Luterilaista uskoa

Erkki Koskenniemi, pastori

erkki.koskenniemi@gmail.com

Ensimmäinen bestseller.

Luther ja kirjapainotaito

Uskonpuhdistus olisi tuskin ollut mahdollinen ilman kirjapainotaitoa, ainakaan lähellekään tapahtuneessa laajuudessaan. Muuttavat muuttaen väitteessä on myös käännettynä totuutta ainakin siemenellinen. Painettu kirja ja kirjapainoteollisuus on uskonpuhdistukselle ja Martti Lutherille paljon velkaa. Näin väittää Andrew Pettegree kirjassaan Brand Luther — 1517, Printingand the Making of the Reformation (Penguin Press, New York, 2015).

Uskonpuhdistuksen tarkasteleminen painetun sanan näkökulmasta Pettegreen tavoin nostaa esiin tuoreita piirteitä niin kiistan osapuolista, 1500-luvun Wittenbergistä kuin Lutherista itsestäänkin.

Uskonpuhdistuksen taisteluvuosina Lutherin ympärille kehitettiin suorastaan kirjabrändi, joka rakentui yhtäältä yhtenäiseen, huoliteltuun ulkoasuun, toisaalta iskeviin ja uudelle mediumille sopivan lyhyisiin teksteihin. Tämä brändi sai sadat tuhannet eurooppalaiset ostamaan ensimmäisen kirjansa ja toi ruhtinaalliset tuotot kirjanpainajille.


Bisnesmalli ennen Lutheria

Gutenbergin Raamattu oli ensimmäisenä länsimaisena painettuna kirjana nähnyt päivänvalon jo 1450-luvulla. Innovaation tuotteistamisessa ei ollut vielä uskonpuhdistuksen käynnistyessä päästy kovin pitkälle. Painotaito ei ollut herättänyt suurta kaupallista buumia, eivätkä kirjabisneksen pioneerit olleet juuri lyöneet rahoiksi. Päinvastoin, konkurssin uhka oli alati oven takana. (Itse Gutenbergkin oli tehnyt konkurssin.) Korkeat painokustannukset ja nihkeä kysyntä pitivät painajat nöyrinä. Turvallisin bisnesmalli kirjanpainajille oli pitää kirjapainoa yliopiston ja hallinnon palveluksessa. Tällöin lopputuotteet olivat pitkälti akateemista ja byrokraattista kulutuspaperia, muun muassa oppikirjoja. Lisäksi painettiin muun muassa Ciceroa ja muita antiikin klassikkoja. Markkinat olivat nekin akateemiset ja siksi pienet. Jälkikäteen ajateltuna on ironista, että uskonpuhdistus muodosti ensimetreillään vakavan uhan kirjanpainajille. Anekauppa oli rouhinut alalle vuosikausia vakaata, vähätöistä tuottoa, jota Lutherin ajatukset asettuivat suoraan uhkaamaan. Aneesta jäi ostajalle yksisivuinen todistus, jollaisia painettiin tuhansittain ennen pienempiäkin anekampanjoita. Tilaukset olivat messevää kokoluokkaa ja tiedetään jopa 130.000 ja 200.000 todistuksen tilauksista. Tämän tulonlähteen Luther ja kumppanit tukahduttaisivat Keski-Euroopasta. Kirjapainajien ei kuitenkaan tarvinnut katkeroitua tästä, sillä tilalle tulisi jotakin parempaa.


Kirjapainotaito, uskonpuhdistuksen edellytys

Luther vaikutti kohtuullisen syrjäisessä Wittenbergissä aikana, jolloin ihmisten elinpiiri oli pieni. Kiinnostuneita kuulijoita kyllä tuli Wittenbergiin kuulemaan saarnaavaa munkkia, mutta kyse oli poikkeuksista. Tavallinen kansa ei hevin irronnut töistään vaeltelemaan saarnamiesten perässä, ei ainakaan kovin kauas. Luther itse teki uskonpuhdistuksen vuosina vain muutamia pidempiä matkoja, joiden aikana häntä oli mahdollista kuulla kauempana. Poistuminen Fredrik Viisaan ruhtinaskunnasta ei ollut kirkon ja keisarin silmissä lainsuojattomalle miehelle kovin yksinkertaista.

Muuten Lutherin ajatukset levisivät pamfletteina, saarnoina ja myöhemmin katekismuksina ja postilloina. Useimmat aikalaiset tunsivat siis Lutherin ennen muuta kirjoittajana. Kirjoittajana Lutherilla oli ainakin kaksi ääntä. Oli poleeminen taistelija, joka sanoi kovasti ja rumasti, niin kuin ajan väittelyihin kuului. Toisaalta oli lempeä opettaja, katekismuksista tuttu.

Kirjapainotaito toimi megafonina molemmille äänille. Taistelevalle Lutherille kirjapainotaito oli etu, jota hänen valtakirkkoa uhmanneilla edeltäjillään ei ollut ollut. Se asetti vallankumouksellisesti jokseenkin samalle viivalle toisaalta syrjäkylän nousukkaat ja toisaalta mahtavat kirkkoruhtinaat, etunenässä itsensä Pontifex Maximuksen. Painettu lehtinen oli näet medium, jonka suhteen vallitsi aseiden tasapaino (equality of arms). Kumpikin osapuoli saattoi hyökätä, puolustautua, oikaista, polemisoida — kumpikin sai sanoa oman sanansa. (Tässä mielessä kirjapainotaito oli internetin betaversio.)

Kirkkoinstituutio ei pystynyt vaientamaan Lutherin ääntä. Katolisista vaikutti jopa siltä, että asetelma oli heille epäreilu; katolisille Lutheria vastustaville teksteille oli välillä vaikea saada Keski- Euroopassa julkaisijaa. Kyse ei kuitenkaan ollut kirjapainajien periaatteellisesta vastustuksesta (sillä pohjimmiltaan tämä ammattikunta tiesi bisneksen ja Mooseksen eron) vaan yksinkertaisesta markkinoiden laista. Luther myi, katoliset eivät. Suhdeluvut ovat tylyt: pamflettisodan huippuna (1521–1525) Lutherin ja hänen myötäpuoliensa tekstejä painettiin yhdeksän kertaa enemmän kuin hänen katolisia vastustajiaan.

Opettavalle Lutherille painettu sana ei ollut lyömäase vaan erinomainen työkalu. Kun katolisesta kirkosta tehdyn pesäeron jälkeen oli aika paimentaa omaa laumaa, koota ja opettaa joukkoja, kirja oli uskonpuhdistukselle korvaamaton väline. Tarvittiin virsikirjoja — korostettiinhan messussa ja seurakuntaelämässä yhteistä laulua. (Pelkästään virsikirjoja arvioidaan painetun uskonpuhdistuksen satavuotisjuhlapäivään mennessä noin tuhat editiota, yhteensä muutamia miljoonia kappaleita). Tarvittiin katekismuksia, selitysteoksia, postilloja. Ennen kaikkea tarvittiin kansankielisiä Raamattuja. Tämä tarve kumpusi uskonpuhdistuksen perusideasta, yksittäisen kristityn asettamisesta Sanan äärelle.


Minä puolitan, sinä valitset

Oli Lutherin ja uskonpuhdistuksen onni, että Wittenbergissä ylipäätään oli kirjapaino. Tästäkin Luther on velkaa vaaliruhtinaalleen Fredrik Viisaalle. Fredrikin isä oli jakanut veljensä kanssa perintömaat vanhaan saksilaiseen tapaan, myös lastenkirjoista tuttuun: isoveli sai piirtää rajat, pikkuveli sai valita, kumman puolen ottaisi. Fredrikin isä oli vanhempi veli, ja hänen osakseen tuli alue, jonka pääkaupungiksi ei ollut edes muita kunnollisia tarjokkaita kuin piskuinen Wittenberg.

Perittyään isänsä maat ja vaaliruhtinaan tittelin vuonna 1486 Fredrik alkoi varustaa kaupungista edes jollakin tavalla hovikelpoista. Ensimmäisten toimien joukossa oli yliopiston perustaminen ja kirjapainon hankkiminen, jotka molemmat tapahtuivat vuonna 1502 eli vain vajaat kymmenen vuotta ennen Lutherin muuttamista kaupunkiin.

Lutherin saapuessa Wittenbergiin kaupungin kirjapainoa hoiteli Johann Rhau-Grunenberg, mies, johon Luther oli usein tuskastuva. Ei sillä, että Rhau-Grunenberg olisi ollut työtoverina epäluotettava tai epälojaali, päinvastoin. Hänestä piirtyvä kuva vastaa koko lailla maatalon uskollista työjuhtaa. Sellainen on hyvä olla, mutta naapurin traktorien kanssa sillä ei oikein kilpailla. Rhau-Grunenbergin vahvuuksiin ei kuulunut nopeus tai esteettinen silmä. Eipä niistä olisi ollut hänelle juuri hyötyäkään niin pitkään kuin painoa tarvittiin harvakseltaan ja lähinnä yliopiston ja hallinnon tarkoituksiin.

Niinpä Rhau-Grunenbergin pajan tulokset näyttivät siltä, miltä syrjäkaupungin lehdyköiden voi ajatellakin näyttävän. Tekstimassan jaotteluun ei juuri ollut kiinnitetty huomiota ja koristeellisista alkukirjaimista ynnä muista hienouksista du jour saattoi lähinnä haaveilla. Fredrik Viisas oli tuskallisen tietoinen siitä, että samaan aikaan kun Wittenbergissä puuhasteltiin, muualla painettiin yhä kauniimpia kirjoja. Fredrik itse näki vaivaa saadakseen hankittua kirjastoonsa kuuluisan venetsialaisen painajan Aldus Manutiuksen tuotteita itselleen. Niiden rinnalla Rhau-Grunenbergin kirjaset näyttivät ala-asteen sanomalehdiltä.


Nyrkkipajasta suunnannäyttäjäksi

Rhau-Grunenbergin ongelma ei ollut ainoastaan heikko laatu, vaan myös prosessin sietämätön hitaus. Tällä oli todellisia vaikutuksia. Vuonna 1518 Lutherin ekskommunikaatiota käsitellyt saarna lähti kiertämään maailmaa hänen vastustajiensa laatimana tiivistelmänä, joka ei ollut välttämättä suopein mahdollinen tulkinta Lutherin sanoista. Oikea teksti piti saada pikimmiten kiertämään, mutta Wittenbergin ainoa kirjapaino oli varattu, kun Rhau-Grunenberg kuhnaili Lutherin erään toisen tekstin kanssa. Kesti kuukausia saada saarnan oikea versio maailmalle. Oman megafonin ollessa hyllyllä vastustajien tekstiversio ehti vakiintua ja saavuttaa muun muassa keisari Maksimilianin. Keisari sai tekstistä pontimen kirjoittaa paaville ja vaatia tätä ryhtymään toimiin.

Rhau-Grunenberg palveli uskollisesti uskonpuhdistusta. Laajentuva liike kuitenkin vaati kirjapainolta enemmän, nopeammin ja parempaa. Se vaati uutta verta. Luther ymmärsi ilmeisen varhain kirjapainon merkityksen uskonpuhdistuksen kamppailun kannalta. Hän oli hyvin tietoinen Wittenbergin pajan riittämättömyydestä ja näki henkilökohtaisesti paljon vaivaa potkiakseen sitä eteenpäin. Luther värväsi henkilökohtaisesti Leipzigistä Melkior Lotte nuoremman, kirjapainajan toisessa polvessa. Hänen myötään wittenbergiläinen kirjapainoteollisuus siirtyi ammattimaiselle tasolle. Lotte toi mukanaan ammattitaitoa, kokemusta ja näkemystä ja muun muassa kirjasintyyppejä, jollaisia Rhau-Grunenbergin pajassa ei ollut nähty. Hänen avullaan syrjäinen kaupunki otti vähitellen laadussa kiinni vanhat sivistyskeskukset ja alkoi näyttää suuntaa.

1521 kaupungissa oli jo kuusi kirjapainoa. Numerot osoittavat nousukäyrän jyrkkyyden: 1502—1516 Wittenbergissä julkaistiin keskimäärin 8 teosta vuodessa, ja kappalemäärät olivat pieniä. 1517—1546 teoksia julkaistiin keskimäärin 91 vuodessa, yhteensä noin kolme miljoonaa kappaletta. Wittenbergiläisen painoteollisuuden nousu veti mukaansa muitakin kiinnostuneita painajia kuin Lotten. Töitä riitti ja menekki kasvoi. Lutherin kunniaksi on sanottava, että hän ei unohtanut paikallista pioneeria, uskollista Johannia, vaan uskoi tälle töitään painettavaksi loppuun saakka. Näin siitä huolimatta, että työn jälki aiheutti tohtorissa hammastenkiristelyä, mistä todistavat kirjeet, joita Wormsin valtiopäivien jälkeen Wartburgin linnaan turvaan kaapattu Luther lähetti Wittenbergiin.

Kirjeet osoittavat myös sen, että Lutherilla oli tapana seurata töidensä painamista hyvinkin läheltä. Kun välitön palaute Wartburgista käsin oli mahdototonta, ystävät lähettivät hänelle oikovedoksia, joita hän korjaili ahkerasti. Luther ei suvainnut sitä, että hänen nimissään myytiin kakkoslaatua, ja valvoi siksi tarkkaan käsikirjoituksiaan ennen kuin ne lähtivät maailmalle.

Muiden kohdalla Luther oli vähemmän perfektionistinen. Kun Melankton ei saanut omaa luentokäsikirjoitustaan julki, Luther lähetti sen Nürnbergiin painettavaksi. Käsikirjoitus ilmestyi niin täynnä virheitä, ettei sitä saatu edes seuraavissa editioissa kunnolla korjattua.

Wittenbergin maabrändiryhmä iskee

 

Wittenbergiläinen painoteollisuus julkaisi paljon muutakin kuin Lutheria. Tohtorin omat teokset olivat kuitenkin sen suurin myyntivaltti.

Wittenbergin kirjapainajien kehittyessä ja Lutherin nimen myydessä yhä enemmän Lutherin kirjoille kehittyi oma brändi, joka erotti ne muista painotuotteista. Lutherin brändissä oli kolme elementtiä. Ensimmäisenä oli tekijän nimi. Tietenkin tekijän nimi oli tavattu aiemminkin ja muuallakin mainita, mutta jos se nyt sattui olemaan Luther, se laitettiin esille sillä tavalla, että erehtymisen vaaraa ei ollut, näkyvälle paikalle ja isosti.

Toinen brändin elementti olivat Lucas Cranachin puuleikkaukset, joilla kirja oli koristeltu. Cranach, Fredrik Viisaan hovimaalari, joka myöhemmin maalasi Lutherin ikoniset kuvat, oli Lutherin läheinen työtoveri ja ystävä. Cranach oli etevä puuleikkauksissa, jotka soveltuivat erinomaisesti painettujen kirjojen kuvittamiseen. Cranachilla ja hänen oppilaillaan oli tunnistettava tyyli, joka tuli Lutherin brändin osaksi. Siihen kuului kansitekstin reunustaminen kahdella kuva-aiheen sisältävällä vaakapalkilla ja kahdella pystypalkilla.

 

Kolmantena brändin elementtinä oli Wittenbergin nimi. Jo tuohon aikaan tavaksi oli tullut merkitä kirjan painopaikka pienellä sivun alareunaan. Mutta Luther ja Wittenberg kuuluivat niin oleellisesti yhteen, että Wittenberg laitettiin kirjan kanteen. Latinaksi kannessa lukee alimpana Vuittenbergae.

Tämän osoittaa Lutherin kirjabrändin osaksi se, että Wittenberg lukee näkyvästi kannessa myös osassa niistä kirjoista, joita ei suinkaan ollut painettu Wittenbergissä vaan esimerkiksi Augsburgissa. Kyse oli Wittenbergin Lutherista. Sen sijaan Lutherin brändiin ei kuulunut tekijän kuva. Tekijän kuva ei teknisesti olisi esimerkiksi puuleikkauksena ollut vaikea liittää kirjan ensisivuille. Tällaistakin kokeiltiin (oli pioneerien aika), mutta markkinat eivät syttyneet. Ehkä se toi mieleen katoliset pyhimyskuvat. Ehkä Luther ei ollut kuva-aiheena tarpeeksi myyvä, kuka tietää. Ehkä tekijän kuva sopi huonosti sanaa korostavaan uskonpuhdistusretoriikkaan. Oli syy mikä tahansa, Lutherin kuva ei missään vaiheessa tullut osaksi merkittäväksi osaksi hänen kirjabrändiään.

 

Massan laki

Lutherin ajatukset kohtasivat monia myötämielisiä ruhtinaita. Toisessa vaakakupissa painoi kuitenkin keisarin ja paavin muodostama kaksipäinen hirviö, jota yksittäinen aatelinen ei mielellään käynyt vastustamaan. Oli merkittävää, että reformaatiohenkiset aateliset saattoivat nojautua keisaria ja paavia vastaan massan tukeen. Tuesta ei ollut erehtyminen — riitti, kun katsoi kirjakauppoja. Luther myi, sanomalle oli valtava kysyntä. Wormsin valtiopäiville saapuneen paavin lähettilään kerrotaan kitkerästi huomauttaneen, että kaupungissa ei mitään muuta ostetakaan kuin Lutherin kirjoja, ei edes keisarillisessa hovissa.

Lähettilästä tervehtivät päivittäin suoraan lähikaupunkien painoista kaupan hyllyille tuodut uudet Lutherin ja hänen ystäviensä kirjoitukset. Näitä kirjoja Lutherin aateliskannattajat toivat mukanaan valtiopäivien tapaamisiin.

Samaan aikaan ympäri keisarkikuntaa painokoneet pukkasivat ilmoille uusia painoksia, joilla oli nähtävästi loputon menekki. Lutherista oli tullut maailmanhistorian ensimmäinen todellinen bestseller. Luther korvasi jo vuonna 1518 Erasmuksen painetuimpana elävänä kirjoittajana.Myöhemmin hän ohitti myös kuolleet. Tekstien menekki teki kaikkien nähtäväksi, että Lutherin ajatukset resonoivat. Se pakotti paavin liittolaisineen tiettyyn varovaisuuteen. Paavi oli tottunut ratkomaan tällaiset teologiset kiistat poliittisine ulottuvuuksineen kabineteissa ja korkeintaan yliopistoissa — Luther pakotti kiistan julkiselle areenalle, jolla katoliset eivät osanneet toimia.


Sensuurin surkea epäonnistuminen ja Yrjö-herttuan oma maali

 

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta oli kaikessa pirstaleisuudessaan suotuisa kasvuympäristö uskonpuhdistukselle. Englannissa tai Ranskassa, jossa valta oli keskittynyt hallitsijalle, kirkon mahtikäsky olisi hyvinkin saattanut johtaa siihen, että uskonpuhdistuksen tekstejä ei saisi painaa eikä myydä. Keisarikunnassa tämä ei hevin ollut mahdollista, koska valta oli jakautunut paikallisille ruhtinaille. Jos jossakin ruhtinaskunnassa Lutherin tekstien painaminen kiellettiin, sen pahempi sen ruhtinaskunnan kirjapainajille. Tekstit löysivät kyllä painajan naapuriruhtinaskunnasta.

Vuoden 1521 Wormsin edikti kyllä kielsi painamasta, ostamasta ja myymästä Lutherin tekstejä. Ruhtinaat kuitenkin panivat määräyksen laiskanlaisesti täytäntöön. Poikkeuksen muodostaa Lutherin vanha vihollinen Yrjö-herttua, joka täytäntöönpani määräyksen tehokkaasti ruhtinaskunnassaan. Seuraus oli se, että Yrjö-herttuan mailla sijaitseva Leipzig, yksi kirjapainotaidon ehdottomista etulinnakkeista, kuivettui. Kaupungin kirjapainot olivat julkaisseet vuonna 1519 yhteensä 190 editiota ja vielä 1520 vain kaksi vähemmän. Vuonna 1521 tuotanto puolittui ja 1524 editioita julkaistiin enää yhteensä 25.

Naapurikaupunkien painotaloissa sen sijaan laitettiin leivän päälle voita. Paitsi Wittenbergissä pamflettisodat ja uskonpuhdistuksen tekstit toivat töitä ja rahaa painajille Augsburgissa, Baselissa, Nürnbergissä, Erfurtissa ja Strasburgissa, myöhemmin Berliinissä, Bonnissa, Dortmundissa…


Lentolehtiset

Lentolehtiset (Flugschriften) ovat kirjapainotaidon ja uskonpuhdistuksen liiton täydellistymä. Taistelussa totuudesta nämä kansankieliset pamfletit, joita painettiin loputtomia määriä, näyttelivät jotakuinkin rivisotilaan osaa. Brändin hiottu ulkoasu, joka ajan kuluessa määritti yhä enemmän lehtisiä ja joka teki lehtiset välittömästi tunnistettaviksi, yhdistyi niissä Lutherin iskevään, lyhyelle mediumille erinomaisesti sopivaan ilmaisuun. Luther paljastui yllättäen luonnonlahjakkuudeksi kirjoitetussa kansankielisessä ilmaisussa viljellen lyhyitä kappaleita, jotka koostuivat selkeistä virkkeistä. Kuka olisi arvannut augustinolaismunkista? Lentolehtiset levisivät kuin kulovalkea pitkin Eurooppaa. Katolisilla ei ollut arsenaalissaan näille vastausta. Ei teologista väittelyä näin kuulu käydä, mutistiin. Mutta aika oli muuttunut. Oli luotu ensimmäinen massamedia. Sen kieli oli saksa, ei latina: 1500-luvulla julkaistuista 4790 Luther-editiosta noin 80 prosenttia oli saksankelisiä (vertailun vuoksi Erasmuksen suhdeluku oli päinvastainen).

Kirjapainajille lentolehtiset olivat painonsa arvoisia kullassa. Arviolta jopa puolet yksittäisen teoksen painokustannuksista muodostui teokseen käytetystä paperista. 16-sivuinen lentolehtinen mahtui kahdelle arkille, jotka taiteltiin quartoksi. Lentolehtisen painaminen ei siis vaatinut valtavia panostuksia eikä siten suurta taloudellista riskiä. Panoksen sai nopeammin ja varmemmin takaisin kuin satasivuisesta möhkäleestä. Suurina painosmäärinä painetut lehtiset olivat tietysti myös hintansa puolesta suuremman lukijakunnan ostettavissa. Luther ei suinkaan ehtinyt itse vastata kaikkiin hyökkäyksiin, eikä se olisi ollut järkevääkään. (Tässä Luther noudatteli myöhemmin poliitikan ammattilaisten vaalimaa sääntöä: älä lyö itseäsi pienempää.) Riitti, että joku hänen piiristään vastasi. Tällöin Luther saattoi kirjoittaa esipuheen antaakseen tekstille enemmän painoarvoa. Esipuhe saattoi olla myös kirjoitettu ennen itse tekstiä ja tarkoitettu siten esimerkiksi hahmoittelemaan seurattavan argumentaatiolinjan varsinaisen tekstin kirjoittajalle.

 

Mutta kuka kääri voitot?

Menekki tarkoitti tuloja joka puolelle tuotantoketjua. Näitä tuottoja käytettiin kirja-alan kehittämisen panoksina. Painajien lisäksi tarvittiin paperimyllyjä, kaivertajia, sitojia, kuljettajia, myyjiä… Kun ennen Lutheria kirjapainoteollisuus oli työllistänyt Wittenbergissä yhden amatöörin, noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin se toi töitä usealle sadalle. Wittenbergistä oli tullut kirjakaupunki. Luther oli tietoinen siitä, että hänen käsikirjoituksensa olivat kullanarvoisia painajille. Hän pyrki tasapuolisuuteen uskoen teoksiaan vuorotellen Wittenbergin painajille ja vanhaa Rhau- Grunenbergia unohtamatta. Lutherin kunniaksi on lisäksi sanottava, että hän kieltäytyi ottamasta itselleen kirjoituksistaan minkäänlaista palkkiota. Tässä suhteessa hän poikkesi Cranachista, joka teki bisnestä omalla pajallaan ja paperimyllyillään.

 

Lutherillakin olisi ollut tilaisuus lyödä rahoiksi. Vuonna 1539 Wittenbergin painajat lähestyivät näet yhdessä häntä erikoisella sopimusehdotuksella: jos Luther lupaisi antaa työnsä jatkossa(kin) ensin heille painettavaksi, he maksaisivat tästä neljääsataa guldenia vuodessa. Tarjous oli avokätinen, koska se olisi yli kolminkertaistanut Lutherin vuosipalkan.

Luther kieltäytyi. Miksi? ”On parempi olla saamatta yhtään rahaa kirjoistani, jotka on aina kirjoitettu Jumalan asiassa. Jos koittaisin hyötyä Jumalan työstä, antaisin aseita vastustajalleni”