aikana vastuussa seurakuntalaisista. Varsin vaikeassa tilanteessa hän osoitti, miten tärkeää on juuri kriisitilanteessa pitää huoli jatkuvasta Raamatun opiskelemisesta, eikä hän jättänyt yhtään luentoa väliin. Muista muistiinpanoista ilmeisesti vain yksi pohjautuu Röreristä riippumattomaan kuulijaan. Lutherin omiksi väitetyt luentokonseptit eivät ole aitoperäisiä.

Tunnollisenkaan kuulijan merkinnät eivät korvaa kirjoittajan omaa ja viimeisteltyä tekstiä. Alkutekstin tarkastelijalle tämä käy nopeasti selväksi. Välillä Luther jatkaa ”me” muodossa Raamatun tekstiä ja selittää näin Johanneksen sanoja. Toisinaan hän saattaa tehdä näin myös kuvatessaan harhaopettajien näkemyksiä ennen kuin kumoaa ne. Välillä lukijan on vaikea ymmärtää kuka nyt on äänessä, kun Luther eläytyy jatkamaan Raamatusta ottamaansa lainausta tai muiden esittämää mielipidettä: Käännös pyrkii tarvittaessa selventämään näitä sekavia kohtia. Todennäköisesti Luther on luennoillaankin siirtynyt toisinaan nopeasti aiheesta toiseen. Hän on myös saattanut viitata hyvin lyhyesti asioihin, jotka hän olettaa kuulijoiden tuntevan. Myös muistiinpanojen laatija on saattanut kuitata tutut asiat kirjoittamalla yksinkertaisesti vain ”etc.” Toisinaan viittaus on niin niukka, että ajatuksenkulkua on vaikea enää arvata. Vanhan ajan kääntäjät ovat täydennelleet näitä parhaan kykynsä mukaan silloin kun se on ollut käännöksen vuoksi välttämätöntä. Tässä käännöksessä nämä epävarmat, mutta välttämättömät tulkinnat on asetettu sulkeisiin: Ne ovat siis vain otaksumia siitä, miten ajatuksenkulku on täydennettävä, eivätkä Lutherin omaa tekstiä.

Suomessa on totuttu nimittämään nyt julkaistun tapaisia teoksia ”selityksiksi” tai ”kommentaareiksi”. Nimitystä on syytä tarkistaa useammastakin syystä.

Lutherin sen enempää kuin muidenkaan hänen aikalaistensa tarkoituksena ei ollut kirjoittaa kirjeen selitystä sellaisena kuin me sen ymmärrämme. Luennot pidettiin opiskelijoille ja ne tarjosivat mahdollisuuden nostaa esille Raamatun tekstin pohjalta niitä aiheita, joita luennoitsija piti tärkeinä. Aukottomaan, jae jakeelta etenevään selitysteokseen ei pyritty, vaikka luennot toki pohjautuivat juuri kyseiseen tekstiin. Lutherin teos kulkeekin kriittisessä laitoksessa nimellä Luentoja Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä eikä Ensimmäisen Johanneksen kirjeen selitys. Tästä syystä myös uusi suomennos julkaistaan nyt uudella nimellä.

Selittäessään Raamattua Luther tuo Johanneksen tekstin omaan nykypäiväänsä ja löytää sieltä jatkuvasti kuvattuna oman aikansa harhaoppiset. Tässä hän liittyy ikivanhaan kirjoitusten selittämisen perinteeseen, joka poikkeaa selvästi nykyaikaisesta yliopistoeksegetiikasta. Nykyaikainen raamatunselittäjä koettaa pitää mielessään sen välimatkan, joka on nykylukijan ja Raamatun kirjoittajan välillä. Pyrkimyksenä on ensin yrittää ymmärtää, miten teksti kuultiin kirjoittajan omana aikana. Vasta tämän jälkeen on aika tehdä johtopäätöksiä omaa aikaa varten. Antiikin ja keskiajan selitysperinne on tässä suhteessa enemmän tai vähemmän toisenlainen. Raamatun kirjoittajat eivät olleet heille kaukaisia ja historiaan kuuluvia hahmoja, vaan he olivat lähellä ja antoivat ohjeita juuri lukijoiden omaan elämäntilanteeseen. Välimatka kirjoittajan ja lukijan välillä siis katoaa. Tämä piirre on tunnusmerkillistä useimmille varhaisille kristillisille raamatunselittäjille ja myös Lutherille. Raamatun teksti puhuu siksi hänelle jatkuvasti paitsi paavista ja hänen joukoistaan myös uudestikastajista ja heihin liittyneistä harhaopettajista.

Muutamat aiheet toistuvat luennoissa jatkuvasti. Niitä ovat Rooman kirkon harhat, varsinkin luostarilaitos sekä hurmahenkien opetus ”sisäisestä sanasta”.

Meidän on vaikea ymmärtää, miten voimakkaasti luostarilaitos oli värittänyt kristillisyyttä Lutherin aikaan asti. Luostarilupauksen hankkimiin ansioihin liittyi paitsi enemmän tai vähemmän kirjavaa virallista opetusta myös kansan parissa liikkuvia käsityksiä. Luther hyökkäsi säälimättä luostarilaitoksen kimppuun. Sen ylläpitäjät ovat ymmärtäneet täysin väärin sen, mitä Raamattu tarkoittaa ”maailmalla”. Oikein ymmärrettynä se ei tarkoita hyvän Jumalan antamia lahjoja, kuten aviopuolisoa, lapsia ja jokapäiväistä leipää, vaan niiden väärää käyttöä. Luostariin lähtevä pakeni maailmaa, mutta kietoutui omatekoiseen pyhyyteen ja joutui näin keskelle maailmaa. Luther näki juuri luostarilaitoksen opettaneen ihmisille tekoihin perustuvaa vanhurskautta. Hän vertaa luostarilaitosta pronssikäärmeeseen, jonka Mooses teki Jumalan käskystä (4. Moos. 21:9). Koska ihmiset olivat ryhtyneet palvomaan tätä, Hiskia teki hämmästyttävän rohkean teon ja hävitti sen (2. Kun. 18:4). Aivan samoin Lutherin mukaan aluksi mahdollisesti hyödyllisestäkin luostarilaitoksesta oli tullut väärän hurskauden kohde. Ihmiset olivat oppineet panemaan turvansa siihen, että he noudattavat oman munkkikuntansa säännöksiä, eivätkä Kristuksen ansaitsemaan armoon. Siksi uskonvanhurskauteen luottava jättää luostarin. Lutherin merkittävimmät luostarilaitosta arvostelevat teokset ovat Saksan kansan kristilliselle aatelille (1520) ja Martti Lutherin käsitys munkkilupauksista (1521).

Luentojen sanoma kohdistui näin katolisen kirkon keskeiseen hurskausihanteeseen. Samalla Luther arvostelee ankarasti kaikkein tärkeimpiä vanhan kirkon ja keskiajan teologeja, kuten Tertullianusta, Cyprianusta ja Augustinusta sekä Tuomas Akvinolaista ja eri munkkikuntien perustajia. Tässä mielessä hänen opetuksensa merkitsee selvää katkoa katolisen kirkon opetuksen kanssa. Toisaalta taas Luther seuraa uskollisesti sitä, mitä vanha kirkko opetti Kristuksen persoonasta, ja näkee juuri sen torjuvan sakramenttien halveksijoiden opetukset. Luther on siis samaan aikaan hyvin epäkirkollinen ja hyvin vanhakirkollinen.

Uskonvanhurskauden korostamiseen liittyy läheisesti kaksi aihetta, kristityn syntisyyden korostaminen ja kehotus uuteen elämään.

Synnistä ei kristitty pääse Lutherin mukaan elämänsä aikana ikinä eroon, vaan pyhillä on käynnissä jatkuva taistelu sitä vastaan. Synti ei ole yksittäisiä tekoja, vaan se on syvemmällä kuin harhaopettajat kuvittelevat. Luther vertaa kristityssä elävää syntiä kuolemaantuomittuun mieheen: Tuomio on luettu, mutta mies on edelleen elossa. Luennot antavat koskettavan kuvan siitä, miten Lutherin omassa sydämessä eli syvä tietoisuus omasta syntisyydestä.

Toisaalta Luther kuitenkin – Ensimmäisen Johanneksen kirjeen perusopetuksen mukaisesti – korostaa voimakkaasti, että armahdettu kristitty taistelee syntiä vastaan. Tämä on kirjeen piirre, jota hän korostaa myös Uuden testamentin kirjoihin laatimissaan esipuheissa (1522). Usko ja rakkaus kuuluvat yhteen. Vain teeskentelijä antaa tilaa ahneudelle ja muille synneille taistelematta niitä vastaan. Kristuksen tunteminen johtaa välttämättä lähimmäisen rakastamiseen ja pyhitykseen, joka on kuitenkin aina keskeneräistä. Kristitty ei kuitenkaan saa antaa synnin vapaasti hallita. Muuten ääni on Jaakobin ääni, mutta kädet ovat Eesaun kädet.

Luentojen keskeinen aihe on talonpoikaissotien aikana polttavaksi nousseen spiritualistisen liikehdinnän arvostelu. Kuten edellä on mainittu, Luther oli törmännyt vastaavaan liikehdintään jo useita vuosia aiemmin. Ensin Zwickaun profeetat, sitten omalla tavallaan Karlstadt ja lopulta Müntzer katsoivat tavoittavansa Jumalan suoraan, ilman Raamattua, kastetta ja ehtoollista. Näillä luennoilla Luther antaa kuulijoilleen aseita sanan ja sakramenttien halveksijoita vastaan.

Lutherin opetus on varsin selvä ja sen taustalla on hänen tuore kirjoituksensa Taivaallisia profeettoja vastaan (1525). Jumala toimii ihmisessä kahdella tavalla, ulkonaisesti ja sisäisesti. Ihmisen ulkopuolella ovat Jumalan sana ja sakramentit. Ihmisen sisäpuolella Jumala toimii Pyhän Hengen ja muiden lahjojen kautta. Jumalan ulkonainen toiminta on aina ensin ja ihmisen sisäpuolella tapahtuva vasta sitten eikä Jumala anna kenellekään ”sisäistä sanaa” ilman ulkonaisia välineitä. Pyhä Henki toimii nimenomaan tämän ”ulkonaisen sanan” kautta, johon on siksi tarrauduttava. Nyt julkaistavissa luennoissa tämä ”ulkonainen sana” jakaantuu kahtia, kirjoitettuun ja ”saarnattuun sanaan”. Kirjoitettu sana luetaan Raamatusta, mutta myös ”saarnattu sana” (viva vox, verbum vocale) kuuluu ”ulkonaisen sanan” piiriin. Tämä ”saarnattu sana” on näillä luennoilla nimenomaan apostolien saarnaa (ks. erit. s. 782 ja 790), ei siis Lutherin oman ajan oikeiden opettajien saarnaa. Kaikki huomio on suunnattava ulkonaiseen sanaan eikä tule lähteä seuraamaan epävarmaa sisäistä sanaa. Juuri kirjoitettu Raamatun sana on se, jonka Jumala on antanut ihmisille elämän tieksi. Luther lainaa Raamattua: ”Sillä kaikki, mikä ennen on kirjoitettu, on kirjoitettu meille opiksi, että meille kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta olisi toivo” (Room. 15:4), ja ”Koko Raamattu on saanut syntynsä Jumalan Hengen vaikutuksesta ja on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi vanhurskaudessa” (2. Tim. 3:16). Ahdistuksen hetkillä – jotka Luther totisesti tunsi omakohtaisesti – on turvauduttava Jumalan omaan, Raamattuun kirjoitettuun sanaan. Valitettavasti Luther ei kirjoittanut koskaan teosta, jossa hän olisi keskittynyt raamattukäsitykseen, vaikka hän toki käsittelee aihetta usein, esim. mainitussa teoksessaan Taivaallisia profeettoja vastaan.

Kasteen kohdalla Luther on tinkimätön. Monet opettajat olivat vähätelleet kastetta ja käyttäneet siitä halventavia ilmaisuja. Kasteelle ei jäänyt merkitystä siellä, missä korostettiin Hengen välitöntä toimintaa. Zwickaun profeetat ja Karlstadt olivat suoraan kiistäneet lapsikasteen oikeutuksen. Sveitsin uskonpuhdistuksen piirissä mm. Konrad Grebel katsoi oikeaan kirkkoon kuuluvan vain niiden, jotka olivat tehneet henkilökohtaisen parannuksen ja ottaneet sen merkiksi kasteen. Lutherin suhtautuminen on yksiselitteinen alusta lähtien. Jo Zwickaun profeettojen aiheuttaman kriisin aikana Luther kirjoitti Melanktonille: ”Eihän lapsen kantaminen kasteelle ei mitään muuta kuin sitä, että hänet asetetaan Kristuksen armahtavaan syliin”. Luennoidessaan Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä Luther puhuu painavasti sekä kasteesta yleensä että lapsikasteesta. Hän käsitteli samaa aihetta jo teoksissaan Saarna kasteen kunnianarvoisesta sakramentista (1519). Kirkon Babylonin vankeudesta (1520) ja myöhemmin mm. teoksessaan Uudestikastamisesta. Martti Lutherin kirje kahdelle papille (1528) sekä Isossa katekismuksessa (1529) .

Yksimielisyyden rikkoi tunnetusti käsitys ehtoollisesta. Andreas Karlstadt epäili v. 1524, vaikuttaako ehtoollinen uskoa, ja Sveitsin uskonpuhdistaja Zwingli lähti v. 1525 suoraan arvostelemaan luterilaista ehtoollisoppia väittäen, että Kristus ei ollut todellisesti läsnä leivässä ja viinissä. Ensimmäisen Johanneksen kirjeen luentojen aikana keskustelu oli vielä täydessä käynnissä. Ankaraa kirjoittelua käytiin Marburgin keskusteluihin asti (1.-4.10.1529). Nämä keskustelut vain osoittivat ratkeaman syvyyden eivätkä suinkaan silloittaneet sitä. Lutherin merkittävin ehtoollista käsittelevä teos on Kristuksen ehtoollisesta – suuri tunnustus (1528).

Lutherin kanta sanaan ja sakramentteihin tulee selväksi jokaiselle nyt julkaistavien luentojen lukijalle. Joka sanoo uskovansa Kristukseen, mutta kiistää hänen läsnäolonsa sanassa, kasteessa ja ehtoollisessa, on Lutherin mukaan pelkkä teeskentelijä. Kristusta ja kristillistä uskoa ei voi tunnustaa vain osittain. Herran ihmiseksi syntymisen ja hänen läsnäolonsa ehtoollisessa kieltävä kieltää koko Kristuksen.

Lutherin luennoilla johdanto kirjeeseen on suppea ja suppea on myös hänen Uuden testamentin saksannokseen liittämänsä kolmea Johanneksen kirjettä koskeva esipuhe:

Kolme Johanneksen kirjettä

Tämä Johanneksen ensimmäinen kirje on oikea apostolinen kirje ja ansaitsisi tulla pian hänen evankeliuminsa jälkeen. Sillä niin kuin hän evankeliumissaan opettaa uskoa, niin hän kirjeessään vastustaa niitä, jotka kerskaavat uskosta ilman, että heillä on tekoja. Ja hän opettaa moninaisella tavalla, kuinka teot eivät puutu sieltä, missä on uskoa; jos ne puuttuvat, niin usko ei ole oikea, vaan valhetta ja pimeyttä. Hän ei kuitenkaan tee tätä ajaakseen meitä takaisin lakiin, niin kuin Jaakobin kirje tekee, vaan hän houkuttelee meitä rakastamaan, niin kuin Jumalakin on meitä rakastanut.

Hän kuitenkin kirjoittaa tässä ankarasti myös korinttilaisia ja antikristuksen henkeä vastaan; joka jo silloin alkoi kieltää, että Kristus on lihaan tullut (1. Joh. 4:3). Se on nykyään oikein tavallista. Sillä vaikka ei nyt julkisesti suulla kielletä, että Kristus on lihaan tullut, niin kielletään kuitenkin sydämessä, opissa ja elämässä. Sillä jos joku tahtoo omilla teoillaan ja tekemisillään tulla autuaaksi, hän tekee juuri niin kuin se, joka kieltää Kristuksen. Kristus on kuitenkin sitä varten tullut lihaan, että hän tekisi meidät vanhurskaiksi ja autuaiksi ilman meidän tekojamme, vain hänen verellänsä. Tämä kirje taistelee sekä niitä vastaan, jotka tahtovat olla uskossa aivan ilman tekoja, että niitä vastaan, jotka tahtovat tulla vanhurskaiksi tekojen tietä. Hän pitää meitä oikealla keskitiellä, että me nimittäin tulemme uskosta vanhurskaiksi ja vapaiksi synnistä ja että me sitten myös, kun me olemme vanhurskaita, teemme hyviä tekoja ja harjoitamme rakkautta Jumalan tähden, vapaaehtoisesti, ilman itsekkyyttä.

Molemmat muut kirjeet eivät ole opetuskirjeitä, vaan rakkauden ja uskon esimerkkejä. Niissäkin on oikea apostolinen henki.

Luentoja Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä (Johdanto)

Luentoja Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä (Johdanto)