Mountain Fog

Jumaloinko Raamattua

Jumaloinko Raamattua?

Muutaman viime vuoden sisällä olen törmännyt useaan kertaan väitteeseen, jonka mukaan ns. konservatiivikristityt ovat Raamatun merkitystä korostaessaan erehtyneet palvonnan kohteesta. Kerran kirkkomme pastori sanoi minulle useamman kuulijan läsnä ollessa, että Raamattu on nykyajan kultainen vasikka, jonka ympärillä jotkut uskovaiset tanssivat sitä jumaloiden. Merkittävästi varovaisemmin asian ilmaisi arkkipiispa Tapio Luoma Helsingin Sanomien haastattelussa 20.12.2020: ”Mitä Jeesus sanoisi, on se, mitä kirkon pitäisi sanoa. Pitäisi uskoa, että Jeesus on Herra, ei Raamattu. Keskittyä auttamaan ihmistä hädässä.”


Molempien väitteiden kohteena oli sitoutuminen kirjoitettuun Raamatun sanaan nimenomaan eettisissä kysymyksissä, itse asiassa sattumalta molemmissa oli kyse samaa sukupuolta olevien vihkimisestä.

Kysymys ja haaste on syytä ottaa vakavasti. Missä määrin on mahdollista, että Raamattu ottaa Jumalan aseman ja kunnioitus kohdistuu siihen eikä Herraan? Ja miksi Raamattuun ylipäätään kohdistetaan kunnioitusta?


Jumaloinko kastetta, jumaloinko ehtoollista?


Oman näkökulmani selventämiseksi otan esille kaksi vertailukohtaa. Voinko jumaloida kastetta ja voinko arvostaa liikaa Herran ehtoollista?

Luterilaiselle kristitylle kaste merkitsee Raamatun mukaisesti suurta Jumalan lahjaa, jossa ihminen tulee Jeesuksen opetuslapseksi, hän syntyy uudelleen ja hänet puetaan Kristukseen – otan esille vain muutamia Uuden testamentin käyttämiä kuvia. Kaste merkitsee kahta asiaa: se on lahja ja se on velvoite. Se on lahja, joka siirtää syntisen ihmisen pimeyden valtakunnasta valon valtakuntaan. Se asettaa samalla velvoitteen elää koko loppuelämä Jumalan omana ja taistella syntiä vastaan. Kun olemme puhuneet siitä, että kaste on lahja, olemme kyllä saattaneet tehdä virheitä: irrottaa asian kokonaisuudesta ja siitä, että kaste asettaa myös velvoitteen. Siitä huolimatta minun on vaikea ottaa vastaan tiettyjen kristillisten suuntien arvostelua, että kasteesta puhutaan luterilaisissa piireissä liikaa, että usko näin sakramentalisoidaan tai että kastetta jumaloidaan. Kasteesta voi kyllä puhua väärin ja yksipuolisesti, mutta ei siitä voi koskaan puhua liikaa. Kuka voisi kylliksi kiittää Jumalan hyviä tekoja, kuten sitä että hän on ottanut syntiseltä ihmiseltä pois saastaiset vaatteet ja pukenut hänet Kristukseen?


Parhaimpia viime vuosikymmenen aikana tapahtuneita kehityssuuntia on ollut ehtoollisen merkityksen korostuminen. Vielä viisikymmentä vuotta sitten alttarin sakramenttia vietettiin kerran kuukaudessa tai harvemmin, eikä se ollut juuri kenenkään uskon keskuksessa. Nykyään sekä nuoret että vanhemmat uskovat ovat tottuneet tulemaan kirkkoon nimenomaan ehtoolliselle. Jumalanpalvelus ilman ehtoollista tuntuu minusta köyhältä. Uskoni ytimeen kuuluu saada tulla yhdessä Jumalan kansan kanssa alttarille, tunnustaa syntini, jättää koko syntinen elämäni Kristuksen eteen ja lähteä uuteen viikkoon armahdettuna, Kristuksen ruumiin ja veren nauttineena. Voisinko siis sanoa jollekin ehtoollispöytään polvistuneelle, että hän arvostaa ehtoollista liikaa tai että hän jumaloi sitä? Voin kuvitella, että myös ehtoollinen voidaan irrottaa uskon kokonaisuudesta.  Siltikään en voi ymmärtää, että joku voisi arvostaa ehtoollisen pyhyyttä liikaa.


Luterilaisessa uskossa kastetta ja ehtoollista sanotaan armonvälineiksi, ja tähän kuuluu kolmantena myös Jumalan sana, Raamattu. Ne ovat siis välineitä, joille Jumalan Kristuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa kaikille antama armo ja rakkaus kanavoituu juuri yhdelle ihmiselle. Ellei Jumalaa olisi olemassa, kaste olisi yksinään korkeintaan ylevä, mutta sisällöltään tyhjä toimitus. Ellei Kristus antaisi alttarilla ruumistaan ja vertaan, armahtaisi syntistä ja kutsuisi häntä samaan suureen juhlaan perille päässeiden kanssa, ehtoollinen olisi korkeintaan tunnelmallinen tuokio yhdessä samanmielisten kanssa. Nyt kuitenkin itse Jumala toimii kasteessa ja ehtoollisessa. Ne ovat välineitä, joiden avulla armollinen Jumala tulee lähelle syntistä ja paljon rikkonutta ihmistä. Juuri tässä on myös Raamatun merkitys luterilaisessa kirkossa. Sana on armonväline, samoin kuin kaste ja ehtoollinen. Se ei ole pelkkää informaatiota, vaan sen kautta suuri Jumala tulee lähelle syntistä ihmistä.


Jeesus vai apostolit?


Monet pyrkivät erottamaan toisistaan Raamatun tallentamat Jeesuksen sanat hänen seuraajiensa sanoista. Heidän mielestään on tärkeää seurata sitä, mitä Jeesus sanoo, muun kanssa ei tarvitse olla niinkään tarkkana. Joissakin raamatunkäännöksissä on merkitty Jeesuksen sanat punaisella. Viesti on selvä: Näitä pitää kuunnella enemmän kuin muita Raamatun sanoja.


Käsitys kuulostaa monen korviin aluksi hyvältä, mutta siinä on monia ongelmia. Ensiksikin myös monet Jeesuksen sanat ovat sellaisia, jotka valtaosa suomalaisista sivuuttaa joko vaieten tai ääneen. Jeesus kieltää selvin sanoin avioeron ja sen jälkeisen uuden avioliiton, mutta tästä ei ole meidän maassamme juuri välitetty. Sen lisäksi meillä ei ole yhtään Jeesuksen sanaa muuten kuin evankelistojen välittäminä. Ja ennen kaikkea Jeesus itse sanoo näin:


”Joka kuulee teitä, kuulee minua, ja joka hylkää teidät, hylkää minut. Mutta joka hylkää minut, hylkää sen, joka on minut lähettänyt.” (Luuk. 10:16).


Kirjoittaessaan galatalaisille (Gal. 1:8) Paavali on aivan varma siitä, että hänellä on vietävänään oikea viesti. Vaikka enkeli laskeutuisi taivaasta ja opettaisi toisin kuin Paavali opetti, sen viesti on väärä. Sama kirous kohtaisi myös Paavalia itseään, jos hän taipuisi paineen alla ja muuttaisi saamaansa viestiä. Myös Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä Paavali vaatii ehdottomasti taipumaan siihen sanaan, minkä Jumala on antanut oman apostolinsa vietäväksi (1. Kor. 4; 1. Kor. 14). Apostolien sanaa ei voi millään erottaa Herran omista sanoista – elleivät apostolit sitten olleet aivan väärässä ja sitä minä en usko.


Jumalan sana vaikuttaa – ja paaduttaa


Tämä opetus on osa sarjaa, jonka otsikkona on ”Elävä ja voimallinen sana”. Otsikko on otettu Heprealaiskirjeen pian lainattavasta kohdasta. Ennen kuin otamme esille sen ja muutaman muun kohdan, koetamme hahmottaa, mitä tarkoittaa, että Jumalan sana on elävä.


Saat eteesi työpaikkasi ruokalistan. Se kertoo, mitä ensi tiistaina on tarjolla. Se ei ole elävä sana eikä se sinänsä vaikuta mitään, vaan on pelkkää informaatiota. Luet Suomen tieliikennelakia. Sekään ei sinänsä vaikuta mitään, vaan ainoastaan kertoo mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Sen sijaan Raamatun sana ei ole pelkkä informaatiota. Kun luemme Raamattua, emme saa pelkästään tietoa, vaan sana myös vaikuttaa meissä, koska siinä toimii Jumalan Pyhä Henki. Juuri tästä puhuu Heprealaiskirjeen kirjoittaja:


12 Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme. 13 Jumalalta ei voi salata mitään. Kaikki, mikä on luotu, on avointa ja alastonta hänelle, jolle meidän on tehtävä tili. (Hepr. 4:12-13)


Toisin kuin ihmisten puhe Jumalan sana vaikuttaa ihmisissä ja vanhan viisauden mukaan se vaikuttaa aina: Se joko synnyttää uskoa tai paaduttaa.


Myös Jesajan kirja tekee selväksi Jumalan sanan vaikutuksen:


8 -- Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. 9 Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella. 10 Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta eivätkä sinne palaa vaan kastelevat maan, joka hedelmöityy ja versoo ja antaa kylväjälle siemenen ja nälkäiselle leivän, 11 niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan, ja saa menestymään kaiken, mitä varten sen lähetän. (Jes. 55:8-11).


Hyvin vahva ja sisällöltään rikas on Ensimmäisen Tessalonikalaiskirjeen opetus:


Lakkaamatta me kiitämme Jumalaa siitäkin, että kun julistimme teille Jumalan sanaa, te ette ottaneet sitä vastaan ihmisten sanana vaan sinä mitä se todella on, Jumalan sanana, joka myös vaikuttaa teissä uskovissa. (1. Tess. 2:13).


Tämä virke kätkee sisälleen monia eri asioita. Apostolit siis opettivat Tessalonikassa: Jotkut menivät ohi ja toiset jäivät kuuntelemaan. He tunnistivat apostolien puheessa Jumalan äänen, ja Paavalin mukaan se oli juuri oikein, ja tästä hän kiittää Jumalaa. Lisäksi hän sanoo, että sana vaikuttaa niissä, jotka uskovat. Näin yksi ainoa lause kätkee sisälleen aivan keskeisimpiä asioita, joita me uskomme Raamatun sanasta. Se on sana, joka tuo meidän eteemme Jumalan viestin ja vaikuttaa meissä. Sana tuo Kristuksen ja hänen evankeliuminsa.


Esra ja Kirkon käytäntö


Varhainen Kirkko eli Jerusalemin temppelin ja synagogapalveluksen yhteydessä niin pitkään kuin se oli mahdollista. Varhaisessa jumalanpalveluksessa otettiin myös käyttöön hyvin pitkälle synagogan tavat. Ilmeisesti vanhassa Kirkossa luettiin siis Vanhan testamentin teksti ja selitettiin sitä. Aikanaan ja varsin pian vanhan liiton pyhien tekstien rinnalle astuivat varhaisessa Kirkossa evankeliumit ja apostolien kirjeet. – Nehemian kirjan kuvaus siitä, miten Esra luki pyhää kirjaa Juudan asukkaille, heijastelee varmaan tapaa, jota seurasivat ensin juutalaiset ja sitten kristityt:


5 Esra, joka oli väkijoukkoa korkeammalla, avasi kirjan kaikkien nähden, ja silloin kansa nousi seisomaan. 6 Esra ylisti Herraa, suurta Jumalaa, ja kaikki kohottivat kätensä ja vastasivat: "Aamen, aamen!" (Neh.  8:5-6)


Kirkossamme on ollut perinteisesti tapana, että Raamatun tekstit kuunnellaan seisaallaan. Jostakin syystä viimeisen jumalanpalvelusuudistuksen yhteydessä tehtiin kaksi eri suuntiin osoittavaa uudistusta. Toisaalta Vanhan testamentin teksti ja epistolateksti alettiin kuunnella istualtaan ja vain evankeliumi seisaaltaan – tätä uudistusta eivät useat jumalanpalvelusyhteisöt ottaneet koskaan käyttöön. Toisaalta meilläkin otettiin käyttöön eri puolilla kristikuntaa tunnettu vanha tapa: Lukija sanoo ”Tämä on Jumalan sana”, ja seurakunta vastaa ”Jumalalle kiitos!”.

Esran kirjan lainattu kohta, varhaisen Kirkon käytäntö ja meidän kirkkomme tavat kertovat kaikki samasta uskosta: ihminen kuulee luettua sanoja seisaaltaan ja vastaa siihen yhdessä seurakunnan kanssa tunnustaen sanojen tulevan suurelta Herralta.


Kapteeni käskee


Olin saanut eräässä nuorten tilaisuudessa tehtäväkseni opettaa Raamatun merkityksestä. Olin sopinut haastattelevani muutamaa nuorta, mutta en kertonut heille kysymyksiä etukäteen. Eräs heistä oli nuori mies, joka oli parhaillaan saamassa laskuvarjojääkärin koulutusta. Kuvasin hänelle tilanteen: On sotatilanne ja rintamalinjojen välissä on joki. Saat kapteenilta lapulla viestin, jonka mukaan tehtäväsi on uida joen yli ja räjäyttää vihollisen ammusvarasto. ”Vaikea tehtävä, mutta sitä lähdetään suorittamaan.” Entä jos teetkin toisin, kysyin: Kerrot kaikille läsnäoleville, että osaat erottaa toisistaan kapteenin ja paperilapun. Otat esille tulitikut ja poltat lapun, jolla sait käskyn. Et lähde uimaan yöllä yli hyisen joen, vaan lähdet teltalle keittämään kahvit. Poika ei miettinyt hetkeäkään. ”Kuule, kaikki mitä minä siitä kapteenista tiedän, on se lappu, jolla hän antoi käskynsä. Jos poltan sen lapun, olen kapinassa häntä vastaan.”


Minun ei tarvinnut huolehtia siitä, menikö opetukseni perille. Nuori varusmies yhdisti käskyn ja kapteenin niin kuin hän yhdisti toisiinsa Jumalan ja Raamatun.


Väärää vallankäyttö


En siis kaiken kaikkiaan ymmärrä syytöstä Raamatun jumaloimisesta. Se on Jumalan viesti meille ja suhtaudumme siihen juuri sellaisena. Kokonaan toinen asia on, että uskova ihminen voi käyttää Raamattua väärin, vallankäytön välineenä. Tämä on hyvin yleistä: Missä on ihmisiä, on vain syntisiä ihmisiä, ja kun kaikkialla on vallankäyttöä, valtaa ovat käyttämässä syntiset ihmiset. Tämä ulottuu kaikkialle, kodista raamattupiriin, seurakuntiin ja kirkon johtoon asti. Tässä asiassa kukaan ei ole sivullinen eikä turvassa. Itsepäinen ja vaikea ihminen on kristittynäkin itsepäinen ja vaikea. Ihminen, jolla on tapana alistaa ja käskeä lähellä oleviaan, tekee sitä todennäköisesti myös kristittynä omassa vaikutuspiirissään. Tällä ei ole mitään tekemistä Raamatun kanssa. Tämän asian äärellä jokaisen on katsottava peiliin ja kysyttävä itseltään, millainen vallankäyttäjä hän on.


Meillä varsin vähän luettu idän kirkkoisä, Afrahat Persialainen Viisas, kirjoittaa sanat, joita meidän kannattaa pohtia:


”Jos nimittäin otat vettä merestä, ei veden vähenemistä huomaa. Jos otat hiekkaa pois sen rannalta, ei sen lukumäärä vähene. Jos lasket taivaan tähtiä, et pääse koskaan niiden loppuun. Ja jos sytytät tulen roihusta, ei se siitä vähene. Jos saat itseesi Kristuksen Henkeä, ei Kristus kärsi siitä vahinkoa. Kun Kristus asuu sinussa, hän ei ole yksin sinussa kokonaisuudessaan. Kun aurinko paistaa taloosi ikkunasta, ei koko aurinko ole tullut luoksesi. Kaikki se, mitä olen sinulle luetellut, on luotu Jumalan sanalla. Siksi sinun täytyy tietää, ettei kukaan voi saada haltuunsa Jumalan sanaa eikä saavuttaa sen äärirajaa. Sen vuoksi sinun ei pidä ryhtyä siitä kiistelemään, niin että sanot :”Se on niin ja niin ja se riittää!” Kuule kuitenkin tämä minulta ja kysy näistä neuvoa veljiltä, uskomme kannattajilta.” (Afrahat Persialainen Viisas)


Oma kokemukseni ja luterilainen aarre


Muistan kymmeniä vuosia sitten tapahtuneen käyntini pappien kokouksessa, jossa oli aiheena Raamattu. Meidät jaettiin pieniin ryhmiin, ja silloin yllätyin. Monet avasivat kokemuksiaan ja kertoivat, miten Raamattu oli ollut heidän lapsuudenkodissaan esillä. Se oli ollut mustakantinen, pelottava ja ankara kirja, jota vanhemmat lukivat ja joka ahdisti lasta. Siitä vankeudesta he olivat vapautuneet eivätkä halunneet siihen enää koskaan palata. Kokouksen jälkeen ajoin mahdollisimman nopeasti kotiin ja kyselin asiaa omilta lapsiltani. Olin syvästi helpottunut, kun heidän kokemukseni oli toisenlainen.


Mietin omaa lapsuudenkotiani. Kun oma lapsuuteen kuuluva lakihenkinen vaiheeni oli ohi, löysin omassa kodissani ja omassa hengellisessä liikkeessäni armollisen Jumalan. Siinä Raamattu ei ollut ahdistuksen ja pelon lähde, vaan suuri tuki ja turva. Samalla koin sen valtavaksi ja suureksi kohteeksi, jossa on erittäin paljon opittavaa ja opiskeltavaa. Loppuelämän aikana Raamattu on tullut yhä suuremmaksi turvaksi.


Luterilainen usko on alusta lähtien seurannut määrätietoisesti linjaa, joka luottaa Jumalan ilmoitukseen. Kun uskonpuhdistaja Martti Luther oli nukkunut pois, hänen pöydältään löydettiin lappunen. Se oli kirjoitettu 16.2. 1546. Tämä viesti jäi tavallaan hänen testamentikseen.


"Mitä Vergilius tarkoittaa Bucolica- ja Georgica-runoelmissaan, sitä ei kukaan voi ymmärtää olematta viittä vuotta paimenena tai maanviljelijänä. Ciceron kirjeitä (niin minusta tuntuu) ei kukaan ymmärrä toimimatta kahtakymmentä vuotta jossakin huomattavassa valtion virassa. Raamattua älköön kukaan luulko tuntevansa tarpeeksi, vaikkapa olisi sata vuotta johtanut kirkkoja profeettojen ja apostolien kanssa. Sen tähden ovat ensiksikin Johannes Kastaja, toiseksi Kristus ja kolmanneksi apostolit niin suunnattoman ihmeellisiä. Älä sinä kajoa tähän jumalalliseen Aeneis-runoelmaan, vaan kunnioita kumartaen sen jalanjälkiä. Kerjäläisiä me olemme; se on totta."


Luther nautti antiikin kirjailijoiden lukemisesta. Useimmat meistä tarvitsevat muutaman sanan taustatiedoksi. Vergilius oli Rooman kirjallisuuden suurin runoilija, jonka Bucolica-teos puhuu paimenista ja Georgica maanviljelystä. Marcus Tullius Cicero oli Rooman kuuluisin puhuja ja suuri valtiomies. Hänen kirjeenvaihtonsa ystävien kanssa kuvaa suurmiehen ajatuksia koko maailman ollessa valinkauhassa. Vergiliuksen Aeneis kertoo tarusta, jonka mukaan roomalaisten esi-isät lähtivät pakoon palavasta Troijasta ja löysivät lopulta pitkien harharetkien jälkeen uuden kotimaan Rooman maisemista.


Pieni lappu löytyi siis Lutherin pöydältä hänen kuolemansa jälkeen. Yksi kulkija oli löytänyt tiensä kotiin.

Jumaloinko Raamattua