Minucius Felix Octavius (Johdanto)

Minucius Felix Octavius (Johdanto)

Johdanto (Heikki Koskenniemi 2006)


Antiikin kirjallisuus on säilynyt meille käsikirjoituksina, ja tähän liittyy monia kohtalon oikkuja. Kohtalon oikusta voidaan puhua myös Minucius Felixin tapauksessa. Tekijästä ei aluksi tiedetty muuta kuin hänen nimensä toisista yhteyksistä eikä aavistettu, että hänen tuotannostaan olisi säilynyt jälkimaailmalle mitään. Kuitenkin hänen kirjansa Octavius oli painettu jo uuden ajan alussa. 1543 Roomassa ilmestyi neljännellä vuosisadalla eläneen kristillisen kirjai­lijan Arnobiuksen teos Adversus nationes (Pakanoita vastaan). Kuitenkin vasta ranskalainen oppinut F. Baudouin oivalsi vuonna 1560, että Arnobiuksen teoksen oletettu "kahdeksas kirja" (liber octavus) olikin aivan toisen kirjailijan laatima. Näin paljastui unohduksista teos, varhaiskristillisen latinalaisen kirjallisuuden merkittävä nimi: Marcus Minucius Felixin dialogi Octavius. Teos on sen jälkeen julkaistu useita kertoja, ja kuluneiden vuosisatojen aikana se on saanut osakseen arvonantoa ja ihailua.


Octavius kuuluu kirjallisuudenlajiin, jota nimitetään apologetii­kaksi, "puolustus­kirjallisuudeksi". Tätä lajia edustavat kirjaili­jat tahtoivat torjua pakanoiden vihamielisyyttä ja vierontaa ja pyrkivät oikaisemaan pakanoiden keskuudessa vallitsevia nurjia käsityksiä kristinuskosta ja kristityistä. Samalla he tahtoivat osoittaa, että uusi usko oli pakanuuden harhan kumoava totuus.


Kreikankielinen apologeettinen kirjallisuus sai syntynsä varhain toisen vuosisadan alkupuolella, ja sillä oli monta etevää edustajaa, muun muassa Aristeides, Justinos ja Tatianos. Nämä kävivät taistelua eri­tyisesti pakanallisia filosofeja vastaan, jotka puolestaan julkaisivat kristinuskon vastaisia kiistakirjoituksia. Latinankielinen puolustuskirjallisuus sai alkunsa hieman myöhemmin Tämä selittyy siitä, että läntisessä Kirkossa, mm. Roomassa ja muis­sa suurissa kaupungeissa kreikka oli vallitseva kieli jumalanpalveluselämän ja jumaluusopin alalla. Kreikan kielen käyttö vastasi kirkollista väestörakennetta. Pohjois-Afrikassa asia oli toisin, ja juuri siellä latinan­kielinen kirjallisuus alkoikin ensinnä saavuttaa merkitystä. Jo toisen vuosisadan lopulla sai latina kreikan ohella vankan jalansijan tässä tärkeässä Rooman valtakunnan osassa. Aikakauden kuuluisin nimi on Tertullianus (k. vuoden 220 jälkeen), jonka laajasta ja moni­puolisesta tuotannosta merkittävä osa on luonteeltaan apologeettista. Myöhem­mistä apologeeteista ovat tunnetuimpia Cyprianus (k. 258) ja Arnobius (v:n 300 vaiheilla) sekä vanhan Kirkon opettajista suuri Pyhä Augustinus (351-430), Hippon piispa.


Nousevaan pohjoisafrikkalaiseen apologetiikkaan liittyy Minu­cius Felixin nimi yhtenä varhaisimmista. Valitettavasti emme tiedä tekijästä paljoakaan. Ulkopuoliset todisteet hänestä alkavat Lac­tantiuksesta (Arnobiuksen oppilas, v:n 300 vaiheilla), joka teok­sessaan Divinae institutiones (Kristinuskon opetus) mainitsee hänet kuuluisana asianajajana: Hänen teoksensa Octaviusosoittaa, kuinka mai­nio totuuden puolestapuhuja hän olisi ollut, jos hän olisi kokonaan an­tautunut tähän tehtävään. Hieronymos (n. 347 - 420) mainitsee myös Minucius Felixin. Tätä varhaisempia tietoja ei ole.


Dialogista itsestään saadaan kuitenkin jotakin selville. Minuci­us Felix oli Pohjois-Afrikasta kotoisin ollut asianajaja, joka toimi menestyksekkäästi Roomassa. Kirjasta käy ilmi, että sen tekijä on saanut puhetaidollisen ja filosofisen koulutuksen. Minucius Felix oli alkuaan pakana mutta miehuusiässä hän omaksui kristinuskon.


Octavius esittää syitä, joiden vuoksi pakanuus on hylättävä. Esitykselleen tekijä on valinnut keskustelun muodon, dialogin. Keskustelun käy kaikessa rauhassa ja syvällisesti asiaan paneutuen kolme miestä. Arvon roomalaiset ovat lähteneet viettämään vapaapäivää Ostiaan, Rooman satamakaupunkiin. Ystävykset ovat Octavius Ianuarius, kristitty ja Caecilius Natalis, pakana. Sattuneesta syystä viriää keskustelu, jossa uskonasiat tulevat puheeksi. Sovitaan siitä, että kolmas ystävyksistä, Minucius Felix, asettuu ikään kuin erotuomarik­si keskustelijoiden välille.


Ensinnä esittää Caecilius filosofian tukeman oppinsa ja kristin­uskon kritiikkinsä melko rajussa puheenvuorossaan (luvut 5-13). Seuraa Octaviuksen vastaus (luvut 16-38), jossa Caecili­uksen oppi saadaan horjumaan ja kristinuskoon kohdistetut syytökset kumotuiksi.

Lopputuloksen esittävät luvut 39-40: Totuus on voittanut Caeciliuksen, joka iloiten tyytyy tulokseen. Hän onnittelee Octaviusta, joka on voittanut hänet, mutta katsoo itsekin voittaneensa. Onhan hän voittanut harhan. Jo nyt Caecilius katsoo kuuluvansa kristittyjen puolelle. Jäljelle jää yhtä ja toista, mihin perusteellisempi opetus on tarpeen, mutta onhan sitä varten huominen päivä. Minucius on iloissaan Octaviuksen voitosta ja katsoo sen saaduksi Jumalan lah­jan ansiosta: "Jumala on Hengellään pannut hänelle sanat suuhun ja auttanut hänet hyvään tulokseen".


Dialogissa on tuloksesta kertovien lyhyiden lukujen lisäksi enem­mänkin kehyskertomusta. Kirja alkaa kuvauksella kes­kustelukumppanien kohtaamisesta ja virkistysretkelle lähdöstä. Samalla kerrotaan kauniisti kirjoittamisen aikaan jo muistoi­hin kuuluvasta Octaviuksen persoonallisuudesta ja ominaisuuksista sekä hänen ja kirjoittajan läheisestä suhteesta. Ystävyksiä oli pitkät ajat erottanut toisistaan laaja meri. Jälleennäkemisestä kerrotaan hauskasti (luvut 1-2). Kolmen herran yhteisellä virkis­tysretkellä Caeciliuksen pakanausko käy ilmeiseksi pikkuasias­ta. Octavius on sitä mieltä, että Marcuksen (Minuciuksen) ei pitänyt jättää tätä seikkaa huomiotta, ja niin siihen sitten puututtiinkin (luku 4).


Keskustelun tapahtumapaikka kuvataan rauhalliseksi ja luonnonkau­niiksi. Näin ympäristö tarjoaa vakavalle ja kärkevällekin keskuste­lulle viehättävän taustan. Hauskana yksityiskohtana saamme lukea kuvauksen pikkupoikien leikistä näiden viskellessä kilpaa littei­tä kiviä meren aalloille (luku 3). Omalla tavallaan maihin teloilleen vedetyt veneetkin kuvastavat keskittymistä johonkin tärkeään. Kaikesta muodostuu rau­hoittava tausta syvälliselle keskustelulle, joka nyt on alkamassa.


Apologiaksi Octavius on melko rajoitettu. Caecilius vyöryttää puheenvuorossaan pääasiassa moitteita kristittyjen jumalauskoa vas­taan ja esittää sitten, mitä kaikkea heistä puhutaan. Jumalan asema Luojana ja maailman ohjaajana on kyseenalainen. Muutenkin on totuus kaukana meidän ulottuviltamme: sattuman valta ja luonnon olemus jää­vät tutkimattomiksi. Näin ollen on viisasta pitäytyä perinnäisiin jumaliin ja vanhoihin uskonnollisiin menoihin, jotka ovat kaikille kansoille yhteisiä. Kaikki kansat palvovat omia paikallista juma­liaan, ja roomalaiset ovat olleet oikeassa omaksuessaan vieraiden kansojen jumalia. Sitä paitsi ennustaidot ovat nekin hyviä ja hyö­dyllisiä. Pääpaino Caeciliuksen puheessa on syytösten vyöryttämisessä kristittyjen niskaan, pääasiassa uskomattomien huhujen pohjalta. Pakanuuden puolustus on heikkoa. Kristinuskon oppeja hän ei juuri koskettele.


Octaviuksen vastine on tuntuvasti maltillisempi. Hän puolustaa kristittyjen oikeutta ja pätevyyttä puhua Jumalasta ja hänen vaikutuksestaan maailmankaikkeudessa, vaikka osa heistä on yhteiskunnallisesti alhaisessa asemassa. Maailmassa vallitseva hyvä järjestys ja tar­koituksenmukaisuus on todistus Jumalasta. Kaitselmuksen olemassaolo puhuu selvästi monijumalaisuutta vastaan. Kaikki filosofit todistavat perimmältään yksimielisesti yhdestä ainoasta korkeimmasta Jumalasta. Monien jumalien ja heidän palvontamenojensa synty on puhtaasti in­himillistä alkuperää.  Monet vanhat jumalaistarut tehdään nauretta­viksi.


Minucius Felix ei ole mikään jumaluusoppinut sanan varsinaises­sa merkityksessä. Hänhän lienee ollutkin reetori ja asianajaja. Tähän kirjaan valittu aineisto on keskeistä ja tärkeää, mutta se rajoittuu sittenkin suppeaan alaan. Kirjassa puhutaan kristittyjen vakaasta us­kosta, josta heitä ei saada luopumaan, muun muassa uskosta ylösnousemukseen ja tulevaan tuomioon, samoin heidän puhtaasta elämästään, joka monin kohdin poikkeaa heitä ympäröivässä yhteiskunnassa vallitsevista ta­voista. Profeettojen julkituoma totuus todetaan tämän maailman vii­sautta korkeammaksi. Huomio kiinnittyy kuitenkin siihen, ettei Jeesusta Kristusta mainita nimeltä, vaikka uskovien kohteena toki on ristillä kuollut viaton mies. Ei liioin ole puhetta synnistä eikä Jumalan armosta. Tämä kaikki johtuu varmaankin kirjan koko asetelmasta. Pakanalliset jumalat on kaadettava nurin, yhden ainoan Jumalan to­dellisuus on vahvistettava kaikkea epäilyä vastaan. Uuden kristilli­sen elämän pakanuudesta poikkeava laatu on alleviivaten todettava. Tässä on jo paljon. Yhteen keskusteluun ei voi mahduttaa kaikkea. Tässä rajauksessa on huomattava voima.


Vaikka Minuciuksen teos on varhainen kristillinen uskon puolustuspuhe, kirjoittaja kulkee monissa kohdin varmoja ja jo aiemmin kuljettuja polkuja. Hän tuntee toki kreikaksi kirjoitetut kristilliset apologiat, mutta hyvin merkittävä on myös juutalaisten oppineiden häntä edeltänyt työ. Aristobuloksen, Filonin ja Josefoksen teokset käyttävät monissa kohdin keskenään samoja perusteluja puhuessaan pakanauskonnoista. Toisaalta joitakin niiden piirteitä tehdään naurunalaisiksi. Toisaalta jotkut piirteet hyväksytään ja niillä tuetaan omaa uskontoa. Nimenomaan ne kreikkalaiset ja roomalaiset kirjailijat, jotka ovat arvostelleet monia oman uskontonsa aineksia ja puhuneet yhdestä, korkeasta jumaluudesta, esiintyvät näissä teoksissa usein. Kuten muutkin kristityt apologeetit Minucius seuraa juutalaisten edeltäjiensä perusteluja. Josefoksen hän mainitsee nimeltäkin.


Paitsi puolustautuminen myös vastapuolen esittämät syytökset ovat pitkälti yhteisiä varhaisille juutalaisille ja kristillisille uskon puolustuspuheille. Jo kreikkalaiset – ilmeisesti erityisesti Syyriassa valtaa pitävät – olivat syyttäneet juutalaisia ihmisuhreista ja jumalattomista salamenoista. Nämä syytökset olivat antiikin uskonnollisessa propagandassa yleisiä. Tertullianus kertoo, miten melkein hänen omana aikanaan lapsiuhreista syytettyjä kartagolaisia pappeja ristiinnaulittiin heidän pyhiin puihinsa. Tämä osoittaa samalla, miten hengenvaarallisia kristittyihin kohdistetut syytökset olivat.

Sekä juutalaiset että kristilliset uskon puolustukset on poikkeuksetta suunnattu yhteiskunnan yläluokalle. Pahin vaara oli kadulla mellastava roskaväki, joka ei kuunnellut puolustuspuheita. Sen sijaan keisarien, provinssien virkamiesten ja kaupunkien päättäjien halu oli pitää maailma rauhallisena. Kristittyjen vainot osoittivat kerta toisensa jälkeen, että paras inhimillinen turva oli vahva maallinen esivalta. Milloin se taas lähti tukemaan vainoja, se saattoi tukeutua vahvaan korttelitason vihamielisyyteen.


Nykyajan lukijaa kiinnostaa, mihin kysymyksiin varhainen kristinusko joutui omana aikanaan vastaamaan. Paikoin kysymyksenasettelu tuntuu hämmästyttävän nykyaikaiselta: Onhan Raamattuun perustautuva kristinusko myös aivan viime vuosikymmeninä joutunut antamaan vastausta niille, joiden mielestä uskonnon asioista ei voi sanoa mitään varmaa. Osa kysymyksistä on tuttuja, osa outoja: Joka tapauksessa niiden tutkiminen auttaa osaltaan kristittyjä antamaan todistuksen Herrastaan nykyaikana.


Minucius Felixin teosta on vaikea ajoittaa. Edellä on jo mainittu Lactantiuksen ja Hieronymoksen todistukset hänestä. Tämä merkitsee karkeasti ajoittaen sitä, että kir­joittajamme on elänyt ennen vuotta 300. Silloin hänen teoksensa oli jo tunnettu, ilmeisesti oli ollut sitä jo ajat. Toiselta rajalta meillä on se tosiseikka, että Minucius mainitsee kahdesti Fronton (roomalainen kirjailija, k. n. 169), "Cirtensis noster" (maanmiehemme cirtalainen). Fronto hyökkäsi kristinuskoa vastaan ja arvellaan, ettei siitä ollut tuolloin kulunut pitkää aikaa. Ajoituksen avain on kuitenkin siinä, missä suhteessa Minuciuksen ja Tertullianuksen apologeettiset  teokset ovat toisiinsa. Tertullianuksen Apologeticum ilmestyi vuonna 197. Sen ja Octaviuksen vertailu osoittaa, että ne sisältävät samaa aines­ta, paikoin sanallisesti samoin kääntein esitettynä. Aivan selvästi jompikumpi heistä on käyttänyt toista  esityksensä pohjana. Ratkaisua kysy­mykseen, kumpi on ollut toista varhaisempi, on etsitty toista sataa vuotta. Hyvin monet nimekkäät tiedemiehet ovat ottaneet kantaa asiaan. Yhtä hyvin Tertullianuksen kuin Minuciuksen puolelle on vaaka vuoroin kallistunut aina viime vuosiin asti. Kysymystä täytyy edel­leen pitää ratkaisemattomana. Jos Tertullianus on vuonna 197 käyttänyt Minuciusta - tällaista menettelyä ei antiikissa paheksuttu - silloin Minucius kulkee latinalaisten apologeettien kärjessä. Jos heidän keskinäinen suhteensa on toisin päin, joudutaan kiinnekohtien puut­teessa jälkimmäinen sijoittamaan noin 200-luvun puoliväliin.


Octavius on suuresti kiinnostanut myös suomalaisia tiedemiehiä. Häntä koskevaan vilkkaaseen tieteelliseen keskus­teluun ovat meikäläisistä tutkijoista osallistuneet Carl Synnerberg (1889, 1902-03 ja 1914) sekä Einar Heikel (1923).


Ajoituskysymyksen ratkaisu ei vaikuta Octaviuksen arvoon. Sitä on mainittu "apologeettisen kirjallisuuden helmeksi" ja "varhaiskristillisen kirjallisuuden jalokiveksi". Sen kieltä ja tyyliä on ihailtu, ja se on­kin puhdas tuon ajan latinan heikkouksista. Lähinnä Minucius Felixin latina muistuttaa Ciceron ja Senecan sanataidetta.