1. Kor. 1 ja järjen tappio

Raamattu sisältää useita kohtia, jotka ottavat jollakin tavalla kantaa inhimillisen järjen mahdollisuuksiin. Ehkä merkittävin on Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvussa 1 (1:1-30)

”Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. Onhan kirjoitettu:

- Minä hävitän viisaitten viisauden ja teen tyhjäksi ymmärtäväisten ymmärryksen.

Missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hulluudeksi? Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat. Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. . Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi. Ajatelkaa, veljet, mitä te olitte, kun teidät kutsuttiin: teissä ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista. Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä. Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette. Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi. Näin toteutuu kirjoitus: "Joka ylpeilee, ylpeilköön Herrasta."

Mitä kaikkea tästä ja muista kohdista voidaan lukea? Miten järki ja usko suhtautuvat toisiinsa?

Nelikulmainen ympyrä?

Itse asiassa kyse on yhdeltä osalta ikivanhasta keskiajan kristillisen filosofian kiistakysymyksestä. Jumala on luonut taivaan ja maailman: Onko tulevan maailman elämä jollakin tavalla samanlaista kuin tämä meidän elämämme vai onko se täysin erilaista? Täällä ei voi olla olemassa nelikulmaista ympyrää. Onko siellä? Jotkut kielsivät kaiken mahdollisuuden löytää yhtäläisyyttä meidän elämämme ja tulevaisen välillä. Useimmat katsoivat, että yhtäläisyyttä on. On olemassa samanlaisuutta sen välillä, mitä on täällä ja mitä on siellä – analogia entis.

Länsimaisten yliopistojen perustajat uskoivat vakaasti Luojan läsnäoloon tässä maailmassa. Koko länsimainen kristillinen tiede perustuu tietyssä mielessä tähän käsitykseen. Jumala on luonut kaiken näkyvän ja näkymättömän ja hän on läsnä luomakunnassaan. Siksi sitä voi, saa ja pitää tutkia. Mutta mihin asti pääsemme?

Evidentialismi vai usko?

Sekä ateistilla että voimakkaasti perinteisellä kristityllä on yhteinen kiusaus: Jumalan valtakunta on tosi ja oikea, jos se voidaan näyttää toteen tieteellisesti.

Ateistin kohdalla kysymys on ikivanhasta ajattelutavasta: Vain se on totta, mikä voidaan nähdä, punnita tai havaita. Jos Jumalan luomistyötä ja hänen läsnäoloaan maailmassa ei voida osoittaa tieteellisesti todeksi, koko usko on pötypuhetta. Tähän haasteeseen sitten kristityt ovat kautta aikojen vastanneet eri tavoin. Jotkut ovat jättäneet koko keskustelun sikseen, toiset todenneet, että usko liikkuu aivan eri alueella.

Merkittävä vastaus on erityisesti reformoitujen kristittyjen ratkaisu. He ovat perinteisesti tarttuneet haasteeseen ja katsoneet, että usko Jumalaan on järkevä ratkaisu. Uskonnon ei tarvitse perustua vain uskolle, vaan sillä on tukenaan näyttöä, evidenssiä. Näin kristinuskolle tahdotaan esittää puolustus, apologia. Apologetiikka on monissa maissa tärkeä kristillisen teologian oppiaine.

Yksittäiset kysymykset – kuten luominen tai kärsimyksen ongelman ratkaiseminen – eivät mahdu tähän esitykseen. Jokainen kristitty tiedemies käy läpi oman alansa kysymyksiä ja joskus ne merkitsevät suurta uskon taistelua. Päälinja on kuitenkin syytä nostaa esille: Pyrimmekö siihen, että usko on järkevää ja järki uskovaa? Onko usko alusta loppuun järkevää niin, että epäuskoinen ihminen on joko tyhmä tai ei ole lukenut tuoreinta jonkun meikäläisen kirjoittamaa kirjaa? Missä määrin katsomme Jumalan olevan meidän ajatuksillamme ja logiikallamme tavoitettavissa?

Kolme vaihtoehtoa

Uskon ja järjen suhteelle on periaatteessa kolme vaihtoehtoa:

a. Usko on järjenvastaista, irrationaalista. Usko ja järki sotivat toisiaan vastaan ja vain toinen voi pysyä voimassa. Tämä on tyypillinen ateistin mutta myös monen syvällisen kristityn vastaus. Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala – ei filosofien ja viisaiden!

b. Usko on järjen mukaista, rationaalista. Jumala on luonut järjen ja antanut meille uskon. Jumalan todellisuudet mahtuvat molemmat tähän maailmaan eivätkä ne sodi toisiaan vastaan.

c. Usko on ylijärjellistä, suprarationaalista – usko ja järki eivät liiku samalla tasolla.

”Uskon, koska se on järjetöntä!” - ”Uskon jotta ymmärtäisin!” Kristillinen traditio on vuosituhansien ajan ymmärtänyt asian hyvin eri tavoin. Erilaisten hurskaiden oppineiden syvästi toisistaan poikkeavat käsitykset merkitsevät yhdelle hämmentävää kokemusta, toiselle innostavaa haastetta. On virkistävää nähdä, ettei tällä alueella tule kovin nopeasti tyytyä kapeisiin ratkaisuihin. Vuosituhantinen perinne virtaa moniin eri suuntiin.

Uskolla on ehdottomasti alue, jolla se on järjen vastaista – sen tekee selväksi alussa lainattu kohta. Mutta miten ja miksi?

Syntinen ihminen ja sidottu ratkaisuvalta

Paavali seuraa uskollisesti juutalaisen uskon perusajatuksia Roomalaiskirjeensä ensimmäisessä luvussa. Jumala puhuu tässä maailmassa ja hänen kirkkautensa ja viisautensa on vastaansanomaton. Ihmiskunta on kuitenkin kääntänyt selkänsä hänelle ja ryhtynyt palvelemaan epäjumalia. Siksi Jumala on kääntänyt selkänsä ihmiselle ja hylännyt hänet elämään synnissä. Jumala on salattu Jumala. Emme voi nähdä häntä, emme piirtää hänestä kuvaa, emme kuulla hänen ääntään. Siksi ihmiset sanovat olevansa viisaita, mutta ovat tulleet tyhmiksi. Salattu Jumala kohdataan vain siellä, missä hän tahtoo itsensä kohdattavan, Raamatun sanassa, kasteessa ja ehtoollisessa.

Samaan kysymykseen liittyy kysymys sidotusta ratkaisuvallasta. Ihminen ei ole vapaa ottamaan ja jättämään. Omassa varassaan hän on hylätty ja pimeyden henkivaltojen vanki. Vain Pyhä Henki voi valaista meidän mielemme ja tuoda meidät Jumalan luo. Mutta mitä tämä kysymys merkitsee uskon ja järjen suhteelle?

Omakohtainen kokemus: Jeesuksen ihmeet

Voin ehkä havainnollistaa asiaa omakohtaisella esimerkilläni. Tein väitöskirjani Jeesuksen ihmeistä, itse asiassa siitä, miten ne suhtautuivat tuon ajan kreikkalaiseen uskoon. Tuohon aikaan oli tutkijoiden parissa vallalla vahva käsitys, jonka mukaan historiallinen Jeesus ei tehnyt ihmeitä, vaikka evankeliumit niin kertovat. Jeesus ihmeidentekijänä perustuu myöhempään uskoon, joka oli saanut vaikutteita kreikkalaisesta ja roomalaisesta uskosta. Lyhyesti sanottuna evankeliumien Jeesuksen – ihmeitä tekevän Jumalan pojan - väitettiin olevan kreikkalaisen ihmeidentekijöiden kopio.

Oma tutkimukseni pyrki puhkaisemaan saippuakuplan. Yhtään Jeesuksen ajan kreikkalaista ihmeidentekijää ei tunneta. On paha puhua kopiosta, jos kukaan ei ole nähnyt originaalia. Tutkijat olivat käyttäneet lähteitä epäkriittisesti, lainanneet toisiaan ja kiertäneet kehää. Teoria ei ole juuri enää hengissä. Sain olla mukana yhtenä monesta, jotka upottivat sen.

Evankeliumien kertomukset Jeesuksen ihmeistä eivät siis ole lainaa kreikkalaisilta. Mitä kristillinen usko hyötyi tästä tuloksesta? Muutamat ehkä vahvistuivat kristillisessä uskossa, toiset mutisivat että tuo kaikki on sitten epähistoriallista lainaa juutalaisilta. Tuskin kukaan löysi Kristusta minun väitöskirjani perusteella. Ja kuitenkin on – niin uskon – merkitys sillä, mitä tuleville pastoreille opetetaan.

Maailman peruspalikat ja armon evankeliumi

Paavali käyttää toisinaan termiä, joka on nykyfyysikoille outo. Kreikan sana stoikheia, latinan elementa voi tarkoittaa kovin monia asioita. Mahdollisesti Paavali tarkoittaa Galatalaiskirjeessä (4:9) sillä tätä: Maailma on koottu tietyistä peruspalikoista, ikään kuin elementeistä. Ne ovat ikään kuin aakkosten kirjaimia. Näistä kirjaimista voidaan muodostaa laki – siis se, että Jumala vaatii – ja se mahtuu siis ihmisen järkeen. Sen sijaan niistä ei voida muodostaa evankeliumia, siis sitä, että Jumala antaa Kristuksen tähden syntiselle ihmiselle kaiken anteeksi. Se tulee tämän maailman ulkopuolelta, suoraan Jumalan Isän sydämeltä.

Tutkimuksella, järjellä ja tieteellä on tehtävänsä. Mutta kun Jumalan edessä syntinen ihminen kumartaa ja kiittää hänen armoaan, kyseessä ei ole järkevä päättely vaan Pyhän Hengen antama lahja.

Kumartava viisaus

Kirjassaan Länsimaan viisaat saksalainen piispa Herman Dietzfelbinger kuvaa eroa itämaisen ja länsimaisen viisauden välillä viitaten itämaan tietäjiin. Itämaan tietäjät olivat oman aikansa viisaita ja tiedemiehiä. Heidän viisauttaan ei loukannut se, että he tulivat Kristuksen luo ja kumarsivat häntä. 

Tämän hetken länsimaiden viisaille on tärkeää riippumattomuus ja ylpeä itsenäisyys. Hintana voivat olla samat tunnelmat, joita Friedrich Nietzschen lohduton runo Vereinsamt ilmeisesti heijastelee – tosin emme tiedä, mistä menetyksestä ja yksinäisyydestä hän puhuu: Pappilan hurskas poika tarvitsi vain vuoden saksalaisen liberaaliteologian myllytystä ja hän vakuuttui siitä, että tiede oli vienyt kristilliseltä uskolta pohjan. Runo puhuu ihmisestä, joka näkee varisten pakenevan talven kylmyyttä metsästä kaupunkiin. Itse hän kulkee päinvastaiseen suuntaan, yksinään kodista ja kaupungista kylmään metsään. 

”Joka menetti sen mitä sinä menetit, ei enää seisahdu missään… Senkin narri! Kätke verta vuotava sydämesi jäähän ja pilkkaan … Voi sitä, joka on hukannut kotinsa!”

Länsimainen viisaus näyttää usein erottavan tutkijan Jumalan viisaudesta. Ehkä juuri siksi meidän kasvoiltamme puuttuu usein se onnellinen löytäjän ilo, jonka maalaustaiteen mestarit ovat kuvanneet Itämaan viisaiden miesten kasvoille.