Mountain Fog

Taisteleva Kirkko - mikä se on?



Jättäessään oman laumansa tähän maailmaan Kristus ei luvannut sille helppoja aikoja.  Perinteisesti on osattu toisistaan Kirkon kaksi vaihetta, jotka ovat osittain päällekkäin.  Tässä maailmassa Kirkko on aina taisteleva Kirkko, joka on vaarassa.  Kerran perillä se on voittanut Kirkko, joka on päässyt eroon kaikesta taistelusta ja melskeestä Jumalan antamaan rauhaan.  Päällekkäisyyden aiheuttaa historian, nykyisyyden ja tulevaisuuden kohtaaminen.  Jumalan kansa on kuin matkaa tekevä kulkue.  Ennen meitä liikkeelle lähteneet ovat jo päässeet perille ja siirtyneet voittaneeseen Kirkkoon. Me olemme vielä osa taistelevaa Kirkkoa – ja itse asiassa kulkueen loppuosa ei ole vielä edes lähtenyt liikkeelle.


   Taisteleva kirkko on aihepiiri, jonka käsittely voi aiheuttaa suuriakin tunnereaktioita.  Tässä esityksessä pyrin tarkastelemaan asiaa Uuden testamentin muutamien kohtien valossa.  Nostan esille kolme eri näkökulmaa: 1) Kirkkoa uhkaa vaara ulkoa, 2) ulkoinen vaara ei vain uhkaa vaan raatelee kirkkoa hengellisesti ja 3) Kirkkoa uhkaa vaara sisältäpäin.  Kaikki nämä kutsuvat kristittyjä uupumattomaan taisteluun.


1.Kirkkoa uhkaa vaara ulkoa


Jo Vanhan liiton kansa tiesi olevansa jatkuvassa taistelutilanteessa.  Psalmi 124 on hämmästynyt  katsaus taaksepäin oman kansan historiaan: 


”Ellei Herra olisi ollut puolellamme - näin sanokoon Israel - ellei Herra olisi ollut puolellamme, kun viholliset hyökkäsivät kimppuumme, meidät olisi nielty elävältä. Kun heidän vihansa myrsky nousi, vedet olisivat meidät vieneet, tulvan aallot peittäneet, vyöryvät vedet hukuttaneet. Ylistetty olkoon Herra! Hän ei antanut meitä heidän hampaittensa raadeltaviksi.”  


Sama linja jatkuu UT:n puolella. Jeesus teroitti omilleen usein, että hänen omiaan tulee kohtaamaan viha ja vaino.  Hän sanoo suoraan, että he joutuvat vihattaviksi Kristuksen nimen tähden (Mark. 13:13). Johanneksen evankeliumissa (16:2) hän sanoo, että jokainen joka surmaa kristityn luulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle.  Tässä hengellinen sodankäynti ottaa hyvin aineellisen muodon: Saatanan viha Kirkkoa kohtaan johtaa siihen, että veri virtaa.


   Ilmestyskirjan 12. luku kuvaa aivan upeasti Kirkon paikan tässä maailmassa.  Värikkäin kuvin Johannes maalaa näytelmän, jossa Saatana vihaa Kristusta ja yrittää tappaa hänet. Kun se ei onnistunut, hän suuntaa vihansa Kristuksen omiin.  Tämä  oli totisinta totta Ilmestyskirjan ensimmäisten lukijoiden elämässä.  Silti kohtaa ei tarvitse selittää vain Domitianuksen ajan vainoista käsin.  Yhtä hyvin kohta on ymmärrettävä ajattomasti: Kristuksen syntymä ja lunastustyö määrittää Jumalan kansan kohtalon kaikiksi ajoiksi.  Niin kauan kuin se elää tässä maailmassa se on Saatanan leppymättömän vihan kohteena, mutta Jumalalle rakas.  Tässä jännitekentässä se ei voi koskaan olla muuta kuin taisteleva Kirkko jos se pysyy Jumalan kansana.



2.  Ulkoinen vaara raatelee Kirkkoa hengellisesti


Eräs perustava kohta, joka käsittelee Kirkon elämää tässä maailmassa, on 1. Kor. 10.  Itse asiassa sama kuva esiintyy myös toisessa UT:n kohdassa eli Heprealaiskirjeen luvuissa 3 ja 4.  Uskallamme siis olettaa, että sama kuva on esiintynyt eri puolilla Kirkkoa ohjaamassa kristittyjä oikeaan elämään.


   Molempien kohtien taustalla on Jumalan kansan vapautuminen Egyptin orjuudesta.  Farao tahtoi tapaa Israelin  sukupuuttoon eikä ollut mitään toivoa vastustaa voimakasta vihollista.  Jumala kuitenkin tarttui tapahtumiin ja lähetti Mooseksen tuomaan kansan vapauteen.  Jo pyhäkoulussa opimme kuinka siinä kävi:  Kansa kyllä johdettiin vapauteen, mutta se osoittautui niskurikansaksi.  Se lankesi erilaisiin synteihin ja niiden takia se joutui vaeltamaan erämaassa 40 vuotta.  Tuona aikana kaikki muut aikuiset miehet kuolivat paitsi kaksi, Joosua ja Kaaleb.  Muut eivät koskaan saavuttaneet luvattua maata, niin vapauteen kuin heidätkin oli Jumala johtanut.


    Nyt sekä Paavali että meille tuntematon Heprealaiskirjeen kirjoittaja varoittavat vakavasti kir-jeidensä lukijoita.  Myös uuden liiton kansa on kokenut suuren vapautumisen: Me olimme orjuudessa emmekä voineet Saatanalle mitään – niin kuva täytyy ymmärtää – mutta Jumala lähetti Kris-tuksen johtamaan meidät vapauteen.  Niin kuin vanhan liiton kansa jätti Punaisessa meressä taak-seen vihollisen joukon niin uuden liiton kansa on saanut vapauden, kun Kristus johti sen kasteen kautta ulos Saatanan valtakunnasta.  Niin kuin vanhan liiton kansa nautti mannaa erämaassa niin uuden liiton kansa nauttii ehtoollista. Aivan samoin – niin varoittavat molemmat kirjoittajat – myös uuden liiton kansalla on suuri vaara kokea sama kuin vanhan liiton kansan: Että jumalattomuuden ja kapinan takia vain muutama harva pääsee perille Jumalan lupaamaan kotimaahan, tai-vaan valtakuntaan.


Nyt puheena olevat kohdat ovat hyvä esimerkki siitä, miten ajatus taistelevasta Kirkosta voidaan myös hahmottaa:  Nyt vastassa ei ole ainoastaan ulkopuolella väijyvä vihollinen, joka hyökkää Jumalan omien kimppuun ja tappaa heitä voimatta riistää iankaikkista autuutta.  Nyt kyse on vi-hollisesta, joka käy menestyksellisesti hengellistä sotaa Jumalan omien keskuudessa ja saattaa monet lankeamaan.


3. Kirkkoa uhkaa vaara sisältäpäin


Monessa mielessä vaikein vaara kohtaa kirkkoa sisältäpäin.  Tällainen vaara on salakavala ja sikälikin vastenmielinen, että se tulee kristittyä aivan liian lähelle.  Sitä ei kuitenkaan auta sulkea aja-tusten ulkopuolelle, sillä UT puhuu siitä aivan liian selvästi jotta se voitaisiin sivuuttaa.


   Antiikin aikana kuten nykyäänkin talon isäntä saattoi lähteä matkalle ja jättää talon toisten vastuulle.  Tavallista oli myös että hän ei palatessaan nähnyt sitä mitä toivoi.  Aihetta käsitellään monissa kreikkalaisissa ja roomalaisissa komedioissa.  Myös Jeesus ottaa esille tämän aivan arkisen kuvan: Hän jättää Kirkkonsa tähän maailmaan niin kuin isäntä talonsa ja kestää kauan ennen kuin hän palaa.  Silloin palvelijoiden on oltava valmiina, tehtävä työnsä uskollisesti ja odotettava isän-nän paluuta.  Paluun hetki on maailmanloppu ja sitä seuraa viimeinen tuomio, palvelijoiden työn arvioiminen.  Tätä kuvaa (ja siihen verrattavaa kuvaa hääjuhlasta) Jeesus on käyttänyt usein ja erityisesti Matt. 24 /Luuk. 12.  Voimme piirtää mielessämme värikkään kuvan siitä, miten ensim-mäisinä päivinä ja viikkoina kaikki vielä tapahtuu talossa niin kuin isäntä olisi paikalla. Sen jälkeen ote alkaa vähitellen löystyä ja yksi ja toinen ottaa itselleen uusia vapauksia.  Kohta isännän ohjeet painetaan naurunalaiseksi ja valtaosa talonväestä elää niin kuin omistaisi talon.  Isännän paluuta ei kukaan odota, vielä vähemmän toivoo. Kaikki sujuu hyvin siihen hetkeen asti, jolloin ovelta kuuluu koputus ja on suuren jälkipyykin aika.


   Jeesuksen vertaus tekee selväksi, että myös Jumalan talossa eli Kirkossa väsymys tekee tehtä-vänsä.  Se johtaa hengelliseen sodankäyntiin Kirkon sisällä.  Tästä UT:n kirjeet puhuvat paljon: Osa Kristuksen Kirkon taistelua on aina ja välttämättä sisäistä taistelua.  1. Kor. 3 muistuttaa, että Jumalan tuli eikä ihmisten arvio tulee kerran koettelemaan paikallisseurakunnan. Silloin on mahdollista, että koko rakennus palaa eikä yksikään seurakuntalainen pelastu iankaikkiseen elämään; ei siitäkään huolimatta että paimenparka on koettanut rakentaa oikealle perustalle ja pelastuu yksinään ja mitään mukaan ottamatta, kuin perheenisä palavasta omakotitalosta.  Muutamat kirjeet keskittyvät kokonaan tähän taisteluun.


    Toinen Johanneksen kirje varoittaa vakavasti ottamasta tiettyjä saarnaajia seurakunnan piiriin ja vaatii sulkemaan heiltä oven kokonaan.  Tässä kirjeessä ”Valittu äiti” on paikallisseurakunta ja sen lapset seurakuntalaisia.  Kiertelevät saarnamiehet on jätettävä yhteisen työn ulkopuolelle kokonaan eikä heitä saa kukaan toivottaa tervetulleeksi.  Joka toimii toisin, tulee osallisiksi heidän synteihinsä.


   Kolmannessa Johanneksen kirjeessä näyttää olevan aivan toinen tilanne. Tässä kirjeessä Dio-trefes on ilmeisesti seurakunnan paimen.  Nytkin liikkeellä on kierteleviä opettajia, jotka olisivat tulossa seurakuntaa rakentamaan, mutta tilanne on toinen kuin Toisessa Johanneksen kirjeessä: Nyt saarnaajat ovat oikeita saarnaajia ja Diotrefes torjuu heitä turhaan.  Syitä emme tiedä, mutta tuskinpa erehdymme jos otaksumme taustalle opilliset syyt.  Vanhin – siis kirjeen kirjoittaja – on kirjoittanut Diotrefekselle ja vaatinut muutosta, mutta turhaan. Diotrefes vaati edelleen seurakuntalaisia sulkemaan ovet saarnaajilta ja uhkasi erottaa seurakunnasta ne jotka toimivat toisin.  Silloin vanhin kirjoitti suoraan seurakuntalaiselle, Gaiukselle, ja kehotti häntä kaikista uhkauksista huolimatta ottamaan saarnaajat luokseen ja jakamaan työyhteyden heidän kanssaan.



Varmaan jokainen kristitty toivoo omaan seurakuntaansa rauhaa, yksimielisyyttä ja rakkautta.  Me olemme velvoitettuja tavoittelemaan tätä ja tekemään kaikkemme sen edestä.  Meidän on syytä katsoa usein peiliin ja kysyä, katsooko meitä sieltä silmiin jalo Herran soturi vai seurakunnan rii-dankylväjä.  Siitä huolimatta on hyvä muistaa, että Saatana ei jätä Kirkkoa rauhaan milloinkaan.  Se on aina taisteleva Kirkko, jota uhkaavat monet vaarat, niin sisäpuolelta kuin ulkopuoleltakin.  Vasta perillä taivaassa Kirkko jättää taakseen taistelun melskeet ja on rauhaa nauttiva ja voittanut Kirkko.


Taisteleva Kirkko - mikä se on?