Mountain Fog

Oppi esikuvista - mitä on typologinen raamatunselitys?


Monia raamatunkohtia voi olla vaikea noudattaa. Kaikista tietämistäni Raamatun ohjeista yksi on näyttää ainakin olevan hyvin helppo:

Muistakaa Lootin vaimoa!” (Luuk. 17;32)

Kun luen kertomuksen Sodomasta ja Gomorrasta (1. Moos. 19), ymmärrän mitä ohje kirjaimellisesti tulkittuna tarkoittaa: Jos Jumala päättää tuhota kaupungin, jossa asut, ja lähettää enkelit viemään sinut sieltä turvaan ennen hävitystä ja saat komennon olla katsomatta taaksesi, älä sitten katso! Tämä tilanne tulee kristityn eteen todella harvoin. Jos se tulee, ehkä osaamme jopa noudattaa sitä.


Todellisuudessa jokainen ymmärtää, että Jeesuksen sanat on ymmärrettävä toisin. Sodoma ei ole enää kaupunki, vaan se tarkoittaa tätä maailmaa. Pois lähteminen ei ole enää ulos kävelemistä, vaan se on hengellistä erottautumista pahasta maailmasta. Taakse katsominen ei ole vain olan taakse vilkuilemista, vaan palaamista vanhaan elämäntapaan, josta on päästy irti.


Kertomus Sodomasta tutustuttaa Raamatun lukijan yhteen Uuden testamentin kohtaan, jossa Vanhan testamentin tekstiä ei selitetä kirjaimellisesti. Tällaisia ei-kirjaimellisia tulkintatapoja voidaan tarkkaan ottaen eritellä useita. Yhtä niistä kutsutaan typologiseksi, eli siinä Vanhan testamentin tekstistä löydetään typos eli esikuva jostakin suuremmasta ja tärkeämmästä. Tässä tekstissä Sodoma on typos eli esikuva maailmasta ja sieltä lähteminen on hengellistä vaeltamista. Tämä kuva elää vahvasti myös muualla Uudessa testamentissa ja myös Kirkon opetuksessa ja lauluperinteessä: Matkalla ollaan usein.


Monta tapaa havainnollistaa


Typologinen eli esikuviin perustuva selitys on hyvin yleinen Uuden testamentin teksteissä ja varhaisilla kirkkoisillä. Sen mukaan Vanhassa testamentissa on ikään kuin luonnos, kaava tai piirustukset ja Uudessa testamentissa valmis taideteos, vaate tai rakennus. Uuden testamentin jälkeen varhaisin meille tunnettu saarna on peräisin Sardeen piispa Melitonilta. Upeassa pääsiäissaarnassaan hän kuvaa pääsiäisen salaisuutta näin:

”Rakastetut, se mikä sanotaan ja tehdään

ei ole mitään ilman vertausta ja mallia.

Kaikki mikä tehdään tai sanotaan liittyy vertaukseen

– se mikä sanotaan vertaukseen

se mikä tehdään, luonnokseen –

jotta, kuten luonnos osoittaa, mitä ollaan tekemässä

siten myös vertaus valaisisi, mitä sanotaan

Teosta ei synny ilman valmistelua.

Eikö niin, että tuleva teos nähdään pienoismallista?

Siksipä tehdään sen tulevan malli

vahasta, savesta tai puusta

jotta se mikä on nouseva

kooltaan korkeampana

lujuudeltaan vahvempana

näöltään kauniina

rakenteeltaan rikkaana

nähtäisiin pienen, katoavan mallin kautta. ”


Meliton oli oppinut typologisen raamatunselityksen Uuden testamentin lehdiltä. Tässä tavallisella Raamatun lukijalla on paljon opittavaa.


Ulos Egyptistä ja perille asti!


Ehkä tunnetuin Uudessa testamentissa käytetty esikuva on Israelin kansan eksodus, jossa siinäkin on kyse hengellisestä vaelluksesta. Tätä tapahtumaa käytettiin juutalaisessa opetuksessa hieman samansuuntaisesti jo ennen apostoleja. Uudessa testamentissa sitä käyttävät sekä Paavali (1. Kor. 10) että Heprealaiskirjeen meille tuntematon kirjoittaja (Hepr. 3-4). Molemmilla hahmottuu asiallisesti sama kaava: Israel oli vankina Egyptissä, Jumala vei sen Mooseksen johdolla vapauteen ja lähti matkalle kohti Luvattua maata. Samoin ihmiskunta on ollut orjana synnin ja kuoleman maassa, Jumala vei sen Kristuksen johdolla vapauteen ja olemme lähteneet matkalle kohti Taivasta. Matka on kuitenkin pitkä ja vaarallinen ja sen aikana kulkijat kohtaavat monia vaikeuksia ja kiusauksia. Siksi moni jää matkalle eikä pääse perille – ja juuri tässä on molempien Uuden testamentin tekstien varoituksen ydin.


Tässä kertomuksessa siis Egypti on typos eli esikuva maailmasta ja koko kertomusta käytetään muistuttamaan kristittyjä siitä, että emme ole vielä perillä. Typologinen selitysmalli hahmottuu helposti.


Pronssikäärme ja Kristus


Typologinen raamatunselitys on myös sen raamatunkohdan taustalla, jonka Luther nimesi pienoisevankeliumiksi. Kun Israelin kansa taas kerran kapinoi Jumalaa vastaan, se sai rangaistukseksi keskelleen myrkkykäärmeitä. Käärmeen purema ihminen koki tuskallisen kuoleman. Kun kansa rukoili hädässään Jumalaa, Mooses sai tehtäväkseen tehdä pronssista käärmeen ja nostaa sen kepin päähän: Kuka vain tuli katsomaan käärmettä, parani ja vältti kuoleman. Juuri tämä kertomus on pienoisevankeliumin taustalla:


”Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3:14-16)


Nyt asetelma on selvä: Jokaista ihmistä on purrut käärme ja vuodattanut meihin synnin myrkkyä. Se myrkky tappaa meidät ja johdattaa kadotukseen. Ainut toivo on katsoa Kristukseen, jonka Jumala on asettanut parantavaksi pronssikäärmeeksi – kuka vain uskoo häneen löytää iankaikkisen elämän.


Kaksi Adamia


Roomalaiskirjeen viidennessä luvussa Paavali puhuu Adamista ja asettaa hänet Kristuksen esikuvaksi. Tästä puhuu laaja jakso (5:12-19), jossa apostoli sanoo mm. näin:


Yhden ihmisen rikkomus aiheutti sen, että kuolema pääsi hallitsemaan tämän yhden vuoksi. Paljon ennemmin tulevat ne, jotka saavat omakseen vanhurskauden ylenpalttisen armon ja lahjan, elämään ja hallitsemaan yhden ainoan ansiosta, Jeesuksen Kristuksen (5:17)


Kristus on siis uusi Adam ja hänestä alkaa uusi maailmanaika. Ensimmäinen Adam lankesi syntiin ja ansaitsi itselleen synnin, kuoleman ja kadotuksen. Nämä perintökalleudet hän antoi lapsilleen ja ne ovat tulleet meille ketjuna esivanhemmistamme alkaen: Jokainen meistä kuolee, koska olemme syntisiä, ja meidän osamme on kadotus. Tässä avun tuo vain uusi Adam, Kristus, joka ansaitsi itselleen pyhyyden, elämän ja iankaikkisen autuuden. Tämä Adam ei syökse tuhoon koko ihmiskuntaa, vaan lahjoittaa sille elämän ja toteuttaa alkuperäisen luomistarkoituksen – ihminen elää Jumalan yhteydessä.


Esikuvia riittää


Vanha testamentti on täynnä henkilöitä ja asioita, jotka aukeavat Uudesta testamentista käsin esikuviksi. Edellä mainittu piispa Meliton opastaa pääsiäissaarnassaan:


Jos siis tahdot nähdä Herran mysteerion, katsahda toki

Aabelia, samoin murhattua

Iisakia, samoin sidottua

Joosefia, samoin myytyä

Moosesta, samoin heitteille pantua

Daavidia, samoin vainottua

profeettoja, samoin Kristuksen tähden kärsiviä


Meliton oli Raamattunsa lukenut ja osasi luetella esimerkkejä. Voi olla turvallista rajoittua niihin asioihin, joita Uudessa testamentissa katsotaan esikuviksi, ja niitä riittää. Room. 8:32 asettaa niukoin sanankääntein Abrahamin kesken jääneen uhrin Golgatan uhrin esikuvaksi. Kristus asettaa meripedon vatsassa olleen Joonan esikuvakseen (Matt. 12:40). Arkin rakentanut Nooa on esikuva ihmisestä, jolle usko on antanut uskon silmät (Hepr. 11:7) ja hänen arkkinsa on esikuva kasteesta (1. Piet. 3:18-22) ja manna on esikuva ehtoollisesta (1. Kor. 10:3).


Esimerkkejä on loputtomasti – esikuvien hahmottaminen avaa Raamatun uudesta näkökulmasta ja opettaa liittämään toisiinsa Vanhan ja Uuden testamentin.