Suurvallat, Rooma-ideologia ja Augustinus

Rooman nousu pienestä Keski-Italian kaupungista koko tunnetun maailman kiistattomaksi johtajaksi on menestystarina vailla vertaa. Kansan menestys tapaa yleensä luoda sille ideologista pohjaa. Imperiumi toisensa jälkeen on omaksunut selitykset, miksi juuri britit, miksi juuri venäläiset tai miksi juuri amerikkalaiset ovat tulleet laajojen alueiden hallitsijoiksi. 

  Tässä esityksessä piirrän hieman Rooma-ideologian taustaa ja sen jälkeen sitä, miten Augustinus suhtautui Roomaan erityisesti sen jälkeen, kun kaupunki oli kaikkien kauhistukseksi hävitetty v. 410. Aihe on yllättävän ajankohtainen ja ohjaa katsomaan tämänhetkistä maailmantilannetta uusin silmin.

Rooman nousu

Rooma perustettiin perimätiedon mukaan 753 e.Kr. Paremmin historiaan pääsemme kiinni, kun katsomme aikaa, jolloin kukkuloiden välissä ollut suo kuivatettiin ja niiden asukkaat muodostivat yhteisen kaupungin. Sen jälkeenkin kesti vielä kauan, ennen kuin Rooman asema oli kiistaton edes Keski-Italiassa. Ensimmäinen puunilaissota lujitti sitä Italiassa ja liitti Korsikan, Sardinian ja osia Sisiliasta Rooman hallintaan. Toinen puunilaissota oli kahden imperiumin katkera taistelu eloonjäämisestä ja se päättyi Karthagon tappioon. Tämän jälkeen läntinen Välimeri oli Rooman kontrollissa ja se vei valtaa vanhoilta Aleksanteri Suuren seuraajien valtakunnilta yhdeltä toisensa jälkeen, ensin Makedonialta v. 197 e.Kr., sitten Syyrialta v. 188 ja lopulta se sai käytännössä kontrollin Egyptistä v. 167.  Pompeiuksen järjestelyjen jälkeen v. 63 e.Kr. kukaan ei pitänyt itäisen Välimeren alueella valtaa ilman Rooman suostumusta. Suurimman laajuutensa valtakunta saavutti Trajanuksen aikana v. 117. 

Valtaa jaettiin ja peruutettiin

Rooman mahdin laajentuessa se pyrki hallitsemaan useita kansakuntia niiden paikallisen eliitin kautta. Se merkitsi, että valtaa hamuavat etsivät hyviä välejä Roomaan. Valtaa jakoivat paikalle saapuneet sotilasjohtajat, joille oli annettu oli imperium, käskyvalta. Näin esim. Pompeius ja hänen jälkeensä Antonius päättivät, ketkä paikallisista saivat tai menettivät mahtinsa. Seudun tilanteen vakiinnuttua valta jaettiin Roomassa, jonne mahtimiehet tulivat esittämään toiveensa ja valituksensa.

   Kuvattu tilanne johti ymmärrettävästi siihen, että Rooman senaatissa ja myöhemmin keisarin luona kävi melkoinen liikenne. Eri kansakuntien mahtimiehet tulivat esittämään valituksiaan joko oman kansansa vallantavoittelijoista tai uhkaavista naapurikansoista. Pitkän tähtäimen toimena hallitsijan jälkikasvu saatettiin lähettää Roomaan koulutukseen – ja samalla verkostoitumaan.  Kiistatilanteissa hyvät suhteet tarjosivat selvän kilpailuedun. Tästä kaikesta tarjoaa hyvän esimerkin Jeesuksen ajan Israel: Idumealainen Herodes pelasi roomalaisten sisällissodissa korttinsa oikein alussa sattumalta ja sen jälkeen hyvin taitavasti ja lähetti poikansa Roomaan koulutettaviksi. Hän nojasi sisäpoliittisissa taisteluissaan häikäilemättä suurvallan tukeen. Sama oli tilanne muidenkin kansojen parissa: Kukaan ei pitänyt valtaa muuten kuin roomalaisten armosta, ja tämän tiesivät kaikki asianomaiset.

Patrocinium – perheenisän valta

Vallan haltijoiden ja sen tavoittelijoiden virta oli siis Roomassa arkipäivää ja se oli omiaan vahvistamaan kansakunnan itseluottamusta ja vahvistamaan sen suurvaltaideologiaa. Hyvän ikkunan tähän tarjoaa Marcus Tullius Ciceron (107-43 e.Kr.) laaja tuotanto. Vaikka sukutausta ei sitä tukenut, Cicero nousi virkauran huipulle ja näki pitkän uransa aikana asiaa eri puolilta. Hän oli mukana Pompeiuksen (Pompeius Suuren isän) ja Sullan sotaretkillä ja sai syventävän koulutuksensa kreikkalaisen maailman kulttuurikeskuksissa Rhodoksella ja Ateenassa. Vahvan Kilikian provinssin johtajuus v. 51 syvensi näkökulmaa entisestään. Mutta tietysti se paikka, josta käsin hän eniten maailmaa katsoi, oli Rooma ja sen kiistattomaksi noussut valta-asema.

    Ciceron näkökulman mukaan Rooman paikka kansakuntien joukossa vertautui perheenisän asemaan. Roomalla oli patrocinium,  perheenisän valtuudet, ja tehtävä ikään kuin pitää riitelevät lapset kurissa. Toki roomalainen perheenpää oli huolehtimassa aivan toisenlaisesta joukosta kuin auton takapenkille mahtuvista lapsista. Hänen tehtävänsä oli pitää huolta paitsi talon orjista jossakin määrin myös vapautettujen perheistä, joiden edeltäjät olivat aikanaan olleet edellisten sukupolvien orjina. Joka tapauksessa kuva on havainnollinen: Rooma hallitsee maailmaa ja pitää siellä hyvän ja oikeamielisen järjestyksen.

   Cicero osasi myös kertoa syyt, miksi Rooma oli päätynyt hallitsevaan asemaan. Kaiken pohjana olivat vanhat roomalaishyveet ja kurinalainen, oikeamielinen yhteiskunta. Rooma oli käynyt vain oikeutettuja sotia (bellum iustum) ja sen virkamiesten toiminta oli perustunut oikeuteen ja kohtuuteen. Juuri siksi sille oli tullut ei imperium, vaan ennemmin patrocinium orbis terrae. Monen muun imperiumin alamaiset olivat ensimmäisen mahdollisuuden tarjoutuessa rynnänneet vastapuolen leiriin, mutta Rooman alaiset olivat etsineet turvaa sen senaatista (Velvollisuudesta 2.26-27).

    Cicero oli tunnettu tapainturmeluksen moittija ja hän tosin väitti Rooman edustajien sittemmin hylänneen vanhat hyveet ja rapauttaneet hyvän isännän vallan ytimen.    Hän joutui toteamaan paitsi Rooman edustajien ahneuden, mistä Sisilian Verres oli törkeä esimerkki, myös sen käymät sisällissodat. Jos hän saattoi vielä jotenkin katsoa joidenkin osapuolien murskaamisen aiheelliseksi kurissapidoksi, toisen triumviraatin alastomat juonittelut veivät lopulta hänen henkensä.

Kultakausi (aurea aetas) ja ikuinen imperiumi

Rooma-ideologia vahvistui voimakkaasti Octavianuksen voitettua itselleen vallan ja hallitessaan Roomaa Augustuksen nimellä. Nyt Rooma oli ottanut lopullisen otteen koko Välimeren maailmasta ja ratkaissut myös omat sisäiset ongelmansa, tosin verisesti. Oli mahdollisuus katsoa eteenpäin, ja Augustuksen vakiintunut valta antoi tilaa vahvalle optimismille. Tässä tehtävässä apunsa antoivat suuret roomalaiset runoilijat, ennen muuta Vergilius.

   Vergiliuksen upea Aeneis-eepos kuvaa Troijan tuhoa oman joukkonsa kanssa paenneen Aineiaan vaarallista matkaa halki erilaisten vaiheiden Italiaan asti. Katsoessaan troijalaisten tuskaista matkaa heitä tukeva jumalatar Venus anelee heille armahdusta isältään Juppiterilta.  Juppiter hymyilee ystävällisesti tyttärelleen ja pyyhkii pois hänen huolensa valaisemalla troijalaisten tulevaisuutta: Heidän matkansa päätyy Italiaan, jossa tiettyjen vaiheiden jälkeen perustetaan Rooman kaupunki.  Siitä hän sanoo: ”Imperium sine fine dedi” – ”sille minä olen antanut ikuisen imperiumin”. Vergilius muotoilee näin roomalaisen eliitin varman käsityksen – jumalat ovat suunnitelleet Rooman maailmanvallaksi, joka ei milloinkaan väisty.

    Toinen Vergiliuksen kuuluisa muotoilu liittyy Aineiaan käyntiin Manalassa. Siellä hän tapaa isänsä Ankhiseen, ja saa nähdä kaikki vielä kerran maailmaan syntyvät Rooman sankarit. Hän kuvaa tässä yhteydessä Rooma-ideologian ytimen. Vergiliuksen Ankhises myöntää auliisti, että toiset kansat osaavat tehdä parempia veistoksia, ovat parempia puhetaidossa ja tuntevat paremmin tähtien liikkeet, mutta Rooman tehtävä onkin toinen:

tu regere imperio populos, Romane, memento

(hae tibi erunt artes), pacique imponere morem,

parcere subiectis et debellare superbos

Muista, Rooman mies, hallita käskyvallallasi kansoja (tämä on sinun osaamistasi!) ja määritellä rauha, kohdella lempeästi alistettuja ja nujertaa sodalla ylpeät (Aen. 6,847-852). 

   Vergilius antaa siis roomalaiselle imperialismille vastaavat lempeät kasvot, joita Ciceron isällinen holhous jo oli ennakoinut. Sokea Augustuksen kumartaja hän ei kuitenkaan ollut, vaan etukäteen antama Ankhiseen sotien kuvaus sisältää myös kansalaissotien kritiikin, ja se kohdistuu myös niiden voittajaan (834-835).

Rooma-ideologia ja kristityt – ja polku Moskovaan

Konstantinuksen aikana kristinuskosta tuli Roomassa sallittu uskonto. Monet vanhojen uskontojen edustajat kritisoivat tätä muutosta ja pitivät sitä perinteisen Rooman pettämisenä.  Symmachus laittoi Rooma-vanhuksen puhumaan ja kaipaamaan vanhoja palvelusmenoja. Ambrosius ja Prudentius vastasivat molemmat Rooman suulla: Vanhaa naista hävetti vanha polyteismi ja häntä nuorensi kummasti kääntyminen Kristuksen puoleen. Konstantinuksen tuoma käänne sai useatkin Kirkon edustajat innostumaan Rooma-ideologiasta: Vasta nyt Rooma otti sen paikan, jonka kohtalo oli sille määrännyt.

    Uuden linjan merkittävin edustaja oli Kesarean Eusebios, jonka Konstantinusta ylistävät kirjoitukset (v. 335) määrittivät vuosisatojen ajan bysanttilaista valtiokirkollisuutta. Niiden mukaan maallinen keisarikunta on kuten Kirkkokin taivaallisen valtakunnan kuva, ja kuten Taivaan valtakunnassa on vain yksi Herra, keisari on imperiumin ehdoton pää. Hän on tässä maailmassa Jumalan sijainen (hyparkhos), ja hänen tehtävänsä on uuden Mooseksen tavoin johdattaa kansa irti epäjumalanpalveluksesta. Hän on Jumalan ystävä ja suosikki ja tietyssä mielessä koko maailman piispa. 

   Nyt esitelty linja kulkee hämmästyttävän lujana meidän päiviimme asti. Konstantinopoli perustettiin ”Toiseksi Roomaksi” ja Konstantinopolin konsiili (381) korotti kaupungin piispan Rooman piispan rinnalle ja perusteli sen nimenomaan tällä nimityksellä. Kun Rooma hävitettiin, Toinen Rooma katsoi perineensä lopullisesti sen aseman. Imperiumi ja Kirkko, kaksi taivaallisen todellisuuden kuvaa, olivat johtamassa kristillistä maailmaa. Tämä asenne eli vahvana idän kristillisyydessä. Kun Konstantinopoli hävitettiin, Venäjä kiirehti julistamaan Moskovan sen perilliseksi ja kolmanneksi Roomaksi. Sen tsaari ja patriarkka olivat koko kristillisen maailman todellisia johtajia ja suojelijoita. Juuri tätä varten Venäjän vanhoilliset piirit torjuivat vielä 1800-luvulla perustuslain säätämisen – tsaarin valta tuli suoraan Jumalalta eikä ihmisten säätämä laki saanut sitä rajoittaa.  Pyhällä Venäjänmaalla oli tehtävä, ja tästä tehtävästä luemme lehdistä jokaisena päivänä.

Augustinus ja Rooma-ideologia

Nyt lopulta Augustinukseen. Hän ei lämmennyt alun alkaenkaan Rooma-ideologialle, eikä kyse ollut vain jälkijättöisestä kaupungin tuhon selittelemisestä, vaan hänen syynsä olivat syvällisen teologisia.  Toki hän Pohjois-Afrikassa syntyneenä taisi katsella kaupunkiroomalaisia samaan tapaan kuin turkulaiset helsinkiläisiä ja ranskalaiset amerikkalaisia – koettakaapa nyt kuitenkin mahtua puseroonne!  Mutta kyse oli enemmästä.

   Pääteoksessaan Jumalan valtio Augustinus haastaa Rooma-ideologian pyhimmän muotoilun ensimmäiseltä sivulta alkaen:

Kuitenkin röyhkeän ihmisen paisunut henki pyrkii omistamaan itselleen sen, mikä kuuluu yksin Jumalalle.  Se kuulee mielellään, kun siitä lausutaan kiit¬täviä sanoja:    

"Muista, Rooman mies ... kohdella lempeästi alistettuja ja nujertaa sodalla ylpeät".  Tästä syystä on otettava huomioon, että vallanhimosta maallisenkin valtion herruuspyrkimykset johtuvat, vaikka kansat sitä palvelevatkin. (Jumalan valtio  1.1)

Augustinuksen ajattelun peruslinja nousee hänen kahden valtion mallistaan. Sen taustalle on hahmoteltu toisaalta Filonin ja Ambrosiuksen ajattelua, mutta myös hänen manikealaista menneisyyttään. Teoksen otsikon takana on Psalmi 87, ja vahvasti taustalla elää myös Uusi testamentti, erityisesti Heprealaiskirje (13:14) ja Ilmestyskirjan kuvat uudesta Jerusalemista. Joka tapauksessa Augustinuksen mukaan on olemassa kaksi valtiota: Ensimmäiseen kuuluvat Jumala, hänen enkelinsä ja Kristukseen uskovat ihmiset. Toiseen kuuluvat Saatana, häneen liittyneet enkelit ja epäuskoiset ihmiset. Jumala ja Saatana eivät koskaan voi tehdä sovintoa eivätkä heihin liittyneet enkelit milloinkaan vaihda puoltaan. Vain ihmiset voivat liikkua kahden valtion välillä, joko liittyä Kristukseen tai luopua uskostaan.

   Tähän peruslinjaukseen on vaikea saada mahtumaan maailmanlaajaa maallista suurvaltaa, eikä Augustinus sitä edes yritä. Kuuluvathan maallisen valtion ihmiset todellisuudessa kahteen eri valtioon eikä yhtenäinen, oikeudenmukainen suurvalta ole siksi mahdollinen. Augustinus ei suunnittele Platonin tapaan maallista ihannevaltiota.

    Tärkeänä syynä Augustinuksen skeptisyyteen on ihmisen taipumus ahneuteen ja hänen vallanhimonsa. Juuri tässä kohdassa Augustinus arvostelee voimakkaasti myös Ciceron ajatuksia. Todellisuudessa Rooma ei ole hänen mukaansa milloinkaan ollut valtio. Augustinus kertoo tarinan kiinni jääneestä merirosvopäälliköstä, jolta Aleksanteri Suuri tiukkasi syytä siihen, miksi hän terrorisoi meriä. Röyhkeänrohkea merirosvo vastasi tekevänsä vain pienellä joukollaan samaa kuin Aleksanteri suurella armeijallaan: Joukon koon mukaan ihminen leimataan joko rosvoksi tai suurkuninkaaksi (Jumalan valtio 4,4). Jos oikeudenmukaisuutta ei ole, valtio on kuin suuri rosvojoukko ja rosvojoukko kuin pieni valtio. Ongelma on, että maallinen valtio hamuaa sekin valtaa ja rikkautta, ei oikeutta ja vanhurskautta.

   Varsin herkullinen vaikka lohduton on Augustinuksen esitys Hefaistoksen lehtolapsesta, jonka nimi oli Kakos, ”Paha” (19,12). Tämä olento oli riidassa ja sodassa kaikkien mahdollisten tahojen kanssa ja vetäytyi omaan luolaansa. Silti jopa se joutui elämään rauhassa omien jäsentensä kanssa, ja kun ne kapinoivat sitä vastaan, se lähti kiireesti jahtiin ja teurasti itselleen ruuaksi eläviä olentoja ja varjeli näin rauhan. Jos se olisi pyrkinyt samaan rauhaan muiden olentojen kanssa, se ei olisi paha ollutkaan. Aivan samoin jokainen ihminen ja jokainen kansa ja jopa rosvojoukko pyrkii jonkinlaiseen rauhaan ja turvallisuuteen, joko alistamalla tai alistumalla. Alistuminen toisen valtaan on parempi vaihtoehto kuin joutua kokonaan tuhotuksi, olivat ehdot kuinka epäoikeudenmukaiset hyvänsä. Mutta jos on mahdollista olla alistumatta vaan alistaa toiset, ihminen ei etsi oikeutta, vaan omaa etuaan. Eikä tämä koske vain yksittäistä ihmistä, vaan kokonaisia kansoja, eikä Rooma ollut poikkeus. Samanlainen oli ollut vaikkapa Assyria ennen sitä. Syntiset ihmiset muodostavat aina syntisen valtion.

   Augustinus ei näe hyötyä siitä, että mikään maallinen valtio kasvaa maailmaa hallitsevaksi suurvallaksi. Näitä on ollut maailmanhistorian aika useita ja Rooma on vain yksi niistä.  Kaikki ne ovat olleet olemukseltaan vallanhimoisia sortovaltoja. Ihmiselle ei tee hyvää kasvaa valtavan kokoiseksi ja yhtä vähän se tekee hyvää valtiolle. Parempi vaihtoehto on, että valtioita on useita ja pienempiä.

   

Pohdintaa

Augustinuksesta ei saa tehdyksi lajityypillistä pasifistia tai esivallan väkivallan vastustajaa. Hän tunnusti yhteiskunnan tehtävän puolustaa itseään ja turvautui itsekin koviin otteisiin taistellessaan donatolaisia vastaan. Siitä huolimatta juuri hänen suurteoksensa piirsi kokonaan toisenlaisen käsityksen maallisen valtion merkityksestä kuin mikä tuli vallitsevaksi idän kristillisyydessä. Augustinuksen vaikutus lännessä on valtava ja se kantaa meidän päiviimme asti.

   Jumalan valtion nykylukija ohjautuu lukemaan uutisia terveellisestä näkökulmasta. Yhä uudelleen ihmiset innostuvat idealisoimaan jotakin suurvaltaa, milloin Saksaa, Neuvostoliitto/Venäjää, Kiinaa tai Yhdysvaltoja. Augustinuksen näkökulmasta jokaisen maallisen suurvallan ytimessä asuu ahneus ja vallanhalu, koska samat piirteet asuvat ihmisessä. Tämä näkökulma ei tarvitse päivitystä.