
Tapahtui Pontoksessa - kristityt kovilla
Tapahtui Pontoksessa - kristityt kovilla
Trajanuksen ja käskynhaltija Pliniuksen kirjeenvaihto / EK 4.2.2025
Tapahtumapaikka on Mustanmeren rannalla sijaitseva Pontoksen alue, joka muodosti tässä vaiheessa yhdessä Bithynian kanssa Bithynian ja Pontoksen provinssin. Bithynia sijaitsi saman Mustanmeren rannikolla Konstantinopolista itään päin ja sen itäpuolella oli Pontos. Nämä kaksi maakuntaa muodostivat yhdessä keisarillisen provinssin, jonne keisari Trajanus oli lähettänyt käskynhaltijaksi lähes koko korkeimman virkauran läpi käyneen Gaius Plinius Secunduksen (virallinen titteli oli legatus Augusti pro praetore consulari potestate). Plinius kävi keisarin kanssa laajan kirjeenvaihdon ja nämä kirjeet ovat kaiken kaikkiaan aarreaitta sekä historioitsijoille että roomalaisen hallinnon tutkijoille. Selvästi kuuluisimmat näistä ovat kaksi kirjettä, jotka käsittelevät kristittyjä. Plinius on yllätyksekseen törmännyt uuteen ja hänelle outoon uskontoon eikä tiedä miten suhtautua. Hän toimii tietyllä tavalla, mutta varmistaa oman toimintansa laillisuuden, pyytää lisäohjeita keisarilta ja niitä hän myös saa.
Plinius toimi virassaan välillä 109/110 – 111/112 j.Kr. ja tämä kirje on kirjoitettu hänen toisen virkavuotensa syksyllä. Jo Uusi testamentti kertoo jotakin Pontoksen kristityistä. Paavalin työtoveri Akvila oli kotoisin sieltä, mutta tapaamme hänet ensin Roomassa ja sitten Korintissa (Ap.t. 18:2), emmekä tiedä oliko hän kristitty jo syntymäseuduillaan. Pietari lähettää kirjeensä niille, ”jotka asuvat hajallaan, muukalaisina Pontoksessa, Galatiassa, Kappadokiassa, Bityniassa ja Aasian maakunnassa” (1. Piet. 1:1). Toisen vuosisadan keskivaiheilta mainitaan paitsi piispa Dionysios myös laivanvarustaja Markion, varhaisen kirkon arkkikerettiläinen. Plinius ei kerro, mistä kaupungista hän on kristittyjä vanginnut, mutta kokoelmassa näiden ympärillä olevat kirjeet on kirjoitettu Amastris- ja Amisus-nimisistä kaupungeista. Näistä rannikolla sijainnut Amastris oli myöhemmin tärkeä kristillinen keskus ja siksi ehkä todennäköisin kirjoituspaikka.
Parhaiten koko tilanteen kertovat kirjeet itse. Tässä on laatimani suomennos ja niiden jälkeen nostan esiin muutamia näkökulmia.
Gaius Plinius tervehtii keisari Trajanusta
Herrani, tapani on tuoda eteesi kaikki asiat, joiden äärellä olen epävarma. Kuka nimittäin voi sinua paremmin joko hallita vitkutteluani tai neuvoa tietämättömyyttäni? On ole koskaan ollut mukana, kun kristityt ovat tuomiolla. Siksi en tiedä, mitä pitäisi rankaista tai etsiä ja kuinka ankarasti. Olen erityisen ymmälläni siitä, onko asianomaisen iällä mitään merkitystä vai onko niin, että aivan pienetkään eivät poikkea mitenkään varttuneemmista. Saako katuva armon vai onko niin, että joskus kristittynä ollut ei hyödy mitenkään siitä, että ei ole enää kristitty. Rangaistaanko sitä, että ihminen vain on kristitty vai rikoksia, jotka liittyvät tähän?
Toistaiseksi olen toiminut seuraavasti niiden kanssa, jotka on tuotu eteeni kristittyinä. Olen kysynyt heiltä itseltään, ovatko he kristittyjä. Jos he ovat tunnustaneet, olen kysynyt toisen ja kolmannen kerran uhaten rangaistuksella. Tunnustuksessaan pysyneet olen käskenyt viedä teloitettaviksi. Mitä ikinä he näin tunnustavakin, heidän käytöksensä mielestäni epäilemättä sitkeää ja taipumatonta itsepäisyyttä ja ansaitsee rangaistuksen. Toiset ovat olleet kuin järkeä vailla. Koska he ovat olleet Rooman kansalaisia, olen kirjannut heidät lähetettäviksi Roomaan.
Kuten usein käy, käsittelyn aikana on rikosvyyhdin paisuessa tullut ilmi erilaisia asioita. Esiin on tullut nimetön kirjanen ja siinä on paljon nimiä. Jotkut heistä ovat kiistäneet olevansa tai koskaan olleensa kristittyjä. He ovat saneluni mukaan huutaneet avukseen jumalia ja uhranneet suitsutusta ja viiniä kuvallesi, jonka olen käskenyt tuoda jumalien kuvien mukana, ja sen lisäksi kironneet Kristuksen, mihin todellisia kristittyjä ei kuulemma voi mitenkään pakottaa. Olen tämän jälkeen katsonut, että heidät on päästettävä menemään.
Jotkut ilmiantolistassa mainitut ovat sanoneet olevansa kristittyjä, mutta peruneet tunnustuksensa pian. He ovat kyllä olleet, he sanovat, mutta lakanneet olemasta, jotkut kolme vuotta sitten, jotkut monta vuotta sitten, joku harva jopa kaksikymmentä vuotta sitten. Myös nämä kaikki ovat kunnioittaneet kuvaasi ja jumalien patsaita ja kironneet Kristuksen. He väittivät kuitenkin koko heidän rikoksensa tai erehdyksensä olleen se, että heillä ollut tapana kokoontua määrättynä päivänä ennen auringonnousua ja lausua Kristukselle vuorolukuna ylistys ikään kuin jumalalle. He olivat kertomansa mukaan myös vannoneet valan, mutta se ei sitonut heitä mihinkään rikokseen vaan siihen, että he eivät varasta eivätkä ryöstä, eivät tee aviorikosta, eivät luovu uskosta eivätkä ole pyydettäessä antamatta lainaa. Tämän jälkeen heillä oli tapana hajaantua ja palata myöhemmin syömään ruokaa, joka oli kuitenkin aivan tavallista ja viatonta. Tätä he olivat lakanneet tekemästä ediktini jälkeen, kun määräyksesi mukaan lakkautin kaikki yhdistykset.
Pidin siis entistä välttämättömänä ottaa myös kidutuksin totuuden ulos kahdesta orjattaresta, joita sanottiin diakoneiksi. En saanut selville mitään muuta kuin vinoutunutta ja tavatonta taikauskoa. Siksi lykkäsin tutkimuksia ja kiirehdin pyytämään neuvoa sinulta. Asia on nimittäin erityisesti vaarassa olevien suuren määrän vuoksi neuvon kysymisen arvoinen. Vaaraan ovat nimittäin joutuneet ja jatkossa joutuvat monet ihmiset, jotka ovat eri-ikäisiä, erilaisista säädyistä ja molemmista sukupuolista. Tämä tauti on läpäissyt paitsi kaupungit myös kylät ja maaseudun. Näyttää kuitenkin siltä, että se voidaan pysäyttää ja tauti parantaa. Varmaa on, että melkein autioissa temppeleissä ovat juhlamenot nyt taas alkaneet. Erityiset pyhät toimitukset ovat olleet kauan keskeytyksissä, mutta nyt niitä on alettu taas toimittaa. Siellä ja täällä on alkanut ilmaantua uhrieläinten lihojen myyjiä, vaikka tätä ennen ostajia on ollut erittäin vähän. Tuosta voi helposti nähdä miten iso joukko voisi korjata erehdyksensä, jos vain annetaan tilaa katumukselle.
Trajanus Pliniukselle
Hyvä Secundus, olet toiminut oikein niiden oikeustapauksia hoitaessasi, jotka on ilmiannettu sinulle kristittyinä. Tässä asiassa ei nimittäin voi antaa kaikissa tilanteissa sovellettavaa tiukkaa ohjetta. Heitä ei pidä etsiä. Jos heidät ilmiannetaan ja heitä syytetään, heitä on rangaistava. Jos kuitenkin joku kiistää olevansa kristitty ja tekee sen selväksi teoillaan eli rukoilemalla meidän jumaliamme, katuva saa armon, oli hänen menneisyytensä kuinka epäilyttävä hyvänsä. Nimettömiä ilmiantokirjeitä ei oteta huomioon missään rikosasiassa, koska ne ovat huono tapa eivätkä kuulu meidän aikaamme.
Muutamia huomioita ja selityksiä
Pliniuksen käyttämä termi cognitio viittaa oikeudenkäyntiin, jossa tuomarina on keisari tai muu henkilö, jolla on imperium, käskyvalta, ja häntä avustaa hänen neuvostonsa. Plinius oli erittäin kokenut tuomari ja hän tiesi, että näitä oikeudenkäyntejä oli ollut Roomassa, vaikka hän ei ole ollut niissä osallisena. Pienestä yksityiskohdasta huomataan siis, että kristittyjä oli jo ollut Roomassa keisarien tuomittavina. Trajanukselle asia ei ollut selvästikään outo. Miten olisikaan voinut, kun Antiokeian piispa Ignatios oli juuri tuomittu leijonien raadeltavaksi?
Tutkinnassa oli käynyt ilmi, että kristittyjen määrä oli kasvanut nopeasti. Useimmat olivat olleet uudessa uskonnossa muutaman vuoden ja vain muutama kahdenkymmenen vuoden ajan, siis vuoden 90 vaiheilla. Kirje tekee selväksi, että kristittyjä oli paljon, eri ikäisiä, eri yhteiskuntaluokissa ja eri puolilla maakuntaa. Käskynhaltija ei ollut toimistaan varma. Ilmeisesti hänelle oli ilmiannettu kokonaisia perheitä. Mitä tehdä nuorille tai lapsille? Senaatti oli jo muutama sata vuotta aiemmin julistanut erään lahkon kielletyksi (ns. bakkanaaliskandaali), ja silloin rikokseksi riitti pelkkä kuuluminen tähän lahkoon. Mutta olivatko kristityt tällainen jo sinänsä kielletty joukko vai oliko niin, että joukkoon kuuluminen ei ollut rangaistavaa, vaan vasta sen tekemät rikokset? Plinius olettaa siis selvästi, että kristityt olivat rikollisjoukko. Uskonnollinen propaganda oli mustamaalannut ensin juutalaisia ja sitten kristittyjä, eikä valheellisten syytösten aiheita tarvinnut edes vaihtaa.
Kristittyjä ei tuotu tuomiolle Pliniuksen aloitteesta, vaan heitä olivat vanginneet alemmat viranomaiset. Kyseessä ei siis ollut yksittäisen käskynhaltijan päähänpisto, vaan provinssin paikallisten oikeusviranomaisten enemmän tai vähemmän systemaattinen toiminta. Sen taustalla oli kristittyihin kohdistunut epäluulo ja viha. Melko usein toisella vuosisadalla mellakoiden taustalla ovat olleet juutalaisten ja kristittyjen erimielisyydet. Läpi vanhan kirkon vainojen kristityt koettivat perusteluillaan vedota keisareihin ja sotilasjohtajiin, jotka halusivat kaupunkeihin rauhaa. Kadulla raivoavaa väkijoukkoa ei kannattanut yrittää puhutella.
Käskynhaltija ei ollut aloitteellinen kristittyjen vainoissa ja hän pyrki selvittämään asian saattamalla kristityt luopumaan uskostaan. Tiukkaa kysymystä seurasi sen esittäminen uudelleen ja kolmannen kerran, nyt ankaran rangaistuksen uhan alla. Mahdollista oli vielä uhrata käskynhaltijan silmien alla pakanajumalille ja keisarin kuvalle. Malli toistettiin systemaattisesti 200-luvun puolivälissä keisari Deciuksen vainoissa. Silloin kaikkia valtakunnan asukkaita vaadittiin uhraamaan pakanajumalille ja hankkimaan siitä todistuksen. Egyptin hiekka on säilyttänyt näitä todistuksia, kuten tämän:
(1. käsiala) Aurelia Kharis Theadelfian kylästä uhrien valvojiksi nimitetyille. Kuten olen aina ennenkin uhrannut jumalille ja kunnioittanut heitä olen toimittanut nytkin uhrin teidän läsnäollessanne. Olen säädöksen mukaisesti uhrannut juomauhrin ja eläinuhrin sekä maistanut uhriateriasta. Pyydän teitä antamaan minulle tästä todistuksen. Voikaa hyvin. (toinen käsiala): Me Aurelios Serenos ja Aurelios Hermas olemme nähneet sinun uhraavan. (3. käsiala) Minä Hermas todistan sen. (1. käsiala) Keisari Gaius Messius Quintus Trajanus Decius Pius Felix Augustuksen ensimmäisenä hallitusvuotena, Pauni kuun 12. päivänä (=16.6. 249).
Joidenkin kohdalla Plinius onnistui tavoitteissaan, mutta kaikki eivät taipuneet, uhattiin heitä millä hyvänsä. Heidät käskynhaltija käski ”viedä pois”, eli teloitettavaksi miekalla. Syyksi hän totesi käytöksen, jota meillä varmaan kutsuttaisiin oikeuden halventamiseksi. Osa tuomituista oli Rooman kansalaisia eikä Plinius voinut teloittaa heitä provinssissa. Heidät hän lähetti Roomaan, kuten häntä ennen oli lähetetty Paavali ja Ignatios, molemmat todennäköiseen kuolemaan.
Plinius halusi tehdä perusteellista työtä ja hän näyttää myös kiinnostuneen aiheesta. Kirkkohistorioitsijat ovat lukeneet hänen sanojaan suurennuslasin kanssa, koska yhtä varhaisia tietoja kirkollisesta elämästä ja jumalanpalveluksesta on hyvin vähän. Vaikeuksia tuottaa, että kirjeen tiedot suodattuvat kristittyjen vainoajan kautta: Missä määrin hän välittää meille oikeaa tietoa ja mitä hän on ymmärtänyt väärin? Hänen kuvauksensa mukaan kristityt kokoontuivat ”määrättynä päivänä” eli sunnuntaina ennen auringonnousua laulamaan (tai lausumaan) laulun / ylistyksen Kristukselle ”niin kuin Jumalalle”. Normaali työpäivä alkoi aamunkoitosta ja sitä edeltävä varhainen aamu oli ennen auringonlaskua monelle ainoa vapaahetki. Tapa on ilmeisesti peritty juutalaisilta, joiden päivä alkoi aamuylistyksellä. Kristityillä tähän näyttää liittyneen opetushetki, joka on teroittanut kristillistä elämäntapaa ja käskyjen noudattamista. Myöhemmin he olivat tulleet koolle uudelleen aterialle, ja nyt on epäselvää oliko kyseessä Herran ehtoollinen, päivän ateriaksi tarkoitettu kristittyjen rakkaudenateria vai molemmat. Monen tutkijan mukaan ehtoollinen saattoi liittyä myös aamun ”sanajumalanpalvelukseen”. Ei ole kuitenkaan viisasta pyrkiä kovin syvälle sakramenttiteologiaan Pliniuksen opastuksella.
Karmea kertomus kahden orjattaren kohtelusta on varhainen todistus siitä, että Room. 16. mainitulla Foibella oli seuraajansa Mustanmeren etelärannikolla. Sekä 1. Tim. 3 että Tit. 3 kertovat millainen pitää olla seurakunnan kaitsijan ja millainen seurakunnan ”palvelijan”, diakonin. Molemmissa kohdissa sanotaan, että seurakunnan palvelijan tulee olla ”yhden vaimon mies”. Koska kuitenkin Kenkrean seurakunnan diakoni Foibe oli nainen, Paavalin perustamissa seurakunnissa saattoi olla myös naispuolisia diakoneita vaikka ei naispuolisia kaitsijoita (1. Kor. 14). Nyt Plinius kertoo, miten hän halusi tosissaan ottaa selvää kristillisestä uskosta. Vapaata Rooman kansalaista ei saanut kuulustella kidutuksin, mutta orjia sai, ja julma kohtelu jatkui epäilemättä siihen asti, että kuulustelijoiden mielestä kaikki kätköt oli avattu. Plinius ei saanut selville mitään muuta kuin hänelle käsittämätöntä taikauskoa.
Käskynhaltija toivoi selvästi, että kristityiksi ilmiannetut voisivat selvitä kääntymällä todistetusti pakanajumalien puoleen. Lukija saa vaikutelman, että Plinius kiillottaa jo omaa kilpeään korostaessaan, miten temppelielämä oli elpymässä. Temppelissä uhratuista eläimistä vain pieni osa poltettiin alttarilla ja loput myytiin torilla. Tämä kauppa oli ehtynyt, mutta – ainakin Pliniuksen toiveissa selvästi elpymässä.
Keisarin vastaus on lyhyt. Käskynhaltija oli toiminut kaikessa oikein. Kristittyjä pitää rangaista, mutta heitä ei kuitenkaan pidä erikseen etsiä eikä nimettömiä ilmiantoja saanut ottaa huomioon. Uskonsa kieltänyt armahdetaan.
Tämä vastaus antoi askelmerkit kristittyjen kohtelulle noin sadaksi seuraavaksi vuodeksi. Tertullianus arvosteli sitä syystä kummalliseksi, koska kristittyjä ei pidä etsiä kuin rikollisia, mutta kiinni saataessa heitä rangaistaan kuin rikollisia. Vaikeat ja rauhallisemmat ajat vaihtelivat Kirkon historiassa, ja pahimmat tukahdutusyritykset nähtiin 200-luvun puolivälissä ennen viimeisiä, verisiä vainoja 300-luvun alussa.
Lue tai kuuntele lisää raamattuopetuksia:
Spotify: Erkki Koskenniemen raamattuopetuksia
Verkossa: koskenniemi.fi