Mountain Fog

Sovitus

Kielistä kiinnostuneille sanottakoon, että meillä sanalla ”sovitus” käännetyn heprealaisen sanaperheen taustalla on verbi kipperja kreikkalaiset käänsivät sen sanoilla hilaskomai, hilasterion jne Englanniksi termi käännetään useammalla sanalla, erityisesti propitiationja atonement, saksaksi Versöhnung ja ruotsiksi försoning. Erikieliset Raamatut osoittavat, että käännösvastineiden löytäminen UT:n puolella on ollut usein vaikeaa. Mutta meidän on syytä katsoa itse asiaa – kuva kyllä aukeaa vaikeuksitta aivan tavalliselle ihmiselle.


Vanha testamentti


Tutkijat eivät ole onnistuneet selvittämään, mistä Vanhan testamentin käyttämä verbi on johdettu: Sen taustalla saattaa olla ajatus, että jotakin ‘peitetään’ – ‘sovittaminen’ siis ‘peittää’ jotakin. Toisten mielestä taustalla on ‘lunnasrahaa’ tarkoittava sana – ‘sovittaminen’ siis ‘hyvittää’ jotakin. Oli kyseessä kumpi tausta hyvänsä oikea, molemmatkin kertovat jotakin siitä, mistä on kyse.


Sana ‘sovittaa’ esiintyy VT:ssä 101 kertaa. Yksi esimerkki on 3. Moos. 4:26


”Kun pappi näin on toimittanut sovitusmenot, kansan johtomies saa rikkomuksensa anteeksi”


Aina ei sovituksen kohteena ole ihminen, vaan usein (6x) alttari:


” Ja uhraa joka päivä syntiuhrimullikka sovitukseksi, ja puhdista alttari toimittamalla sen sovitus ja voitele se pyhittääksesi sen” (2. Moos. 29:36, 1938).


’Sovitus' toimitetaan vain silloin, kun on olemassa ’sovittamisen’ tarve, siis on tapahtunut jotakin, joka erottaa ihmisen (tai alttarin) pyhästä Jumalasta. Toisinaan osuva vastine olisi ’hyvitys’ ja vastaavat sanat. Uhrin tuova ihminen siis tuo Jumalalle ikään kuin hyvityksen tai korvauksen pahasta teostaan.


Erillistä katumista ei teksteissä mainita, mutta lähtökohtana on toisaalta rikkomuksen, toisaalta Jumalan pyhyyden tunnustaminen. Sekä ihmisen että alttarin ’sovittamisen’ tarkoituksena on saattaa ennalleen Jumala-suhde, jonka ihmisen väärä toiminta on rikkonut.


Aivan erityinen merkitys ’sovituksella’ on suuren sovituspäivän uhrissa, 3. Moos. 16 (verbi esiintyy 16 kertaa): Tämä teksti tulisi jokaisen teologin osata löytää. Esille otetaan kaksi vuohipukkia, joista toinen lähetetään erämaahan Asaselille. Toinen uhrataan sovitusuhrina:


”Pyhäkköteltassa ei saa olla ketään muuta ihmistä koko sinä aikana, jona Aaron toimittaa sovitusmenoja pyhäkössä. Siellä hän toimittakoon sovituksen itsensä, sukunsa ja koko Israelin kansan puolesta” (3. Moos. 16:17)


Erityisesti on syytä panna merkille uhrieläimen veren merkitys, joka tulee ehkä parhaiten esille kohdassa 3. Moos. 17:11:


”Veressä on elävän olennon elämänvoima. Minä itse olen määrännyt, että veri on tuotava alttarille teidän puolestanne tapahtuvaa sovitusta varten, sillä veressä oleva elämänvoima tuottaa sovituksen”


Tiivistettynä siis ’sovitus’ on ennen muuta asia, joka sallii synnin vuoksi pyhästä Jumalasta eroon joutuneen ihmisen olla tekemisissä hänen kanssaan: Sovituksen toimija on Jumala, vaikka sen toimittaisi pappi. Kyseessä ei ole ainoastaan yhden satunnaisen lankeemuksen seurausten poistamisesta, vaan kohtaaminen pyhän Jumalan ja syntisen vajavaisen ihmisen välillä: Tämän osoittaa erityisesti suuri sovituspäivä. Sovitettava tuo uhrin ja tunnustaa sovituksen tarpeen.


Uusi testamentti


’Sovitukseen’ viittaava sanaperhe esiintyy UT:ssa suhteellisen harvoin, mutta hyvin painavassa roolissa. Siihen on helposti liitettävissä muita sanoja, jotka liittyvät ’sovitukseen’. Kun puhutaan Jeesuksen veren merkityksestä, taustalle on ajateltava usein juuri ’sovitus’. Toisaalta veri viittaa myös toiseen kuvaan, ’lunastukseen’ ja lunastushintaan. Aina emme tiedä, kummasta mahtaa olla kysymys. Esim. karitsan veri oli merkittävässä asemassa, kun kansa vapautui Egyptistä (2. Moos. 12), eikä siinä yhteydessä ollut kyse syntiuhrista, vaan veren antamasta suojasta. On siis vaikea määrittää, milloin veri liittyy juuri 'sovitukseen' – varmaan useimmiten.


Sanaperhe ei juuri esiinny evankeliumeissa, ja kun se esiintyy, taustalla ei välttämättä ole Vanha testamentti. Luukkaan evankeliumin publikaani rukoilee kai vain, että Jumala olisi hänelle armollinen eikä viittaa suoraan sovitusuhriin (Luuk. 18). Mutta vaikka sanaperheen esiintymät puuttuvat, aihepiiriin läheisesti liittyvillä sanoilla on painavia esiintymiä. Ehtoollisen asetussanoissa esiintyy nimittäin sana ’veri' - tosin sanat ’liiton veri’ viittaavat ennemmin muualle kuin sovitukseen.


”Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.” (Matt. 26:28).


”Tämä on minun vereni, liiton veri, joka vuodatetaan kaikkien puolesta” (Mark. 14:24)


”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne” (Luuk. 22:20)


Johanneksen evankeliumissa sanaperhe ei esiinny kertaakaan. Sen sijaan sanalla ’veri’ on hyvin keskeinen merkitys (Joh. 6:53-56). Sen sijaan Johanneksen kirjeissä ’sovitus’ esiintyy kahdesti:


”Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman.” (1. Joh. 2:2)


” Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.”


Nämä jakeet on nopeasti luettu, mutta ymmärrämmekö, miten paljon siinä sanotaan? Kristus on meidän syntiemme sovittaja / sovitus – hän siis on uhri koko maailman syntien puolesta ja on saattanut meidät väleihin Jumalan kanssa. Juuri tätä rakkautta Johanneksen ensimmäinen kirje ylistää tavalla, joka on tehnyt siitä rakkaan kaikille jotka ovat sitä lukeneet.


Paavalin kirjeissä merkittävin kohta on Roomalaiskirjeessä.


”Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi” Room. 3:25


Kohta on tavattoman tiivis, yleisen käsityksen mukaan Paavalia edeltävältä ajalta ja yksityiskohdissaan siksi vaikea tulkita. Juuri tässä jaksossa Paavali tarjoaa oikean ilotulituksen: Kaikkein keskeisimmät armon termit tulevat esille melkein peräjälkeen. On varmaan helpompi tutkia Paavalinkin kirjeistä niitä kohtia, jotka eivät ole aivan niin tiiviitä. Mutta Jumalan armoa ei kyllä ladata kai missään niin upeasti niin suppeassa tilassa kuin Roomalaiskirjeen kolmannen luvun lopussa!

Termiin ’sovitus’ läheisesti liittyvää materiaalia on Paavalin kirjeissä paljon ja osa siitä on jo Paavalille perittyä. Se on siis ikivanhaa. Tähän materiaaliin palataan muiden termien kohdalla, mutta jo nyt on syytä ottaa esille muutamia kohtia:


” Veljet, minä palautan mieleenne sen evankeliumin, jonka olen julistanut teille. Te olette ottaneet sen vastaan ja pidätte siitä kiinni, ja sen avulla te myös pelastutte, jos säilytätte sen sellaisena kuin minä sen julistin; muuten olette turhaan tulleet uskoviksi. Ennen muuta annoin teille tiedoksi tämän, minkä itse olin saanut vastaanottaa:

- Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, ja hän ilmestyi Keefakselle ja sitten niille kahdelletoista ...” (1. Kor. 15:1-5)


” joka uhrasi itsensä meidän syntiemme tähden pelastaakseen meidät nykyisestä pahasta maailmasta” (Gal. 1:4)


Hyvin merkittävä asema ’sovituksella’ on Heprealaiskirjeessä. Siihen viitataan jo jakeessa 2:17:

” Niinpä hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi armahtava ja uskollinen ylipappi ja hän voisi Jumalan edessä sovittaa kansansa synnit”

Koko kirjeen pääsanoma kertaa suuren sovituspäivän uhria (luvut 5-10), vaikka sanat ’sovitus’ tms esiintyvät ainoastaan jakeessa 9:5. Tästä huolimatta monet sanat puhuvat selvästi samasta asiasta: Vanhan testamentin määräämä sovituspäivän uhri on Jeesuksen suuren sovituspäivän uhrin esikuva.