Mountain Fog

Muukalaisina maailmassa - mitä se merkitsee?


Ensimmäisen Pietarin kirjeen eräs keskeinen teema on muukalaisuus: Kirje on heti alusta alkaen osoitettu niille, jotka elävät muukalaisina eri puolilla Vähää-Aasiaa. Tällä aiheella on hyvin paljon annettavaa tämänhetkisille kristityille: Itse asiassa kristillinen lauluperinne on ottanut sen keskeiseksi teemakseen ja se puhuttelee edelleen. Mutta tämän lisäksi maahamme tulleet pakolaiset ja erityisesti muista uskonnoista Kristuksen puoleen kääntyneet ovat avanneet silmämme katsomaan tätä aihetta uudesta näkökulmasta.

Omat ja vieraat

Halki vuosisatojen antiikin kaupungit ja valtiot olivat tarkkoja kansalaisuudestaan. Vanhassa Kreikassa Ateena yhtä hyvin kuin Spartakin saattoivat antaa vieraalle luvan asua heidän kaupungissaan. Täysivaltaista kaupungin asukasta hänestä ei kuitenkaan näin tullut. Rooman valtakunnassa oli selvä jako Rooman kansalaisiin ja muihin. Mutta jo Abrahamin aikoihin muualta tullut oli vieras ja muukalainen. Muukalaisvihamielisyydellä on Välimeren maailmassa pitkät perinteet, senkin jälkeen kun eri suurvallat olivat alistaneet valtaosan tunnetusta maailmasta saman vallan alle. Kun muukalaisuutta käytettiin kuvaamaan uskovan ihmisen elämää, jokainen tiesi mistä oli kysymys; toiset tunsivat asian sivusta seuranneina, toiset nahoissaan.

Juutalaiset

Juutalaiset olivat Välimeren maailmassa kansa, joka ei koskaan voinut unohtaa muukalaisuuttaan. He elivät eri puolilla maailmaa omissa yhteisöissään. He eivät osallistuneet samaan jumalanpalvelukseen, eivät viettäneet samoja juhlapäiviä, eivät avioituneet muiden kanssa, eivät syöneet samoja ruokia eivätkä siis käyneet samoissa kaupoissa. Vain he olivat liiton kansa, Jumalan omaisuuskansa, muut olivat pakanoita ja osattomia Jumalasta.

Vastaavasti juutalaisten eristäytyminen loi pohjan vahvoille ennakkoluuloille ja juutalaisvihalle. Aika ajoin ne leimahtivat korttelitason vainoissa. Silloin loimottivat liekit ja virtasi veri. Muukalaisuus oli keskeinen teema Jeesuksen ajan juutalaisuudessa, ja tämän ajatuksen juuret ulottuvat kauas menneisyyteen. Muukalaisuus ja vähemmistöön kuuluminen oli diasporassa eläneelle asia, joka ei milloinkaan kadonnut kokonaan näkyvistä.

Patriarkat – muukalaisia

Muukalaisuus on esillä Vanhan testamentin puolella patriarkkojen ajoista lähtien ja ennenkin. Abraham lähti omasta maastaan ja kulki paimentolaisena maassa, jonka Jumala oli luvannut hänelle. Ikivanha uskontunnustus kertoo Jumalan teoista näin:

” Lausukaa sitten Herran, Jumalanne edessä: ’Isäni oli harhaileva aramealainen, joka muutti vähälukuisen väkensä kanssa Egyptiin ja asui siellä muukalaisena, ja hänestä kasvoi suuri, mahtava ja monilukuinen kansa” (5. Moos. 26:5).

Abraham joutui paimentolaisena kiertämään monilla seuduilla ja olemaan isäntiensä armoilla (ks. 1. Moos. 12 ja 20). Hänen sukulaisensa Lootin asema Sodomassa heijastaa hyvin sitä, mitä merkitsi olla muukalainen Välimeren maailmassa. Häntä siedettiin, mutta sillä hetkellä kun asukkaiden viha nousi, vain Jumala saattoi pelastaa hänet ja hänen perheensä (1. Moos. 19).

Kaksi orjuuden kautta

Kaikkein voimakkaimmin ajatus muukalaisuudesta tulee esille kuitenkin kahdessa Vanhan testamentin kansan orjuuttamista käsittelevässä ympäristössä. Ensimmäinen niistä on Israelin orjuus Egyptissä, toinen on Juudan asukkaiden elämä pakkosiirtolaisuudessa.

Egyptin orjuudesta ja siitä vapautumisesta kertoo ennen muuta Toinen Mooseksen kirja, mutta Jumalan pelastusteon ylistys kaikuu muuallakin Vanhassa testamentissa (erityisesti psalmeissa, ks. 113-114!) eikä se koskaan lakannut myöhemmässä juutalaisuudessakaan. Se oli teko, jota juhlittiin joka pääsiäinen ja joka kuului Israelin kansan identiteettiin.

Jeesuksen ajan juutalaiset olivat oppineet katsomaan Egyptin orjuutta ja sieltä vapautumista uudesta näkökulmasta. Yleensäkään tuohon aikaan ei ollut tapana tutkia kirjoituksia vain historiallisesta mielenkiinnosta, vaan pyhä teksti sovellettiin omaan aikaan ja kuulijoiden tilanteeseen. Näin ”Egyptin orjuus” ja sieltä vapautuminen ei merkinnytkään ainoastaan historiallisia tapahtumia, vaan se tuli lähelle kuulijoita. Niin kuin Israel oli kerran vankina Egyptissä ja joutui kärsimään muukalaisuudestaan, niin Jumalan kansa on ollut sorrettu myöhemminkin: Sama Jumala joka auttoi silloin, auttaa kansaansa nytkin. Mutta tämän lisäksi aihetta osattiin käsitellä toisinkin. Varsinainen ”Egypti” on synti ja todellinen orjuus synti, Egyptistä lähteminen tarkoittaa oikeaa elämää ja erämaavaellus tarkoittaa oikean elämän mukanaan tuomia vaikeuksia (Filon).

Toinen suuri orjuuden kausi seurasi, kun Babylonian sotajoukot hävittivät Jerusalemin, tappoivat lukemattomia ja veivät suuren määrän kansaa pakkosiirtolaisuuteen Babyloniin eli Baabeliin. Tästä orjuudesta ja murheesta kertoo järkyttävää kieltään erityisesti psalmi 137. Kuitenkin juuri tämän orjuuden keskellä profeetta Jeremia välittää Jumalan sanan:

”Herra Sebaot, Israelin Jumala, sanoo kaikille pakkosiirtolaisille, jotka hän on siirtänyt Jerusalemista Babyloniaan: Rakentakaa taloja ja asettukaa niihin asumaan! Istuttakaa puutarhoja ja nauttikaa niiden hedelmistä! Ottakaa itsellenne vaimot, syntyköön teille poikia ja tyttäriä! Ottakaa pojillennekin vaimot ja naittakaa tyttärenne, että he saisivat poikia ja tyttäriä. Lisääntykää, älkää vähentykö! Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne” (Jer 29:4-7)

Juuri tässä kohdassa on syystä nähty opetus siitä, miten ihmisellä voi olla kaksi kotimaata: Kansa asui kyllä Baabelissa eikä sitä kaupunkia tarvinnut suinkaan vihata, päinvastoin. Samalla kuitenkin oli oltava mielessä, että tämä kaupunki ei ollut lopullinen kotimaa. Jumalan kansa ei saanut unohtaa, että se oli kotoisin Siionista ja että se oli palaamassa sinne heti kun oli Jumalan aika.

Pyhien kansalaisia ja kurjia muukalaisia

Uuden testamentin vallankumouksellinen opetus on, että Jumala on Kristuksen lunastustyön vuoksi kutsunut omaksi kansakseen kaikki maailman ihmiset kansalaisuuteen katsomatta. Nimenomaan Efesolaiskirjeen toisessa luvussa tämä tulee esille upeasti: Pakanoina syntyneet eivät enää olleetkaan vieraita ja muukalaisia, vaan Jumala teki Kristuksen uhrissa heistä pyhien kansalaisia ja Jumalan perheen jäseniä. Samalla tosin tuli esille mitalin kääntöpuoli: Joka kuuluu Jumalan kansaan, on muukalainen tässä maailmassa eikä voi pitää sitä omanaan. Muukalaisuuden teema nousee esille Uudessa testamentissa. Paavali muistuttaa 1. Kor. 10:1-10 siitä, että Jumalan kansa on kotiin vaeltava joukko eikä se ole vielä perillä: Matkalle voi jäädä ja moni on jäänyt.

Heprealaiskirje käyttää samaa teemaa luvuissa 3-4, mutta palaa aiheeseen toisesta näkökulmasta luvussa 11: Kaikki Vanhan testamentin pyhät olivat kristityille uskon esikuvia, kun näkymätön todellisuus sai heidät pitämään vähäarvoisena tätä maailmaa. Jumalan suuret lupaukset tekivät Nooasta, Abrahamista ja muista Vanhan testamentin hahmoista muukalaisia. Aivan samoin myös kristittyjen tulee pitää mielessä Kristus ja hänen rakkautensa, luottaa uskon silmiin ja tehdä aivan toisenlaisia ratkaisuja kuin vain tämänpuoleisen todellisuuden näkevät tekevät.

Ensimmäisen Pietarin kirjeen vastaanottajat olivat muukalaisia toisaalta samoin kuin juutalaiset olivat olleet aina, toisaalta usein huomattavasti heikommassa asemassa. Juutalaisilla oli sentään oma suku, lähipiiri ja oma yhteisö. Tuoreet kristityt saattoivat olla oman perheensä ensimmäisiä ja ainoita kristittyjä. Kristityllä orjapojalla tai –tytöllä ei ollut oikeuksia eikä tukea. Voimme ymmärtää, että silmätikuksi joutuminen ei ollut vallan harvinaista. Moni kärsi syyttä. Juuri heille Pietari osoittaa isällisen lämpimät sanansa. Muukalaisella on sittenkin koti.

Länsi-Eurooppa ja muukalaiset

Kun siirrymme pohtimaan nykyhetken kristittyjä ja suhdettamme muukalaisuuteen, pohdittavaa on ollut paljon jo ennen 2015 tapahtunutta suurta pakolaisaaltoa ja erityisesti sen jälkeen

Länsi-Eurooppaan muuttaa paljon muukalaisia, jotka eivät välttämättä tule maahan pakolaisina vaan etsimään ja tekemään työtä. Miten siihen tulisi suhtautua? Nähdäkseni on tärkeää erottaa toisistaan poliittinen kysymys, kuinka paljon ulkomaalaisia maahamme pitäisi ottaa, ja kristinuskon perustasta nouseva kysymys siitä, kuinka maahan tulleisiin suhtaudutaan. Ensimmäisestä kysymyksestä jokaisella on ja saa olla oma mielipiteensä. Toisesta meillä on Jumalan sanan ohje: ”Älä tee muukalaiselle vääryyttä äläkä riistä häntä, sillä olet itsekin ollut muukalaisena Egyptissä” (2. Moos. 22:20). Muukalaisvihaan ei kristitty saa koskaan lähteä mukaan. On ymmärrettävä ja autettava niitä, jotka ovat tulleet outoon maahan. Ja kaikkein parasta mitä voimme antaa, on toki Kristuksen evankeliumi – emmehän häpeä sitä!

Toisen näkökulman meille avaavat ne sisaret ja veljet, jotka ovat tulleet maahamme muslimeina, mutta löytäneet täällä Kristuksen. Heidän kokemuksensa ovat koskettavia: Niin perhekeskeinen kuin islamilainen maailma onkin, kristityksi kääntyneelle eivät anna yleensä armoa ystävät, naapurit eivät edes oma äiti tai isä. Islam on tosin uskontona harvinaisen tyly pois kääntyneitä kohtaan, mutta silti näiden sisarien ja veljien kokemus auttaa meitä lukemaan Uutta testamenttia uusin silmin. Ensimmäisen polven kristityillä ei todellakaan ollut aina helppoa. Ensimmäinen Pietarinkirje on tästä koskettava dokumentti.

Olemmeko me muukalaisia?

Merkittävästi vaikeampi on kysymys siitä, miten me olemme säilyttäneet oman muukalaisuutemme. Vuosisatojen aikana Kristuksen Kirkon asema Euroopassa on vaihdellut suuresti. Vainotusta ja pienestä yhteisöstä tuli koko maanosan valtamahti ja sen johtajista suuria ruhtinaita. Siinä tilanteessa muukalaisuudelle oli tuskin tilaa. Tämä ei kuitenkaan koskenut vain keskiajan katolisen kirkon johtoa, vaan sama toteutuu myös ns. luterilaisessa maailmassa. Sören Kierkegaard sanoi ilkeänpuoleisesti eräästä piispastaan: ”Ainoa risti, jota tuo mukava, maallismielinen kirkonmies eläissään on kantanut, on suurristi.” Kirkolla on aina tarjolla mahdollisuus unohtaa muukalaisuutensa ja rakastua tähän maailmaan.

Enemmän kuin piispojen sieluntilaa meidän tulisi tutkia omaamme. Kristuksen lunastusteko lahjoitti meille tulevan maailman ja teki meistä muukalaisia. Jumalan kansa on matkalla ja se ottaa matkaohjeet Jumalan sanasta, Raamatusta. Juuri tällä kohdalla meille nousee esille kipukohta toisensa jälkeen – mutta se on jo toinen kysymys.