Miten Jumala uudistaa Kirkkoa

Kun augustinolaismunkki Martti Luther Wormsin valtiopäivillä 18.4. 1521 pysyi vaaroista välittämättä uskontunnustuksessaan, oli kirkollisessa ja valtiollisessa tilanteessa ajauduttu ilmeiseen umpikujaan.  Kirkollinen uudistusliike oli levinnyt eikä sitä voinut enää tukahduttaa, ei keskusteluin eikä voimatoimin.  Valtion kannalta uhkasi hajaannus samaan aikaan kun turkkilaisvaara muistutti keisaria olemassaolostaan.  Rooma ei voinut antaa periksi, keisari oli henkilökohtaisesti julistanut käsittelevänsä kapinallista munkkia kerettiläisenä eikä Luther suostunut taipumaan.  Tehdessään matkaa Wormsista Wittenbergiin Luther oli paitsi vaarassa itse myös vaarallinen tukijoilleen. Hänet oli julistettu sekä kirkonkiroukseen että valtakunnankiroukseen.  Jos hän saisi liikkua vapaasti Saksassa, vähintään Lutherin ruhtinas Fredrik Viisas, yksi valtakunnan kuudesta keisarin valitsevista ruhtinaista, joutuisi uhanalaiseksi ja mahdollisesti koko Saksa.  Vaaliruhtinas järjesti asian nokkelasti: Lutherin matkaseurueen joukkoon hyökkäsi joukko metsärosvoja ja kaappasi uskonpuhdistajan mukanaan tuntemattomaan paikkaan.  Todellisuudessa he olivat vaaliruhtinaan miehiä, jotka veivät Lutherin syrjäiseen Wartburgin linnaan.  Linna sai asukkaakseen "tuntemattoman aatelismiehen", jonka sydän paloi edelleen Kirkon uudistukselle

Viestejä erämaasta

Luther vetäytyi Wartburgiin, mutta hänen kirjansa kiersivät maailmaa. Hän jatkoi kirjallista työtään piilopaikasta käsin.  Nämä kirjat sysäsivät Wittenbergissä liikkeelle tapahtumasarjan, jonka aikana uskonpuhdistaja julkaisi lisää kirkollista uudistusta käsitteleviä kirjoituksia.  Ne saivat pian koko lännen kirkon kuohumaan.  Teoksessaan Saksan kansan kristilliselle aatelille (23.6.1520, suom. Valitut teokset 2,319-390, WA 6,404-) Luther torjui pappien avioliittokiellon.  "Kirkon Baabelin vankeudesta" (WA 6,497-) hyökkäsi luostarilaitoksen hurskausihannetta vastaan ja 1.4.1521 hän piti munkkien naimattomuuslupauksia Perkeleen keksintönä (WA 7,735).

Avioliiton torjuvan hurskausihanteen kritiikkiin liittyi messun uudistaminen. Erityisen voimakkaasti Luther hyökkäsi katolista ehtoolliskäsitystä vastaan, jossa messu katsottiin seurakunnan uhriksi Jumalalle. Kaikkialla läntisessä kristikunnassa oli lahjoitettu omaisuutta Kirkolle, joka sen turvin palkkasi pappeja suorittamaan toistuvia messu-uhreja poisnukkuneiden puolesta.  Näihin messuihin ei välttämättä osallistunut seurakuntalaisia eikä heille ainakaan jaettu ehtoollista.  Nämä messut Luther torjui ankarasti "nurkkamessuina" ja halusi, että vietettäisiin yksi ainoa evankeliumin mukainen messu koko seurakunnalle. Luther vetosi voimakkaasti omaan vaaliruhtinaaseensa, että hän poistaisi kokonaan yksityismessut. Hän lähetti 3.8.1520 Magdeburgin augustinolaisille pyhää ehtoollista käsittelevän saarnansa (suom. Valitut teokset 1,554-578, WA 6,353-), jossa ehtoollisen asetussanat nousivat messun keskukseksi.  Rikkomaton tapa, jonka mukaan ehtoollisella ei jaettu maallikoille Kristuksen verta, ei perustunut Raamattuun vaan paavin tyrannimaiseen säädökseen. 25.11. seurasi saksankielinen käännös teoksesta "Messun väärinkäyttämisestä" (suom. Walitut teokset 2,274-381.  Kuopio 1910, WA 8,482-), joka tähtäsi yksityismessujen poistamiseen.

Teoksissaan uskonpuhdistaja hyökkäsi niitä katolisen kirkon instituutioita vastaan, jotka värittivät jokaisen kristityn arkielämää ja käsitystä Kirkosta.  Luostareita oli kaikkialla ja niihin vetäytyvät sitoutuivat paremman iankaikkisuuden toivossa elinikäiseen naimattomuuteen.  Nyt avioliiton kieltäminen olikin Perkeleen keksintöä.  Yksityismessuja toimittamassa oli yksin Wittenbergissä 25 papin joukko.  Lutherin väitteet koettiin kuin keihääksi, joka suuntautui Rooman kirkon sydämeen.  Hänen kirjojensa mukainen uudistus muuttaisi ja oli jo muuttamassa Kirkkoa huomattavasti.  Ne herättivät kiinnostusta ja kuohuntaa kaikkialla läntisessä kristikunnassa.  Samaan aikaan kuitenkin Lutherin omassa kaupungissa, Wittenbergissä, maito alkoi kiehua liedelle.  Siellä vaadittiin opetusten mukaista käytännön uudistusta eikä oltu valmiita enää odottelemaan.

Uudet tuulet puhaltavat Wittenbergissä

Melankhthon jakoi 29.9.1521 Kristuksen veren myös joillekin ylioppilaille, jotka olivat vakuuttuneet uudistuksen raamatullisuudesta.  Yksittäistä seurakuntalaista ei kuitenkaan haluttu pakottaa seuraamaan uudistusta, vaan vanha käytäntö oli ehtoollispöydässä edelleen mahdollinen.   Augustinolaismunkki Gabriel Zwilling saarnasi munkkiveljilleen, ettei yksikään munkinkaapua kantava voi pelastua ja vaati yksityismessujen lopettamista.  Tämä toteutui augustinolaisluostarin osalta 23.10.  Pyhäinpäivänä 1.11. oli tapana asettaa näytteille vaaliruhtinaan upea pyhäinjäännösten kokoelma ja jakaa aneita. Lutherin läheinen ystävä Justus Jonas leimasi kaiken konnuudeksi ja saarnasi voimakkaasti yksityismessuja vastaan.

 Tilannetta tarkoin seurannut Luther jätti salaa piilopaikkansa 2.12. 1521 ja vieraili Wittenbergissä.  Seuraavana päivänä aseistetut kaupunkilaiset ja opiskelijat tunkeutuivat kirkkoon ja ajoivat messu-uhria toimittavat papit alttarilta.  Sama toistui pian fransiskaaniluos-tarin kirkossa. Kaupungin raati järjesti sen jälkeen yövartion luostarin edustalle. 

 Neitsyt Mariaa rukoilevia kristittyjä  heiteltiin kaupungissa kivillä.

Vielä nyt Wartburgiin palanneen ja uudistuksiin periaatteessa myönteisesti suhtautuneen Lutherin ajatukset näyttävät käyneen kahteen suuntaan. Toisaalta hänen vanha esimiehensä Georg Spalatin esti rauhattomuuksien pelosta hänen Kirkkoa uudistavien kirjoitustensa julkaisemisen.  Tämä painoi uskonpuhdistajaa radikaaliin suuntaan. Toisaalta Luther kirjoitti vakavan varoituksen kiihkomielisille uudistajille: Oli luotettava Jumalan sanan voimaan eikä tartuttava väkivaltaan.  Vaikka Luther ei siis sallinut uudistusten ottamista käyttöön ilman edeltävää opetusta ja seurakuntaa repien, hän ei sietänyt Jumalan sanan mukaisen opetuksen vaientamista.

Fredrik Viisas halusi kristittynä ihmisenä löytää totuuden ja asetti toimikunnan, joka ei päässyt yksimielisyyteen.  Hallitsijana hän halusi säilyttää järjestyksen ja vaati kaupungin raatia rankaisemaan mellakoijia.  Nyt kuitenkin suuri määrä kaupunkilaisia oli jo mellakoijien takana ja vaati vapaata evankeliumin saarnaa, yksityismessujen poistamista sekä kapakoiden ja ilotalojen sulkemista.  Vaaliruhtinas koetti vielä 19.12. kieltää omatoimiset uudistukset ja käski pysytellä vanhoissa tavoissa kunnes oli löydetty uudistusten vaatima suurempi yksimielisyys.  Kuitenkin professori Andreas Karlstadt asettui avoimesti säädöstä vastaan ja ilmoitti pitävänsä uudenvuodenpäivänä uudenlaisen messun.  Se pidettäisiin saksaksi, siinä jaettaisiin myös maallikoille ehtoollinen molemmissa muodoissa ja eikä papin vaatetus poikkeaisi seurakuntalaisten vaatetuksesta.  Ilmeisesti vaaliruhtinaan väliintuloa ennakoiden Karlstadt piti messun jo joulupäivänä.  Liturgia poikkesi vanhasta merkittävästi: Edeltävä rippi oli poistettu ja ehtoollisaineet jaettiin seurakuntalaisten käsiin, mikä tuohon aikaan oli ehdottomasti kielletty.  Kiihkeässä uudistuksen odotuksessa jouluaatto oli jo vietetty hurjissa tunnelmissa: Väkijoukko tunkeutui kesken messun kirkkoon, ahdisteli pappeja, lauloi maallisia ralleja ja vastasi törkeyksiä huutaen papin Herran rauhan toivotukseen.

Zwickaun profeetat

Oma merkityksensä tapahtumien vauhdittajina oli ns. Zwickaun profeetoilla, Nikolaus Storchilla ja Thomas Drechselillä. Nämä kankaankutojat sanoivat olevansa suorassa Pyhän Hengen johdatuksessa.  He eivät tarvinneet Raamattua eivätkä sakramentteja ja he torjuivat lapsikasteen.  He kertoivat näyistään, joiden mukaan koko maailma oli valinkauhassa.  Jumalan valtakunta oli tulossa esiin.  Papit ja jumalattomat saisivat silloin surmansa.  Nämä profeetat olivat valmiita myös käyttämään väkivaltaa.

Melankhthon, joka jopa tarjosi majapaikan Drechselille, oli merkillisen päättämätön.  Hän ei uskaltanut torjua miesten opetusta, vaan katsoi vain Lutherin kykenevän arvioimaan sitä.  Niin laajasti kuin Melankhthonin oppineisuutta jo tässä vaiheessa kunnioitettiinkin, hän oli sittenkin alle 25-vuotias nuori mies, eikä oppineisuus korvannut kokemusta.  Voimakasta tunnustajaa Melankhthonista ei tosin kehittynyt koskaan. Luther sai kirjeitse tiedon profeetoista eikä epäröinyt hetkeäkään.  Nämä profeetat eivät olleet näyissään kauhistuneet suurta ja pyhää Jumalaa. Oli luotettava Jumalan ilmoitukseen eikä ihmisiin.  Profeetat kuitenkin olivat edelleen Wittenbergissä ja radikaaleilla mielipiteillään he radikalisoivat uudistusten johtajia.

Tilanne karkaa käsistä

Tapahtumat etenivät nyt jo kenenkään voimatta niitä hallita.  Tammikuun 6. päivänä Saksan augustinolaismunkiston johto salli munkkiensa jättää luostarit ja kielsi heiltä kerjuun. 11. tammikuuta Zwilling antoi määräyksen poistaa yksityismessujen kannalta välttämättömät sivualttarit.  Samalla hän 2. Moos. 20:4 mukaisesti kielsi kuvien käytön epäjumalanpalveluksena. Jumalanpalveluksista poistettiin torvien, huilujen ja urkujen hartautta häiritsevät soinnut ja moniääninen laulu. Karlstadt julisti, että papin piti olla naimisissa ja perheenisä, ja solmi avioliiton 19.1.  Wittenbergin esivalta ei pannut enää häntä vankilaan, kuten arkkipiispa Albrecht teki hieman aikaisemmin kolmelle hänen virkaveljelleen.  Sen sijaan kaupungin raati päätti 24.1., että kuvat oli poistettava, messu vietettävä Karlstadtin ohjeiden mukaan ja yksityismessuihin ohjatut varat käytettävä yleisiin sosiaalisiin tarkoituksiin.  Kun kuvat eivät hävinneet, innokkaat uudistajat alkoivat hävittää niitä väkisin.

  Nyt ei ollut enää kysymys vain Wittenbergistä.  Vaaliruhtinaan kilpailija Saksin Yrjö-herttua yllytti asianomaisen piispan vaatimaan piispantarkastusta Wittenbergissä eikä Fredrikin auttanut muu kuin suostua.  Hän antoi 13.2. julistuksen, jossa hän kumosi kaupunginraadin antaman järjestyksen ja vaati malttia.  Raati asettui uhmaamaan vaaliruhtinasta ja etsi itselleen johtajaa.  Melankhthon levitti kätensä: "Pato on murtunut enkä minä pysty pysäyttämään virtaa."  Silloin raati kutsui Lutherin Wartburgista selvittämään tilannetta.

Vaaraa kohti

Vaaliruhtinaan ja Lutherin välillä käytiin nopea ja tiivis kirjeenvaihto.  Lutherin saapuminen Wittenbergiin tapahtui ilman vaaliruhtinaan pyyntöä ja jopa vastoin hänen tahtoaan. Fredrik ei pystynyt takaamaan Lutherin turvallisuutta, vaan päin vastoin valtion ja Kirkon viholliseksi julistettu uskonpuhdistaja saattoi oman vaaliruhtinaansa vaaraan.  Kohteliaasti mutta päättäväisesti Luther totesi, että hänen oli tultava Wittenbergiin kaikista vaaroista välittämättä.  "Olisin valmis jopa ratsastamaan Leipzigiin, vaikka taivaasta sataisi yhdeksän päivän ajan pelkkiä Yrjö-herttuoita."  Vaaliruhtinaalta Luther ei kaivannut suojelusta, vaan hän luotti Jumalan suojelukseen ja uskoi jopa voivansa näin suojella omaa ruhtinastaankin.  Fredrikin turvaksi mahdollista vainoa vastaan Luther kirjoitti kirjeen, jossa hän sanoi tulevansa kaupunkiin "ilman vaaliruhtinaan tietoa, tahtoa, suosiota ja myötävaikutusta."  Näin hän saapui Wittenbergiin 6.3.1522.

Tullessaan kaupunkiin Luther asettui alttiiksi suuremmalle vaaralle kuin kertaakaan siihen asti.  Sen hän teki huolettomana ja iloisena. Omien sanojensa mukaan hän ei ollut koskaan ollut täynnä näin rohkeaa ja ylpeää henkeä.  Kävi ilmi, ettei hänen todella tarvinnut pelätä henkeään.  Kirkollisen uudistuksen ja valtiollisen liikehdinnän tuli oli jo liikkeellä.  Tässä vaiheessa oli elävä Luther myös hänen vanhoille vastustajilleen arvokkaampi kuin kuollut.

Melkein kaikki uudistukset peruttiin

Tultuaan Wittenbergiin Luther saarnasi kirkollisesta uudistuksesta päivittäin kaupungin kirkossa Invocavit-sunnuntaina ja koko sitä seuraavan viikon aina seuraavaan sunnuntaihin asti (9.-16.3.).  Jo hänen ulkoinen olemuksensa kertoi, mitä oli tulossa.  Vielä matkan aikana aatelisen puvussa liikkunut uskonpuhdistaja oli pukeutunut uudelleen munkin kaapuun ja antanut leikata tukkaansa munkin tonsuuran.  Tilanteen selvittäminen alkoi siitä, että kaikki uudistukset kumottiin ja vanhat tavat otettiin uudelleen käyttöön.  Ainoastaan yksityismessuja ei suvaittu ja latinankielisestä ehtoollisliturgiasta jätettiin kaikessa hiljaisuudessa sivuun epäraamatullinen uhriajatus.  Karlstadt protestoi rajusti, mutta turhaan.  Kirkollisen uudistuksen vauhti hidastettiin sille tasolle, että tilanne rauhoittui.

Mistä oli kyse?

Saarnoissaan Luther nostaa esille aiheita, joiden tulisi olla keskeisiä luterilaisessa kirkon uudistuksessa.

Vaikka Luther ei muotoillut erillisessä teoksessa yksiselitteisesti raamattukäsitystä samaan tapaan kuin esimerkiksi opetustaan sidotusta ratkaisuvallasta, Invocavit-saarnat tekevät selväksi hänen käsityksensä ytimen: Kaikkien asioiden on oltava Kirkossa ja kristityn elämässä niin kuin Jumala, suuri majesteetti, on säätänyt.  Kirkon elimet, olkoon se sitten paavi tai kirkolliskokous tai paikallisseurakunta, eivät saa antaa Raamatun vastaisia säädöksiä.  Jos niitä on annettu, kuten Jumalalle uhreina tarjotut yksityismessut, totuuden tunteva ihminen ei saa mennä niihin mukaan.

Edelliseen liittyy läheisesti se näkökulma, ettei Raamatun säädöksiin saa myöskään lisätä mitään.  Luther jakaa asiat kahteen koriin: On toisaalta asioita, joista on Raamatun säädös ja joiden on siis oltava tietyllä tavalla ("müssen sein", "nötig"), toisaalta asioita, joista ei ole Raamatun säädöstä ja joissa Kirkossa vallitsee vapaus ("frey sein", "unnötig").  Ensiksi mainituissa on sanaa opettamalla tähdättävä kirkollisen käytännön muutokseen.  Sen sijaan muissa asioissa Jumala on jättänyt jokaisen kristityn omantunnon asiaksi, miten hän toimii.  Munkki tai nunna voi jättää luostarin ja pappi voi mennä naimisiin eikä kukaan saa säädöksin estää sitä, minkä Jumala on jättänyt vapaaksi.  Samalla Luther kuitenkin ankarasti korostaa sitä, että vapaudesta ei saa tehdä pakkoa: Ketään ei saa pakottaa lähtemään luostarista eikä pastorin ole mentävä naimisiin vain siksi, että muutkin menevät.

Merkittävä piirre Lutherin toiminnassa oli hänen luottamuksensa Jumalan sanan voimaan.  Ihmisiä ei tarvinnut eikä saanut pakottaa kiskoa tukasta Jumalan sanan mukaisiin uudistuksiin.  Oli annettava aikaa, oltava kärsivällinen ja rakastaen kärsittävä lähimmäisen empimistä.  Sen sijaan - ja tätä on syytä korostaa - Luther ei suostunut ollenkaan siihen, että Jumalan sanan saarna vaiennettiin ja että ihmissäädösten annettiin edelleen olla kahlehtimassa ¬omiatunto¬ja. Wittenbergin uudistajat etenivät tosin väärässä järjestyksessä, mutta myös Spalatin teki väärin jättäessään julkaisematta väärinkäytöksiä käsitteleviä kirjoja.  Kirkkoa uudistavaa sanaa ei siis saanut panna sivuun edes sovinnon nimissä. Oli luotettava Jumalan sanan voimaan. Nunnan, munkin tai papin  avioliittoa ei saanut estää.

Tilanne rauhoittui

Jotkut Wittenbergin uudistusten johtajat, kuten Zwilling, taipuivat Lutherin tahtoon.  Toiset, kuten Karlstadt, pitivät hänen toimintaansa ristiriitaisena: Luther oli opettanut oikein, mutta palasi nyt paavilaisuuteen.  Karlstadtin arvio on kuitenkin väärä.  Luther ei joutunut toteamaan omaa opetustaan vääräksi miltään osin. Hän ei joutunut peruuttamaan mitään eikä luopunut opettamasta mitään siitä, mitä hän oli opettanut aikaisemmin.  Hän ei toiminut taktisista syistä eikä ristiriitaisesti.  Karlstadtista hän poikkesi siinä, että hän luotti Jumalan elävän sanan voimaan eikä ihmisten säädöksiin.  Staupitzista hän poikkesi siinä, että hän ei suostunut rauhattomuuksienkaan keskellä panemaan piiloon Kirkkoa uudistavaa Jumalan sanaa.  Juuri puhdas Jumalan sanan saarna ja luottamus sen eläväksi tekevään voimaan on se, jolle luterilainen Kirkon uudistus myös meidän päivinämme on perustettava.