Mountain Fog

Kuka loikaan kenet?


”Sillä Jumala ei luonut ihmistä kuvakseen, kuten Raamattu sanoo, vaan ihminen loi Jumalan kuvakseen”. - Ludwig Feuerbach


Karkun Evankelisella Opistolla järjestettäville kolmen kuukauden raamattukursseille osallistuu toisinaan inkeriläisiä tai virolaisia opiskelijoita. Toisinaan heillä on hyvä raamatuntuntemus, toisinaan on paljon opeteltavaa. Mutta yhden aiheen kohdalla vanhempien opiskelijoiden silmissä välähtää tuttuuden tuntu. Kun yllä mainittu väite esitetään, jokainen heistä tuntee tämän opetuksen kuin omat taskunsa. Sitä opetettiin kaikkialla Neuvostoliiton kouluissa. He tuntevat sen Karl Marxin opetuksena. Todellisuudessa käsityksellä on pitkät juuret ennen Marxia ja tämän käsityksen toiset haarat ovat meille ehkä ajankohtaisempia.


Ikivanha ajatus


Jo antiikin aikana jotkut kreikkalaiset filosofit arvostelivat ankarasti oman kansansa tapaa kuvata jumalat ihmisten näköisiksi. Heidän mukaansa ihmiset eivät käsittäneet jumalan olemusta ja tekivät siksi hänestä sellaisen kuin käsittivät. Eli ihminen loi jumalan, jota ei ollut olemassa. Itse asiassa Vanhan testamentin profeetat opettivat aivan samoin:


Jer. 10:5: Ne ovat kuin linnunpelätin kurkkumaalla, eivät ne voi puhua; kantamalla täytyy niitä kantaa, sillä eivät ne voi astua. Älkää peljätkö niitä, sillä eivät ne voi pahaa tehdä; mutta eivät ne myöskään voi tehdä hyvää.


Uusi testamentti ja kirkkoisät arvostelivat Vanhan testamentin tavoin kreikkalaisten jumalankuvia. Ajatus että koko uskonto on ihmisen omaa keksintöä tuli ajankohtaiseksi valistuksen aikana. Tuona aikana ulkonaisesti kirkkoon kuuluvat ihmiset halveksivat kristinuskoa avoimesti. Pilkkakirves Voltaire sanoi, että jos hevosilla olisi jumalia, ne olisivat hevosten näköisiä. Astetta pitemmälle päästiin 1800-luvulla, jolloin filosofi Ludwig Feuerbach (1804-72) loi pohjaa myöhemmälle uskonnon kritiikille.


Koko uskonto on pelkkää toiveiden heijastusta


Feuerbach oli määrätietoinen uskonnon torjuja. Hänen mukaansa koko uskonto on vain heijastusta tästä ajasta. Syvällä ihmisessä on tietty kaipuu vapauteen, oikeudenmukaisuuteen ja kuolemattomuuteen. Ihmisen oma kuvitelma täyttää tämän kaipuun jumalalla. ”Sillä Jumala ei luonut ihmistä kuvakseen, kuten Raamattu sanoo, vaan ihminen loi Jumalan kuvakseen”. Ihminen saattaa tarvita jumalaa kuten joskus hätävalhetta, mutta hänen on kyettävä kasvamaan yli uskonnon tarpeen ja seisomaan omilla jaloillaan. Vain näin hän voi keskittyä todella lähimmäiseen eikä tarpeettomaan jumalanpalvelukseen. Joka rakastaa ihmistä, sen täytyy vihata Jumalaa.


Uskonto on oopiumia kansalle


Karl Marx ei ollut juuri lainkaan uskonnollinen ihminen, vaan yhteiskunnallisesti suuntautunut. Siksi uskonto, seurakunta ja usko Jumalaan olivat hänelle yhteiskunnallisia asioita. Koska koko hänen ajatuksensa suuntautui vallankumoukseen, tuli ydinkysymykseksi, miten olemassa oleva uskonto ja kirkko suhtautuivat hänen yhteiskuntateoriaansa. Vastaus oli, että uskonto haittasi vallankumousta. Siksi se ei ollut vain tarpeetonta vaan vaarallista.


Marx ei luonut omaa uskontokritiikkiä, vaan omaksui suoraan Feuerbachin käsitykset: Uskonto on pelkkää haavemaailmaa, ihmisen luomaa kuvitelmaa, Jumalaa ei ole olemassa vaan kaikki on pelkkää materiaa. Marxin lisäys Feuerbachin ajatteluun oli, ettei uskonto ole ihmisessä myötäsyntyistä. Se on kärsivän ihmisen yritys paeta todellisuutta. Kapitalistinen yhteiskunta käytti tätä haavekuvaa tehokkaasti hyväkseen. Näin uskonto ei ollut kenenkään yksityisasia. Se oli vaarallinen asia, jonka ei saanut antaa estää vallankumousta. ”Uskonto on oopiumia kansalle”, koska nälkää kärsivä työläinen ei tee vallankumousta uskoessaan saavansa leipänsä myöhemmin taivaassa ihmisten keksimältä jumalalta.


Marxin käsitykset me tunnemme. Valtakunta, joka rakennettiin hänen opeilleen, on nyt raunioina. Meidän on ollut helppo kohdata marksilainen ateismi eikä se ole koskaan ollut yhtä helppoa kuin nyt. Mutta tosiasia on, että itse asia on paljon, paljon meitä lähempänä. Mutta ennen sitä on koetettava antaa vastaus Marxille ja hänen edeltäjilleen.


Mitä vastaamme kommunistiseen uskonnonkritiikkiin?


Raamatun valossa on helppo antaa kaksi vastausta siihen uskontokritiikkiin, jota koko kommunistinen ideologia antoi eri puolilla maailmaa. Myönnämme sen aivan oikeaksi, mutta teemme yhden poikkeuksen.


Niin Vanha testamentti kuin Uusikin, erityisesti Room. 1, lähtevät nimenomana liikkeelle siitä, että ihminen tekee jatkuvasti omatekoista jumalaa. Roomalaiskirjeen mukaan koko ihmiskunta on luopunut ainoasta oikeasta Jumalasta, kääntänyt hänelle selkänsä ja alkanut etsiä kumarrettavakseen epäjumalia. Siksi Jumala on kääntänyt selkänsä ihmiskunnalle ja jättänyt sen toteuttamaan luopumuksestaan seuraavaa hillitöntä syntielämää. Uskonnot eivät näin maailmasta loppuneet, päinvastoin. Niitä tulee jatkuvasti lisää, sillä vaikka ihminen on sokea, hän koettaa jotenkin etsiä Jumalaa, jota hän ei omin voimin koskaan löydä. Tästä syntyvät kaikki maailman uskonnot. Tärkeää on nähdä, että niin tämän kuin monen muunkin raamatunkohdan mukaan vieraat uskonnot eivät suinkaan vie ihmistä lähemmäs Jumalaa, vaan päinvastoin kauemmas hänestä. Tässä kohdin siis allekirjoitamme täysin kommunistien käyttämän uskontokritiikin: Ihminen tekee itselleen oman jumalan, jota ei todellisuudessa ole olemassa.

Teemme kuitenkin yhden poikkeuksen. Aito kristinusko ei meidän uskomme mukaan perustu meidän päättelyymme eikä järkeilyymme. Se perustuu Jumalan omaan sanaan. Jumala on ilmoittanut Raamatussa omasta olemuksestaan ja tahdostaan sen, mitä hän on halunnut ilmoittaa. Jeesuksessa hän kääntyi syntistä ihmiskuntaa kohti, osoitti rakkautensa antamalla oman Poikansa kuolla ristillä koko maailman syntien tähden. Yhteys ainoaan, elävään Jumalaan on saatavissa hän Kirkkonsa välityksellä, Jumalan sanan ja sakramenttien kautta. Se perustuu siihen, että Jumala toimii meidän keskellämme. Emme väitä tätä järkeväksi, mutta kristinusko ei perustu järkeilyyn, vaan siihen, että olemme saaneet kohdata elävän Jumalan.


Teologian historiassa on perinteisesti erotettu toisistaan kaksi asiaa, ns. luonnollinen eli ”alhaalta nouseva teologia” ja Jumalan ilmoitettuun sanaan perustuva ns. ”ylhäältä laskeutuva teologia”. Vaikka tunnustamme yleisen ilmoituksen olemassaolon (ks. esim. Ps. 19), tosiasia on, ettei ihminen kuule Jumalan ääntä. Hän luo omaa jumalaansa, joka on kuuro ja sokea, sopi se hänen omiin ajatuksiinsa kuinka hyvin tahansa.


Kummitteleeko Marxin haamu?


Palaamme Marxin uskonnon kritiikkiin. Kommunistisen ideologian käyttämässä muodossa sitä on helppo arvostella. Mutta entä kun se on elänyt paitsi kommunistisessa idässä myös kristillisissä länsimaissa, pesiytynyt kirkkoihin ja saanut siellä kotipaikkaoikeuden?


Meidän keskellämme ei puhuta Jumalan luomisesta, vaan Jumala-kuvan muuttumisesta. Tulos on hämmästyttävässä määrin ateistisen uskontokritiikin mukainen. Nykyihminen ei ole sidottu Raamattuun, vaan kulkee omia teitään etsiessään Jumalaa. Olemme tottuneet puhumaan ”minun Jumalastani” ja ymmärtämään, että hän on erilainen kuin ”sinun Jumalasi”. Myös kirkon piirissä on paljon luovuttu kirjoitetusta Jumalan sanasta ja luotettu enemmän ihmisen kokemukseen tai ajatteluun. Ennen kuin koetamme antaa vastausta näihin kysymyksiin, meidän on tutustuttava vielä yhteen filosofiin.


”Uskonnolla on paikka ihmisen sydämessä”


Valistuksen aika oli Kirkolle vaikeaa aikakautta. Tutkimukseen perustuva tieto oli ainoa, jotka arvostettiin. Ajan hengen mukaisesti ihmiset eivät voineet uskoa mitään muuta kuin sen, mitä saattoi nähdä, mitata ja punnita. Koska uskonto ei kuulunut näihin asioihin, kristinusko katsottiin vanhentuneeksi ja turhaksi. Kynttilänvalossa ja hämärässä voitiin toki panna järki kokonaan sivuun ja luoda vapaamuurariuden tapainen uususkonto, mutta päivänvalossa tilanne oli toinen. Silloin esiin astui Friedrich Schleiermacher.


Schleiermacher suuntasi kuuluisat Puheita uskonnosta sen oppineille halveksijoille nimenomaan oppineilleuskonnon halveksijoille. He kuvittelivat, että uskonto ei ole totta, koska sen piirissä olevia asioita ei voida nähdä, mitata ja punnita. Ymmärtämättä oli jäänyt, että uskonnon asioilla on paikkansa ihmisen sydämessä. Näin uskonto siirtyi alueelle, jota tutkimus ja tiede eivät voi kontrolloida. Jumalaa lähestytään sydämellä, ei vain järjellä.


Schleiermacherin opetus oli upea yritys vastata esitettyyn haasteeseen. Samalla kun vastauksen suuruus tunnustetaan, joudutaan toteamaan sen valtava ongelmallisuus. Jos minä lähestyn Jumalaa sydämelläni, samoin sinä ja hän, mitä tehdään silloin, kun meillä onkin kolme eri jumalaa? Schleiermacherille se ei ollut ongelma. Hän ajoi voimakkaasti sydämen kokemusta uskonnon lähteenä siihen määrään asti, että hän kiisti Raamatun ja tottakai myös luterilaisten tunnustuskirjojen ohjeellisuuden. ”Jokainen uskonnollinen teksti on elävän uskonnon hautamuistomerkki.” Galatalaiskirje on kuin jähmettynyttä laavaa: Se sisälsi aikanaan valtavan hehkun, mutta nyt se on jähmettynyt ja kuollut eikä siitä ole uskonnon lähteeksi. Se on muistomerkki siitä, miten Paavalin sydämessä aikanaan hehkui sula laava. Kun hänen aikanaan juhlittiin Augsburgin tunnustuksen merkkivuotta, juhlan aihe oli opin mukainen: Schleiermacherin mukaan ei juhlittu kirjaa nimeltä Augsburgin tunnustus, vaan silloisten tunnustajien rohkeaa uskon tunnustamista.


Schleiermacherin ajatukset ovat yllättävän ajankohtaisia nyt, meidän keskellämme. Niihin joudutaan palaamaan tämän sarjan aikana. Nyt keskitymme vain yhteen kohtaan: Tämän käsityksen mukaan tullaan nopeasti siihen ajatukseen, ettei mikään uskonnollisuus ole sen oikeampaa eikä väärempää kuin jokin muukaan. Jos joku uskoo tietyllä tavalla, se on hänen sydämensä usko. Ja - palataksemme otsikkoon - jos joku on luonut itselleen tietyn jumalan, se on hänen jumalansa eikä kenenkään muun.

Elämme moniarvoista aikaa. Jokaisella on oma poliittinen kantansa ja oma näkökulmansa elämään. Hyvä niin - mutta nyt moniarvoisuus on siirtynyt uskon alueelle. Jokainen muovaa oman jumalansa.  On syytä nähdä, että Raamatun mukaan kyse on ihmisen epäjumalanpalveluksesta, siitä, että ihminen luo itse oman jumalansa. Meidän on pystyttävä vastaamaan yhteen ydinkysymykseen ja se on tämä: Haluanko perustaa uskoni omaan tai muiden kokemukseen vai Raamattuun, Jumalan ilmoitukseen.


Eli siis


Marksilaiset sanoivat, että ihminen luo itse omat jumalansa. Olen aivan samaa mieltä, kuitenkin yhdellä poikkeuksella: Kristinusko perustuu Jumalan ilmoitukseen. Tämä ei perustu järkevään päättelyyn, vaan siihen uskoon, jonka pyhä Jumala on meille ilmoittanut. Meidän on kysyttävä, tahdommeko olla uskollisia Raamatulle ja etsiä totuutta sieltä. Muussa tapauksessa olemme tämän maailman tuulien vietävinä. Toki voimme oman epäjumalamme tehdä. Mutta se on yhtä turha kuin linnunpelätin talvisella kurkkumaalla.