Sidottu ja vapaa

Saksassa kuohui

Tunnustettuaan rohkeasti uskonsa Wormsin valtiopäivillä Luther oli vaaraksi paitsi itselleen myös ystävilleen ja kotikaupungilleen Wittenbergille. Hänen viisas vaaliruhtinaansa kaappasi hänet parempaan talteen Wartburgin linnaan, turvaan paavilta ja keisarilta. Sieltä käsin Luther jatkoi uskonpuhdistajan työtään kirjoin ja kirjein, jotka ilmestyivät nyt salaperäisesti "keskeltä erämaata".

Samaan aikaan Wittenbergissä asiat edistyivät nopeasti. Paavinvallan tärkeimmät pilarit alkoivat murtua. Paavin arvovalta oli jo mennyttä, mutta nyt puhuttiin asioista, jotka koskettivat saksalaisen kristityn arkipäivää ja jotka olivat hämmentäviä. Suurin ja paras uhraus, minkä ihminen saattoi käyvän katolisen käsityksen mukaan antaa Jumalalle, oli ryhtyä munkiksi ja jotkut sanoivat, että munkin kaapu päällä kuoleva pääsi varmasti taivaaseen. Nyt julistettiin, ettei munkin kaapua kantava voi pelastua. Monet munkit ja nunnat alkoivat jättää luostareitaan. Jokainen tiesi, että katolinen pappi ei saanut mennä naimisiin. Nyt jotkut julistivat, että papin nimenomaan piti mennä naimisiin ja kaikkien ällistykseksi jotkut menivätkin. Perinteisesti oltiin tultu suurilla juhlilla katsomaan pyhäinjäännösten kokoelmaa, muistelemaan pyhiä ja saatiin siinä sivussa lyhennystä kiirastulessa vietettävään aikaan. Nyt se kaikki oli yhtäkkiä, niin saarnattiin, pelleilyä ja epäjumalanpalvelusta. Vuosisatojen aikana oli ehdottoman kiellettyä maallikon saada ehtoollisella Kristuksen ruumiin lisäksi myös hänen verensä. Nyt sanottiin, että myös Kristuksen veri oli jaettava ja myös otettava vastaan.

Kaikki tämä tapahtui muutaman viikon aikana ja hullunmylly oli valmis. Kaupungin raadilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kutsua Luther apuun. Luther tuli ja piti kuuluisat Invocavit-viikon saarnansa. Niiden ytimessä on kysymys omastatunnosta. Kristitty ihminen on sidottu ja vapaa, vapaa ja sidottu. Niin kauan kuin maailmassa on yksikin kristitty ihminen, näiden saarnojen kysymyksenasettelu on tärkeä ja ajankohtainen.

Yllättävä ilmaantuminen

Luther alkoi saarnansa varsin dramaattisesti. Kaikille oli varmaan jo yllätys sekin, että hän ilmaantui saarnastuoliin munkin kaavussa, tukka tuoreeltaan munkkimuotiin leikattuna. Mutta ensimmäinen lause toi esille aiheen vakavuuden: "Meidän kaikkien on pakko kuolla, eikä kukaan voi kuolla toisen puolesta, vaan jokaisen täytyy omakohtaisesti taistella kuolemaa vastaan ... jokaisen täytyy omasta puolestaan olla valmiina kuoleman hetkellä." Kun puhutaan omantunnon asiasta, puhutaan jokaisen kristityn omasta asiasta.

Mistä siis on kyse? Sinun, minun, jokaisen ihmisen on kerran astuttava Jumalan kasvojen eteen ja tehtävä tili koko elämästämme. Osaatko, uskallatko, pystytkö siihen? Kukaan toinen ei sitä sinun puolestasi tee. Se on sinun itsesi tehtävä. Ja siksi et voi etkä saa kulkea muiden mukana, etsien toisten tukea, toisten viisautta. Jumala on antanut sinulle omantunnon ja tehnyt mahdolliseksi sen, että olet hänen kanssaan tekemisissä suoraan, ilman välikäsiä: Kun Herran ehtoollisella otat vastaan Kristuksen ruumiin ja veren, olet paitsi osa Jumalan seurakuntaa myös hänen rakas lapsensa, yksilö, jonka Isä painaa syliinsä ja joka vastaa omasta elämästään. Tästä on kysymys, kun me puhumme omastatunnosta.

Jumalan sana ja omatunto

Invocavit-viikon saarnoissa Luther opetti omantunnon merkitystä. Jokainen kristitty saa häneltä ohjeen: On asioita, joiden on välttämättä oltava tietyllä tavalla ja asioita, joiden kohdalla kristitty on vapaa tekemään niin kuin tahtoo. Miten nämä kaksi asiaa erotetaan toisistaan on tänään meidän ydinkysymyksemme.

Ensin on kysyttävä perimmäinen kysymys: Voiko vilpitön ihminen olla väärässä? Voiko ihminen uskoa väärin, vaikka luulee uskovansa oikein? Pidän vuosittain rippikoululeirejä ja se on varsinainen näköalapaikka. Yhä enemmän ja itsestäänselvyytenä ajatellaan juuri näin: Ei vilpitön ihminen ole väärässä, ei ainakaan uskonasioissa. Ei uskonnon asioissa ole olemassa oikeaa ja väärää, totuutta ja valhetta, ainoastaan minun totuuteni ja sinun totuutesi. Tämä ajatus on yleisesti ottaen yksi tämänhetkisen länsimaisen ajattelun kulmakivi. On siksi syytä sanoa painokkaasti: Tuskin mikään käsitys voisi olla pahemmin vastoin Raamattua ja luterilaista uskoa. Uskonasioissa on olemassa oikea ja väärä, on olemassa totuus ja valhe ja myös vilpitön omatunto voi erehtyä. Kristitty on sidottu totuuteen. Jos tämä näkökulma saneerataan uskostamme, se on menetetty kokonaan ja jäljelle jää pelkkää tunnelmointia kynttilänvalossa.

Varma Jumalan sana

Mutta mistä erotetaan toisistaan oikea ja väärä, mistä löydetään lopullinen totuus? Omistanko minä sen? Omistaako meidän oma joukkomme? Ei tosiaankaan. Tässä asiassa kyse oli Lutherille itsestäänselvyydestä: Kaiken pitää olla niin Kirkossa kuin kristityn elämässä niin kuin jumalallinen majesteetti on määrännyt. Ihminen on iankaikkisuusolento. Kun hän etsii Jumalan kasvojen edessä tietoa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, hänen turvanaan pitää olla Jumalan sana. Eikä vain yleisesti Raamattu, neuvoo Luther, vaan yksinkertainen, kirjoitettu Jumalan sanan kohta, johon takerrutaan ja josta pidetään kiinni. "Sinun on seistävä Raamatun selvän ja lujan sanan perustalla, jos mielit kestää horjumatta. Jos sinulla ei ole lujaa sanaa, et voi kestää. Perkele tempaa sinut pois niin kuin kuivan lehden."  Jos pappi menee naimisiin vastoin kirkon ikivanhaa perintöä, hänen on tiedettävä, että Jumala sallii sen. Sen hän tietää, kun lukee Raamatusta lopunaikojen eksyttäjistä: "Nämä kieltävät menemästä naimisiin ja syömästä ruokia, jotka Jumala on luonut" (1. Tim. 4:1,3). Tämä Raamatun kohta mielessään kristitty tietää tekevänsä oikein, poikkesi hän mistä perinteestä hyvänsä. Sitä Raamatun kohtaa vastoin tehdessään hän tekee väärin, oli hänellä tukenaan vuosituhantinen ja yksimielinen perinne tai ei.

Tässä meillä on siis oikea omantunnon ohjenuora: Missä Jumalan sana antaa ohjeen, siitä pidetään kiinni vastoin kaikkea inhimillistä viisautta ja helvetin myllerrystä. Eihän kukaan toinen mene Sinun puolestasi viimeiselle tuomiolle ottamaan vastuuta siitä, mitä olet tehnyt Raamattua vastaan heidän neuvostaan. Antoi saarnamies, pappi, piispa, kirkolliskokous, kuka hyvänsä Sinulle luvan toimia Raamattua vastaan, hän puhuu omiaan ja syyllistyy syntiin. Ei ole omantunnonvapautta, joka sallisi Jumalan ohjeiden sivuuttamisen. Kristitty on sidottu Raamattuun.

Vapaa ja Jumalan sanaan sidottu omatunto

Mutta sitten tullaan toisella alueelle. Entä jos emme löydä Raamatusta ohjetta? Silloin kristitty on vapaa. Hän tekee, mitä hänen oma omatuntonsa sanoo. Kukaan ei saa häntä käskeä eikä kieltää. "Sen vuoksi sanon: Minkä Jumala on tehnyt vapaaksi, sen tulee olla vapaata. Jos joku sen sinulta kieltää, niin kuin paavi, tuo Antikristus on tehnyt, ei sinun pidä häntä seurata." Me teemme kauniisti, jos suostumme joustamaan lähimmäisenrakkauden takia, ja siihen meitä kutsuu Kristuksen esimerkki - tähän Luther meitä erityisesti kehottaa Invocavit-viikon saarnoissa. Mutta silti perusasia on tässä: Ohi Jumalan sanan ei kukaan saa vaatia meiltä mitään.

Luterilaisen uskon logiikka on kaunis ja ihailtava: Jos Jumala tahtoisi kaikkien kristittyjen toimivan tietyllä tavalla - vaikka menevän naimisiin - hän olisi sanonut sen sanassaan. Koska hän ei niin sano, jokainen on vapaa tekemään niin kuin tahtoo. Jumalan sana ei anna vastauksia jokaiseen kysymykseen. Silti se on kristitylle riittävä ohje elämään.

Miten hyvin tämä näkökulma on pidetty esillä Suomessa? Tässä kohdassa on erehdytty törkeästi ja erehdytään jatkuvasti. Koko maa on täynnä erilaisia liikkeitä ja pienempiä joukkoja, joissa valvotaan lähimmäisen elämää niissä asioissa, joissa Raamatussa ei ole ohjetta. Hyvin usein siitä kärsivät nimenomaan nuoret: Musiikkimaku, vaatetus, vanhempien kristittyjen elämäntyylistä poikkeava elämäntapa merkitsevät sitä, että nuori kristitty tulee nopeasti uloskatsotuksi. Mutta myös vanhempien kohdalla on vahditaan ja valvotaan, rykäistään ymmärtäväisesti ja juorutaan - siitä huolimatta, että Jumalan sanaa ei ole sivuutettu ollenkaan, ainoastaan meidän tapojamme. Jumalan sanoista ei saa ottaa mitään pois - mutta mitään ei saa myöskään lisätä. Ja tässä on oltava tarkkana. Kristitty ihminen on vapaa, vapaa toisten ihmisten tuomioista ja tilivelvollinen vain Jumalalle.

Konkreettisia kysymyksiä

Nyt olemme puhuneet asiasta ennen muuta periaatteen alueella. Käytännön kysymykset ovat toinen asia: Ne ovat mielenkiintoisia ja vaikeita. Ne ovat usein rajapintoja, joissa keskusteltavaa riittää. Nostan esille muutaman kysymyksen.

Raamatun mukaan Jumala on asettanut avioliiton (1. Moos. 1) ja lapset ovat Herran lahja (Ps. 127). Vanhan testamentin suhtautuminen lasten saamiseen on valoisa, iloinen ja kiitollinen: Lasten saaminen on suuri kiitollisuuden aihe. Tällä hetkellä perheet ovat pieniä kaikkialla Länsi-Euroopassa eikä toiveena ole enää monellakaan mahdollisimman suuri lapsiluku. Sitä ei Raamattukaan kristityltä edellytä. Esille nousee kysymys ehkäisyvälineiden käytöstä ja kristityt vastaavat eri tavoin: Roomalaiskatolinen kirkko kieltää, samoin esim. muutamat suomalaiset herätysliikkeet, monet toiset antavat luvan - mutta ilmeisesti kaikki ovat väärässä. On toki selvää, että avioliiton ulkopuolisia suhteita eli aviorikosta ei ehkäisy muuta oikeaksi, ei ennen avioliittoa eikä sen aikana. Mutta muuten kyse on avioparin keskinäisestä, vakaasta harkinnasta, johon ulkopuolisella on mahdollisuus antaa ainakin pyydettäessä keskusteluapua mutta johon hänellä ei ole oikeutta puuttua.

Kysymys alkoholista on vaikea, erityisesti Suomessa, jossa päihdehakuinen juominen on ongelma. Raamatun mukaan juomarit eivät peri Jumalan valtakuntaa eikä sen arvion alta pidä yrittää luikerrella irti (1. Kor. 6:10). Toisaalta Jeesus ja hänen opetuslapsensa käyttivät viiniä ja Paavali kehottaa myös Timoteusta tekemään niin "vatsasi tähden ja usein uudistuvien vaivojesi vuoksi" (1. Tim. 5:23). Näiden kohtien vuoksi ymmärrämme, että absolutismi on erittäin hyvä elämäntapa, mutta sitä on hyvin vaikeaa vaatia toiselta. Näin jää tilaa omalle arvioinnille ja kristilliselle omantunnon vapaudelle. Samalla ymmärrämme, että varsinkin Suomessa moni ajautuu riippuvuuteen, ja tässä kohdassa on syytä varoa, ettei kukaan saata toista eksymään. On hyvä perinne, että hengelliset tilaisuudet leirejä myöten pidetään päihteettöminä.

Eli siis…

Kristitty on vapaa ja sidottu, sidottu ja vapaa. Tällä hetkellä kumpaakaan näkökulmaa ei oteta huomioon kylliksi. Toisaalta vapautta kahlitaan asioissa, joissa Raamattu ei meitä sido. Toisaalta vapaus annetaan siellä, missä Jumalan sana ei sitä meille anna. Meidän maassamme on vanhastaan ollut syvällisiä kristittyjä, tavallisia ihmisiä, jotka ovat syvällä Jumalan sanassa ja jotka osaavat opastaa myös lähipiiriään oikeaan vapauteen ja oikeaan sidonnaisuuteen.

Vieläkö joku osaa sytyttää Jumalan sanan kynttilän näyttämään, missä asioissa me olemme sidottuja ja missä vapaita?