Luterilaista uskoa

Erkki Koskenniemi, pastori

erkki.koskenniemi@gmail.com

Saksa liekeissä. Luther ja talonpoikaissota

Saksa liekeiss

Talonpoikaissota on yksi Lutheria sitkeimmin seuranneista tummista varjoista. Hän oli osallinen tapahtumasarjaan, jonka päätteeksi surmattiin kymmeniä tuhansia saksalaisia talonpoikia. Toisin kuin eräät muut Lutherin toimet ja kirjoitukset, joita on hyvin vaikea puolustaa, talonpoikaissodassa on kuitenkin olemassa myös puolia, jotka lisäävät ymmärrystä hänen asennettaan kohtaan. Lutherin omatunto kuitenkin syytti häntä jälkeenpäin hänen toimistaan, vaikka hän puolustautui sitkeästi sen meluamiselta. Tämän artikkelin lukemisen jälkeen on lukijan tehtävä pohtia, missä määrin oikeassa olivat syyttäjä ja missä määrin puolustaja.

 

Talonpoikia ja porvareita

 

Saksalaisen talonpojan asema ei ilmeisesti ollut uskonpuhdistuksen edellä poikkeuksellisen kurja, vaan talous oli kehittymässä ennemminkin hyvää suuntaan.  Taustalla oli kuitenkin paitsi aiempien vuosikymmenten rauhattomuudet myös aivan uusi tilanne. Vanha valta vapisi. Olisiko nyt aika, jolloin tavallisen ihmisen sana kuuluisi aivan uudella tavalla? Liikehdintää oli paljon, eikä se rajoittunut suinkaan vain talonpoikiin. Myös kaupunkien porvarit tahtoivat astua näyttämölle. Eri puolilla saksalaista maailmaa tultiin yhteen eikä läheskään kaikki ollut väkivaltaista. Hajanaisen liikkeen piirissä syntyi 12 artiklaa käsittelevä asiakirja, jonka vaatimuksia pidetiin uskonpuhdistuksen hengen mukaisina. Niihin kuului paitsi maaorjuuden poistaminen myös mm. seurakuntalaisten oikeus valita itse pastorinsa. Kyse oli aidosta ja laajasta kansanliikkeestä, jonka vaatimukset olivat laajasti ymmärrettäviä.

   Kaikki ei kuitenkaan pysynyt väkivallattomana.   Lutherin ajan suuri kapina oli alkanut v. 1524 Schwarzwaldista ja levinnyt nopeasti eri puolille Saksaa, sekä uskonpuhdistuksen että katolisen vallan hallitsemalle alueelle.   Sillä oli omat hengelliset rohkaisijansa ja johtajansa, jotka hyökkäsivät niin maallisia kuin hengellisiäkin johtajia vastaan. He vaativat oikeaa ja aitoa kristinuskoa. ja saarnasivat lopunajan mullistuksien olevan käsillä. Vanha valta oltiin valmiita hukuttamaan vereen. Nyt siis tehtiin vallankumousta niin maallisella kuin hengelliselläkin puolella. Juuri tämä uskonnon ja maallisen vallankumouksen liittyminen toisiinsa on piirre, johon on syytä syventyä.

 

Usko, vallankumous ja veri

 

Suomalaisen kristityn on vaikea ymmärtää kristinuskon ja verisen vallankumoussaarnan liittämistä toisiinsa. Olemme turhankin perusteellisesti oppineet erottamaan toisistaan maallisen ja hengellisen. On hyvä oivaltaa, että tämä on toisaalta leimallisesti luterilainen, toisaalta modernin eurooppalaisen valtion vaalima piirre. Uskonto ja politiikka eivät kuulu yhteen. Saksalainen talonpoika ja käsityöläinen ajattelivat toisin, eikä kristinuskon ja vallankumouksen liittäminen toisiinsa tapahtunut silloin ensimmäistä eikä viimeistä kertaa. Moni oli aiemminkin pyrkinyt tuomaan maan päälle Jumalan valtakunnan ja oli tavoitteeseen pyrkiessään turvautunut väkivaltaan.

   Kristinuskon piirissä syntyneissä väkivaltaisissa liikkeissä on usein lainattu Ilmestyskirjan 20. luvun jaksoa, joka puhuu Kristuksen tuhatvuotisesta valtakunnasta. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista käydä sen selitykseen enemmän kuin toteamalla, että kyse on kyvyttömyydestä avata Ilmestyskirjan kuvakieltä, joka tulee selvimmin esille sen 12. luvussa. Yleensäkin jos kuva tulkitaan kirjaimellisesti, tulee pahaa jälkeä ainakin kuvalle, mutta tässä tapauksessa ehkä muutenkin. Ilmestyskirjan 20. luvun kirjaimellisen tulkinnan edustajia sanotaan kiliasteiksi (<kreikan khiliasmos). Lieväksi kiliastiksi sanotaan sitä, joka vain odottaa maan päälle tulevaa tuhatvuotista onnen aikakautta. Ankaraksi kiliastiksi sanotaan sitä, joka haluaa toteuttaa sen itse ja tarvittaessa väkivalloin.  Viimeksimainittuja liikkeitä sanotaan usein myös millenianistisiksi, koska englantia puhuva maailma on omaksunut latinankielisen sanan millenium, mikä tarkoittaa tuhannen vuoden aikajaksoa.

   Kristinusko ja väkivaltainen vallankumous oli yhdistetty kiliastisessa hengessä aiemmin, mm. 1200-luvun Italiassa. Tällaisia liikkeitä on ollut uskonpuhdistuksen jälkeen useita ja monet elättelevät näitä ajatuksia tälläkin hetkellä. Ankara kiliasmi (millenianismi) on todellinen vaara, joka jokaisen tulee oppia tunnistamaan.  Kymmenisen vuotta talonpoikaiskapinan jälkeen Münsterin tapahtumat osoittivat, mihin villi uskontulkinta ja suuri vallankumousinto voivat kohdatessaan johtaa. Mutta paljon samaa nähtiin jo talonpoikaiskapinan aikana, kun tapahtumat kääntyivät väärään suuntaan.

  

 

Tiukkasanainen rauhanvälittäjä

 

Talonpojat pyysivät Lutheria välittäjäksi talonpoikien ja ruhtinaiden välillä. Hän ymmärsi talonpoikien hätää, otti heidän edustajansa vastaan ja hyväksyi laajoja osia heidän kahdestatoista artiklastaan. Hän pyrki rauhaan, ja hyvän välittäjän tapaan hän antoi kunnolla korville molemmille osapuolille. Ruhtinat saivat kuulla kunniansa:

"Sen lisäksi te maallisessa hallituksessa ette tee muuta kuin nyljette ja verotatte jatkaaksenne omaa ylellistä ja pöyhkeää elämäänne, kunnes sitä kansan mies ei enää voi sietää. Miekka on teidän kaulallanne; kuitenkin te arvelette istuvanne niin lujasti satulassa, ettei teitä muka voida syöstä siitä. Sellainen varmuus ja paatunut julkeus on katkaiseva teiltä kaulan; sen saatte nähdä. Olen sen teille etukateen monta kertaa ilmoittanut, että teidän pitäisi tarkata, mitä sanotaan Psalmissa 107:40 (Ps. 107:40): "Hän vuodattaa ylenkatsetta ruhtinasten päälle." Sitä saamaan te pyritte ja haluatte lyöntejä päähänne; siinä ei auta varoitus eikä kehotus."

Luther piti monia talonpoikien vaatimuksia kohtuullisina ja vaati ruhtinaita tulemaan heitä vastaan.  Yhtään vähemmällä eivät päässeet talonpojat, joita hän kehotti luopumaan hankkeistaan ja tekemään velvollisuutensa.  Vaikka Kristus on tehnyt kaikki vapaiksi, kristitty ei saa ymmärtää evankeliumia lihallisesti ja nousta esivaltaa vastaan. Kristitty on vapaa orjanakin. Väkivaltaan ei saa turvautua.

"En suinkaan näin sanoessani tahdo julistaa oikeaksi esivaltaa tai puolustaa sitä. Harjoittaahan se sietämätöntä vääryyttä, josta te kärsitte - he ovat itse väärässä ja myös tekevät vääryyttä, sen tunnustan - vaan tätä minä tahdon: koska teistä ei kumpikaan puoli sallisi itseään opetettavan ja joudutte (Jumala siitä varjelkoon) keskenänne riitaan ja taistellessanne saatte vammoja, silloin ei millään taholla (teidän puoluepukarien) pidä omaksua kristityn nimeä. Vaan, niin kuin muutoinkin maailmassa kansa taistelee toista vastaan ja, kuten sanotaan, Jumala rankaisee toista konnaa toisen avulla: sellaisiin ja sen nimisiin [ihmisiin] - väitän - teidät on luettava, jos asia taistelun asteelle kehittyisi, (minkä Jumala armossaan estäköön), että esivalta tietäisi olevansa taistelussa, ei kristittyjä, vaan pakanoita vastaan; ja että tekin puolestanne tietäisitte taistelevanne pakanoina ettekä kristittyinä esivaltaa vastaan. Sillä kristityt eivät puolestaan taistele miekoin eivätkä ampuma-asein, vaan heidän aseinaan ovat risti ja kärsimykset, eihän heidän päämiehensä Kristuskaan käytä miekkaa vaan riippuu ristillä. Siksi ei heidän voittonsakaan ole hallitsemista eikä vallitsemista eikä väkivaltaa, vaan se on alistumista ja heikkoutta; niin kuin Paavali sanoo (2. Kor. 10:4): "Meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset, vaan ne ovat voimalliset Jumalan edessä", ja edelleen (2. Kor. 12:9): "Minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa."

Tässä vaiheessa talonpoikien lähetystö esiintyi maltillisesti ja ainekset tilanteen rauhoittamiseen näyttivät olevan olemassa.  Tilanne kuitenkin kuumeni edelleen ja pian se riistäytyi kokonaan käsistä. Ilmeisesti kävi niin kuin aina tahtoo käydä: Radikaalin joukon enemmistö ottaa vallan, eliminoi maltilliset neuvottelijat ja tekee omasta joukostaan entistä radikaalimman.  Suuren vastuun koko sopasta kantoivat talonpoikia rohkaisseet saarnamiehet.  Näille ”murhaprofeettoihin”  Luther suhtautui samoin kuin palomies niihin, jotka heittävät palavaan taloon bensiinikanistereita. Heistä tunnetuin oli Thomas Müntzer.

 

Thomas Müntzer

 

Thomas Müntzer (1490-1525) oli syntynyt yläluokkaiseen perheeseen ja opiskellut useissa yliopistoissa, myös Wittenbergissä vuoteen 1519. Hän oli ehtinyt saada nimeä katolisen kirkon arvostelijana jo ennen talonpoikaiskapinaa. Hän oli toiminut jonkin aikaa pastorina myös Zwickaussa. Juuri sieltä oli tullut Wittenbergiinkin profeettoja kertomaan, miten heillä oli suora yhteys Jumalaan eikä siihen tarvittu Raamattua ja sakramentteja. Näiden profeettojen Raamatun tulkinta, näyt ja esivallan arvostelu olivat jättäneet jäljen Müntzeriin, jonka liittyminen profeettoihin tiesi myös lähtöpasseja Zwickausta.  Vielä jonkin aikaa Müntzeria oli pidetty Lutherin kannattajana, mutta pian välit olivat katkenneet täydellisesti ja julkisesti. Müntzer oli alkanut saarnata kiivaasti ”kuolleesta kirjaimesta” ja ”elävästä sanasta” ja siirtänyt näin Raamatun sivuun ”sisäisen sanan” tieltä.   Häntä eivät kiinnostaneet sana, sakramentit ja yksittäisen ihmisen uskoontulo. Näyt ja profetiat lupasivat enemmän ja parempaa, myös maallista vallankumousta. Verta ja väkivaltaa ei kaihdettu, kun vanhaa valtaa kaadettiin.

   Müntzer odotti suurta lopunajan myllerrystä ja hänen saarnansa tuli yhteiskunnallisesti koko ajan räjähdysherkemmäksi. Tilanne oli kärjistynyt hänen toimiessaan Allstedtin pikkukylän  kirkkoherrana, jonne hänelle oli kokoontunut hänen ruhtinaansa huoleksi parituhatpäinen kuulijajoukko. Nyt ei puhuttu pelkkää teoreettista teologiaa. Alettiin saarnata vallankumousta.  Yhä radikaalimmaksi käynyt yhteiskunnallinen saarna oli saattanut  hänet yhteyteen talonpoikaiskapinan kanssa ja sen henkiseksi ja hengelliseksi johtajaksi. Sellaisena hän otti myöhemmin paikkansa kommunistisessa historian­kirjoituksessa: Lutherista eivät myöhemmät vallankumoukselliset innostuneet, mutta Müntzer kuului Karl Marxin kiitettyihin edelläkulkijoihin.

 

”Pistäkää, lyökää ja tappakaa!”

 

Luther suhtautui siis aluksi ymmärtävästi talonpoikien yhteiskunnallisiin vaatimuksiin, mutta kirjoitti pian hyvin rajun kirjoituksen kapinoivia murhajoukkoja vastaan.  Tässä vaiheessa teksti on yhtä tiukkaa kuin kirjoituksen otsikko Talonpoikien murha- ja ryöstöjoukkoja vastaan:

"Sen tähden, rakkaat herrat, lunastakaa, pelastakaa, auttakaa, armahtakaa ihmisraukkoja: pistäköön, lyököön, tappakoon ken voi. Jos sinä siinä tapaat kuolemasi, niin hyvä, autuaampaa kuolemaa et voi koskaan saada. Sillä sinä kuolet totellessasi Jumalan sanaa ja käskyä (Room. 13:4) ja toimit rakkauden palveluksessa pelastaaksesi lähimmäisesi helvetistä ja saatanan kahleista. Pyydän siis nyt: paetkoon talonpoikien luota ken voi aivan kuin pakenisi saatanan luota"

Alkuun talonpojat saavuttivat sotilaallista menestystä, mutta kapina päättyi pian tappioiden sarjaan.  Koulutettu sotaväki löi talonpoikaisarmeijan Wurzachissa, Böblingenissä, Königshofenissa ja Ingolstadtissa. Ratkaiseva oli musertava tappio Frankenhausenissa, jossa Müntzer toimi sotajoukon pastorina ja lähetti heidät sotakentälle. 8000 talonpoikaa kaatui taistelussa.  Müntzer vangittiin ja hänet teloitettiin kidutusten jälkeen 27.5.1525.   Kaikkiaan ruhtinaat surmasivat taistelukentällä ja sen jälkeen noin 100 000 talonpoikaa.  Savuavat rauniot ja tuhannet surevat jäivät muistuttamaan Müntzerin opin vaaroista ja ruhtinaiden julmuudesta. Talonpoikien ja myös monien kaupunkien porvarien mielestä Luther oli pettänyt heidät.  Uskonpuhdistuksen painopiste siirtyi nyt talonpojista ja porvareista ruhtinaisiin.

 

 

Day after ja sen jälkeen

 

Lutherin karkeaa kielenkäyttöä on mahdotonta puolustaa erityisesti sen jälkeen, kun ruhtinaat hänestä riippumatta olivat panneet toimeen käsittämättömän talonpoikien teurastuksen.  Tapahtumia ei voi kuitenkaan ymmärtää ottamatta huomioon, että talonpoikien kapinaa lietsottiin uskonopilla, joka tuo mieleen viime vuosina Lähi-Itää terrorisoineen Isis-järjestön. Uskonto – tai uskonnon nimissä toimiminen – johti järkyttävään hirmuvaltaan ja veritekoihin.  Tuossa vaiheessa kristityt olivat vielä ”katolisia” tai ”evankelisia”, eivätkä paaville selkänsä kääntäneiden jäsentenväliset kisat olleet vielä tehneet rajoja selkeiksi.  Monet pitivät talonpoikien väkivaltaista liikehdintää osana Wittenbergistä lähtenyttä uskonpuhdistusta tai ainakin sen seurauksena.  Luther teki kaikille selväksi, että verenvuodatus, väkivaltainen vallankumous ja Jumalan valtakunnan perustaminen maan päälle ei mahtunut hänen ajamiinsa uudistuksiin. Hän sanoutui siitä suorasanaisesti irti. Münsterin kapinallisten hirmuhallitus osoitti, mihin radikaali ja suoriin ilmestyksiin perustunut uskonnollinen ja yhteiskunnallinen kapina saattoivat johtaa.

 

Tapahtumien saldona jokainen tiesi, ettei Lutherin mukaan kristitty saanut nousta esivaltaa vastaan. Hinta oli kova. Pian talonpoikaiskapinan jälkeen Wittenbergiin saapui rutto, jota pakoon lähtivät ketkä vain voivat. Luther katsoi velvollisuudekseen jäädä ja jatkoi luennoimistaan hyvin pieneksi käyneelle opiskelijapiirille. Ensimmäisen Johanneksen kirjeen opetusta piti masentunut ja väsynyt professori. Hänen sisällään taistelivat syyttäjä ja puolustusasianajaja, ja tästä ottelusta Luther puhuu pöytäpuheissaan vielä kymmenisen vuotta myöhemmin. Talonpoikien veri huusi, mutta olihan uskonpuhdistuksen johtajan pakko ampua rivit suoriksi. Vai oliko?