Mountain Fog

Viimeisenä ihmisestä kääntyy hänen kukkaronsa


(teoksesta Kadonnut horisontti. Näkökulmia uskoon, valtaan ja totuuneen. Helsinki, Arkki 2006)


En ehtinyt kokea suomalaisen koulu- ja ylioppilaspolitiikan huippuvuosia. Sain toki nähdä omassa koulussani jotakin, mitä nykykoululaiset eivät tahdo uskoa todeksi: ruokasalintäyden oppilaskunnan jäseniä katkerassa taistelussa siitä, lähetetäänkö Teiniliiton yleiskokoukseen koulun edustajaksi ”yleisdemokraatti” vai ”porvaririntaman” edustaja. Muutama vuosi aikaisemmin meno oli ollut koulumaailmassa hurjempaa, mutta siitä pikkupoika ymmärsi varsin vähän. Lukioaikani loppuun mennessä into alkoi useimmilla olla jo hiipumaan päin. Yliopistolla sen sijaan poliittinen aktiivisuus jatkui vielä pitkään. Enää ei tosin rakennuksia vallattu, ei kutsuttu kokoon mielenosoituksia ja annettu ohjetta ”P. S. Omat kivet mukaan” eikä huudettu kiukkua siitä, miksi Suomessa luetaan latinaa vaikka Biafrassa nähdään nälkää. Silti kristillisen opiskelijajärjestön ilmoitustauluille kiinnittämien pikkulappujen päälle ilmaantuivat nopeasti Akateemisen Sosialistiseuran ja Turun Marxilaisten Opiskelijoiden kaiken alleen jättävät lakanat. 1970-luku ja varsinkin 1960-luvun loppu oli poliittisen nuorisokulttuurin kulta-aikaa.


Nopeasti hiipunutta poliittista nuorisoliikettä on käsitelty monella eri tavalla. Tosin varsin monet entiset aktiivit ovat tyytyneet vain vaihtamaan väriä ja jatkamaan elämäänsä kaikessa hiljaisuudessa. Muutamat ovat harmitelleet intoaan, toiset julistaneet uhmakkaasti, etteivät kadu mitään. Tieteellinen analyysi tapahtuneesta on oma lukunsa, enkä siihen tässä artikkelissa edes pyri. Muutamasta muistikuvasta ja joidenkin hengentuotteiden mainitsemisesta on kuitenkin ehkä hyötyä.

Jostakin syystä minun on vaikea lukea Ilkka Kylävaaran Taistolaisuuden mustaa kirjaa. Aikanaan mahtavaa liikettä on jälkeenpäin helppo pilkata ja päästää puheeseen etupäässä liikkeestä kärsineet. Tärkeää oppia on tarjolla tästäkin kirjasta. Ennemmin kuin lyödä lyötyä tahtoisin silti ymmärtää, miksi minua 5–10 vuotta vanhemmat ihmiset omaksuivat vain muutama vuosikymmen sodan jälkeen vanhan vihollisen ideologian. Merkittävästi enemmän kuin Kylävaaran kirja antaa Tapani Suomisen tieteellinen kuvaus Ehkä teloitamme jonkun. Opiskelijaradikalismi ja vallankumousfiktio 1960- ja 1970-lukujen Suomessa, Norjassa ja Länsi-Saksassa. Ymmärtäviä ja valaisevia tuikahduksia ovat tuoneet poliittista menneisyyttä sisältäpäin ruotivat Kiipijä(Tampereen Työväenteatteri 1993) ja Laura Honkasalon romaani Sinun lapsesi eivät ole sinun. Erityisesti viimeksi mainittu kuvaa koskettavasti suurta unelmaa ja sen hiipumista. Menneestä voi ehkä jotain oppia. Nyt ainakin olisi syytä.


Sinun lapsesi eivät ole sinun kuvaa lapsen silmin elämää poliittisessa perheessä. Äiti, varakkaan porvarikodin kapinallinen kasvatti, ja isä, helsinkiläisen eliittikoulun kasvatti, ovat täysin rinnoin mukana radikaalissa vasemmistossa. Tytär kasvaa pioneerileirillä ja omaksuu alusta lähtien vanhempiensa ideologian. Ajan myötä väitöskirjatutkimukseen uppoutuneen isän aate hiipuu, äiti uupuu ja vanhemmat ajautuvat erilleen. Honkasalo luotaa tarkasti ja herkästi, mitä varten äiti oli mukana ja menestyi poliittisessa järjestötyössä. Hänellä oli palava sydän, hän halusi kompromissitta oikeudenmukaista maailmaa, hän luotti ihmisiin ja välitti heistä. Liikkeen hiipuminen ja valuminen tyhjiin ottaa koville, sekä äidille että tyttärelle, ja lopulta äidinkin aatemaailma keskiluokkaistuu. Isä lähti muille maille ja piti taistolaisuutta vain isäkapinana ja kollektiivisena mielisairautena, johon hän oli tempautunut mukaan joukon jatkona.

Honkasalon kirja on romaani, mutta eiköhän kirjailija ole löytänyt esikuvia todellisista ihmisistä yllin kyllin. Moni menetti unelmansa oikeudenmukaisesta maailmasta, jonka puolesta hän oli valmis taistelemaan viimeiseen asti, vaikka sitten irtautuen vanhemmistaan ja sukulaispiiristään. Radikaali vasemmistoliike kuoli, osa menetti ihanteensa ja osa ajautui erilaisiin vaihtoehtoliikkeisiin. Mutta se on taas toinen tarina.

Maailmaa parantamassa


Lähimenneisyyteen palauttavat kirjat johdattelevat 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla varttunutta kristittyä melkoiseen itsetutkisteluun. Saimme noihin aikoihin jatkuvasti keskustella nimenomaan vasemmistolaisten nuorten kanssa. Taistolaisuutta en takaisin kaipaa, mutta muistan monet innokkaat keskustelut. Me puhuimme maailman hädästä. Nälkä, köyhyys ja sorto todella ahdistivat, ja eri ryhmillä oli oma reseptinsä niiden poistamiseksi. Useimmat olivat sitä mieltä, että nälänhätä saadaan siirtymään historiaan. Usein toistettiin väitettä, jonka mukaan toiseen maailmansotaan käytetyillä varoilla Sahara olisi saatu vilja-aitaksi. Köyhyys oli poistettavissa, kysymys oli halusta ja keinoista. Vasemmistolaisten mielestä köyhyyden poistaisi eri puolilla maailmaa sosialistinen vallankumous, joka oli hyvässä vauhdissa niin Aasiassa, Afrikassa kuin Latinalaisessa Amerikassa. Porvaripuolella luotettiin Yhdistyneisiin kansakuntiin ja varmaan nykyään harvan muistamaan UKTJ:een (uusi kansainvälinen talousjärjestys). Moni oli valmis laittamaan paljon peliin maailman hädän vuoksi: Taistelu oikeudenmukaisen maailman puolesta vei vasemmistolaiset joukkokokouksiin, ja vastaavasti porvaripuolella moni kuului prosenttiliikkeeseen. Sivuun ei auttanut jäädä: oli luotava oikeudenmukainen maailma. Tavoite oli yhteinen, keinoista väiteltiin kiivaasti.


Uskon monen ikäpolveni edustajan muistavan keskustelut ja huolen, jonka aiheutti TV:n olohuoneisiin välittämä kurjuus ja nälänhätä. Eivät vain poliittiset vaan myös kristilliset piirit pitivät silloin vääränä, että rikas pohjoinen riistää köyhää etelää. Olimme vakuuttuneita siitä, että maailma ei kestä jatkuvaa epäoikeudenmukaisuutta. Häikäilemätön hyväksikäyttö tuo mukanaan lopulta kasvavaa vihaa ja vaikeuksia. Uskoimme, että meillä on vähemmän riemullinen jälleennäkeminen kolmannen maailman kurjuuden kanssa omalla kotiovellamme.


Silloin ja nyt


Miltä keskusteluilmasto vaikuttaa nyt, 30 vuoden jälkeen? Tiettyjen tapahtumien hätkähdyttämänä esitin usealle nuorelle ja keski-ikäiselle herätysliikekristitylle kolme kysymystä: Miten kauan kestää, ennen kuin maailmasta poistuu nälänhätä? Millä keinoilla se poistetaan? Mitä itse olet tehnyt tai tekemässä tämän asian hyväksi? Vastaukset noudattivat pitkälti samaa kaavaa. Hämmentynyt vastaus kahteen ensimmäiseen kysymykseen oli, ettei köyhyys poistu maailmasta koskaan eikä mitään keinoa ole. Viimeiseen kysymykseen vastaus oli yhtä hämmentynyt ja yhtä vähän vakuuttava. Useimmiten vastuu sysättiin muille, hallitukselle, Yhdysvalloille tai raharohmuille. Oma osuus jäi nollille. Näyttää siltä, että olemme omassa elämässämme unohtaneet hätää kärsivät täydellisesti.

Maailman mittakaavassa katsottuna tilastot vahvistavat satunnaisen tarkkailijan tuumailut. Avustusjärjestö Oxfamin tuore tilasto kertoo, että teollisuusmaat eivät ole lisänneet vaan vähentäneet avustustaan köyhimmille maille. Joskus aikanaan yhteiseksi tavoitteeksi asetettiin, että teollisuusmaat antaisivat 0,7 % bruttokansantuotteestaan kehitysapuna. Vuosina 1960–65 apua annettiin 0,48 % bruttokansantuotteesta, mutta nyt 0,24 %. Teollisuusmaat ovat antaneet murto-osan lupaamastaan ja vain puolet siitä, mitä ne antoivat 30 vuotta sitten. Köyhyys ei ole kadonnut, nälänhätä ei ole poistunut eikä oikeudenmukaisuus ei ole voittanut. Vain hetkittäin, kuten Aasian tsunamin jälkeen, uhrien lukumäärä voittaa turtumuksen ja länsimaiden ihmiset ovat valmiita avaamaan kukkaronsa. Pitkäaikaista vaikutusta ei näillä katastrofeilla ole.


Suomen valtion kohdalla tilasto ei näytä sen lohdullisemmalta. Kehitysapuna annetaan vuonna 2005 0,38 % (Ruotsissa vuonna 2004 yli kaksinkertainen määrä, 0,86 %). On olemassa paljon vahvempi paine veronalennuksiin kuin kehitysavun lisäämiseen. Suomalaiset ovat ottaneet asemansa globaalissa maailmantaloudessa. Vain harva on valmis jakamaan lisää vastikkeetonta apua Afrikan maille: toki myös suomalaisten täytyy hyötyä kehitysyhteistyöstä. Maailmantaloudessa – vaikkapa maanviljelyksessä – ovat usein vastakkain eurooppalaisten ja afrikkalaisten edut. Uskon monen suomalaisen hyväksyvän sen, että afrikkalaiset menestyvät mutta eivät sitä, että se tapahtuu meidän hyvinvointimme kustannuksella. Vain harva vaatii äänekkäästi oikeudenmukaista maailmaa ja on itse valmis luopumaan jostakin sen hyväksi. Muitahan on aina helppo huutaa maksumieheksi, ja se toki osattiin myös nuorisopolitiikan huippuaikana.


On kai pakko tunnustaa, että elämme hyvin itsekästä aikaa. Maailman mittakaavassa on vain vähän poliittista tahtoa hyvinvoinnin jakamiseen, eikä tilanne ole toisenlainen Suomessa. Kehitysavun kasvattaminen ei ole todellakaan vaaliase. Maailman muuttaminen on tunnetusti vaikeaa, mutta miten selitämme sen, mitä on tapahtunut Kirkon piirissä? Pahinta on, että tietoisesti kristityt ihmiset näyttävät kehittäneen kaikessa hartaudessaan häikäilemättömän itsekkään kristinuskon muodon. Sillä on varsin vähän tekemistä Uuden testamentin opetuksen kanssa. Jeesuksen mukaan kamelin on helpompi mennä sisälle neulansilmästä kuin rikkaan mennä Jumalan valtakuntaan (Mark. 10:25). Ef. 5:5:n mukaan yhdelläkään ahneella ei ”ole osaa Kristuksen ja Jumalan valtakunnasta ... sillä hän on epäjumalanpalvelija.” Pastoraalikirjeen ohjeella ja kulutusyhteiskunnan lietsomilla haaveilla ei ole paljon tekemistä toistensa kanssa:


Suuri rikkauden lähde usko kyllä onkin, kun tyydymme siihen mitä meillä on. Emme me ole tuoneet mitään mukanamme maailmaan emmekä voi viedä mitään täältä pois. Kun meillä on ruoka ja vaatteet, saamme olla tyytyväisiä. Ne, jotka tahtovat rikastua, joutuvat kiusaukseen ja lankeavat ansaan, monenlaisten järjettömien ja vahingollisten halujen valtaan, jotka syöksevät ihmiset tuhoon ja perikatoon. Rahanhimo on kaiken pahan alkujuuri. Rahaa havitellessaan monet ovat eksyneet pois uskosta ja tuottaneet itselleen monenlaista kärsimystä. (1. Tim. 6:6–10.)


Jaakobin kirjeen sanoma olisi ollut radikaali 1960-luvullakin:

Kuulkaa, te rikkaat! Itkekää ja valittakaa kurjuutta, joka tulee osaksenne. Teidän rikkautenne on lahonnut ja teidän vaatteenne ovat koin syömiä. Teidän kultanne ja hopeanne on ruosteessa. Niiden ruoste on todistava teitä vastaan, ja se syö lihaanne kuin tuli. Te olette koonneet rikkauksia näinä lopun aikoina. Te olette riistäneet palkan työmiehiltä, jotka ovat leikanneet teidän peltonne. Kuulkaa: se palkka huutaa, ja korjuuväen valitukset ovat tulleet Herran Sebaotin korviin. Te olette maan päällä eläneet yltäkylläisyydessä ja mässäilyissä, te olette lihottaneet sydäntänne teurastuspäivänä. Te olette tuominneet ja surmanneet viattoman; ei hän asetu teitä vastaan. (Jaak. 5:1–6.)


Ahneuden ja häikäilemättömän tavaraan kiinnittymisen voimakas arvostelu on merkittävä osa Uuden testamentin opetusta. Siitä on meidän keskellämme hämmentävästi vaiettu ja erityisesti herätyskristillisissä piireissä. Tärkeän kristillisen elementin eliminoiminen onnistuu huonosti yhdeltä ihmiseltä. Sen tueksi tarvitaan raamatunselityksen perinne. Nyt elämme yksilökeskeistä aikaa, joka luo yksilökeskeisen uskonnollisuuden. Siinä ei näytä olevan tilaa hätää kärsivälle ihmiselle, ei edes kärsivälle kristitylle.


Samaan yhteyteen liittyy myös luonnonvarojen häikäilemätön ylikäyttö, johon syyllistyvät yhtä hyvin tunnustavat kristityt kuin muutkin. Vielä 1960- ja 1970-luvulla yleinen ilmapiiri oli hyvin luottavainen: Jos auto saastuttaa, keksitään uusi automalli, joka saastuttaa vain puolet entisestä. Nykyään tiedämme, ettei se juuri auta, jos autojen määrä kasvaa moninkertaiseksi. Luottamus tekniikan kaikkivaltaan on kadonnut, mutta toimintatapamme ei ole muuttunut. Varmaan jokainen on tietoinen tilanteesta, mutta kollektiivinen sokeus estää kurssinmuutoksen. Elämäntapamme tuhoaa Jumalan luomakuntaa ja entistä enemmän, kunhan kulutustottumuksemme ei ole vain maailman pienen eliitin etuoikeus, vaan se otetaan malliksi muualla.


Mitä siis pitää tehdä?


Yksilökeskeisyys on epäilemättä tärkeä syy itsekkyyden lisääntymiselle. Ehkä kuitenkin on rehellistä myös muistaa, miten vanhat keinot ovat joutuneet umpikujaan. Harva on enää valmis tukemaan maailmanvallankumousta, ja YK on monen mielestä kasvanut turpeaksi ja byrokraattiseksi järjestöksi, joka ei ole tehokas kanava avun jakamiseen. Myös suomalainen kehitysyhteistyö on kadottanut monen luottamuksen. Päälle vyöryvä maailman hätä turruttaa ja tekee neuvottomaksi. Vaikka vähäistä apua antava on vain röyhkeä vaatiessaan näkyviä tuloksia pennosillaan, useimmat tahtovat aivan oikeutetusti olla varmoja avun perillemenosta.


Viulisti Yehudi Menuhinin mukaan 1900-luku oli poikkeuksellinen: ”Se herätti ihmiskunnan kaikkien aikojen suurimmat toiveet ja murskasi kaikki illuusiot ja ihanteet.” Muutaman vuosikymmenen aikana olemme varmaan kadottaneet melkoisen määrän optimismiamme. Maailman ongelmat ovat lukuisia, suuria ja monimutkaisia. Tämä ei poista meidän velvollisuuttamme auttaa. Vaikka synti on syvällä maailman rakenteissa, maailmassa asuu edelleen ihmisiä, jotka tarvitsevat apuamme. Etsivä löytää kyllä mahdollisuuksia saada apunsa perille, vaikka rakenteisiin asti emme välttämättä pääsekään käsiksi.


Ensimmäinen ja tärkein tarpeemme on kriittinen arvio omasta kristillisyydestämme. Jotain olemme tehneet perusteellisesti väärin, kun hätää kärsivä lähimmäinen on unohdettu näin pahasti. Olemme turhaan suostuneet itsekkään yhteiskunnan hovisaarnaajiksi. Asiasta on syytä keskustella ja nimenomaan herätyskristillisissä piireissä. Olisi syytä avata Raamattu ja antaa sen arvioida omaa uskonnollisuuttamme.

Avun antamisessa ei ole kyse vain meidän omien hengellisten tarpeittemme hoitamisesta, vaan nimenomaan kärsivän lähimmäisen auttamisesta. Kärsivän lähimmäisen löytäminen ei liene ylivoimainen ongelma, ei myöskään järkevän kanavan määrittäminen. Uskon kaikkien suomalaisten lähetysjärjestöjen voivan tarjota yksittäiselle kristitylle mahdollisuuden auttaa yhtä ihmistä paitsi hengellisesti myös aineellisesti. Tämä apu perustuu useimmiten hyvään paikallisen tilanteen tuntemiseen sekä harkittuihin ja kestäviin ratkaisuihin. Voimme luottaa siihen, että apua ja koulutusta ovat antamassa kutakuinkin vilpittömät ihmiset ja että byrokratian osuus on varsin rajallinen. Tämä apu menee perille sinne, minne se on luvattu meneväksi.Lähetysjärjestöjen kautta kummilapsesta voi ottaa vastuun kuukausittain maksetulla pikkurahalla


Vanha kristikansa tunsi sanonnan, jonka mukaan viimeisenä ihmisestä kääntyy hänen kukkaronsa. Olisiko meidän aika kaikessa hurskaudessamme lähestyä tätä kilvoituksen vaihetta?


Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä? (1. Joh. 3:17).