Calm Sea

Perhejuhlia ja yhteisöllisyyttä

Lapsen syntymä merkitsee usein suurta iloa. Edellisessä kirjoituksessa kävimme läpi, miten lapsen syntyminen maailmaan ei kreikkalaisessa ja roomalaisessa yhteiskunnassa merkinnyt vielä välttämättä oikeutta elämään. Sen sijaan juutalaiset ja heitä seuraten kristityt eivät sallineet vanhempien hylätä tai tappaa omaa lastaan. Nyt on aika katsoa, mitä tapahtui lapsen syntymän jälkeen. Perhejuhlat tuovat esille piirteen, joka tahtoo meidän aikanamme hiipua – on puhuttava yhteisöllisyydestä ja sen merkityksestä myös kristillisen perhe- ja seksuaalietiikan välittämisessä.


Lapsen syntymää on kreikkalais-roomalaisessa maailmassa juhlittu epäilemättä hyvin eri tavoin. Kirjalliset tekstit välittävät meille tietoa antiikin elämästä hyvin sattumanvaraisesti. Sen osoittaa havainnollisesti se, miten niukka on niiden meille välittämä informaatio aivan elämän arkeen liittyvistä juhlista. Tunnemme yhden tavan kreikkalaisesta Ateenasta ja se näyttää edustavan laajempaakin tapakulttuuria. Siellä järjestettiin lapsen kymmenentenä (joidenkin lähteiden mukaan viidentenä) elinpäivänä perhejuhla, jonka nimi oli dekate tai amfidromia. Nimi amfidromia, ”ympärijuokseminen”, joka oli ehkä köyhemmän kansan tapa, antaa etäisen viitteen siitä, mistä oli kysymys. Ilmeisesti lapsi asetettiin esille ja omaiset kulkivat ympäri tarkastamassa lapsen. Toisen selityksen mukaan kätilöt kuljettivat lasta ympäri omaisten keskuudessa. Joka tapauksessa kyse oli tapahtumasta, jossa lapsi tarkastettiin ja otettiin sukuun, ja ilmeisesti vieraat toivat myös lahjoja. Ymmärrettävästi tarkastus oli tässä vaiheessa pelkkä muodollisuus ja vanhemmat olivat tehneet oman seulontansa hyvissä ajoin ennen juhlaa. Perhejuhla merkitsi lapsen ottamista perheen ja suvun jäseneksi. Tässä yhteydessä hän sai myös nimen, ja sen jälkeen hänen asemansa oli aivan toisenlainen kuin ennen vanhempien ratkaisua pitää lapsi.


Roomalaisilla oli hyvin vastaava juhla kuin kreikkalaisilla, nimeltään lustratio, johon siihenkin liittyi nimen antaminen. Isä hyväksyi pienen lapsekseen ottamalla hänet syliinsä (tollere). Perheeseen otettavan lapsen ensimmäiset päivät olivat vahvasti uskonnon sävyttämiä. Sana lustratio viittaa puhdistamiseen, ja ilmeisesti kyseessä on ollut pahojen henkien karkottaminen. Komediankirjoittaja Plautuksen (n. 255-184) mukaan – kuten usein, hän ehkä seuraa tässäkin kreikkalaisen komedian käsikirjoitusta – toimitettiin pojan syntymän jälkeen viidentenä päivänä uhri jumalille (Trucul. 423). Kirkkoisä Tertullianuksen mukaan lapsen puolesta tarjottiin ennen juhlaa joka päivä uhriateria Junolle, kreikkalaisten Heralle (Anim. 39). Kun lapsi otettiin perheeseen, hänet otettiin myös uskonnolliseen yhteisöön, olivat tavat miten muodollisia hyvänsä.


Lapsi siis syntyi perheeseen, joka oli joko kreikkalainen tai roomalainen. Kuten edellisessä kirjoituksessa kävi ilmi, vastasyntynyt lapsi saatettiin joko pitää tai jättää heitteille tai tappaa. Tutkija Michelle Corbier tekee oivaltavan eron biologisen ja sosiaalisen syntymän välillä. Kreikkalais-roomalaisessa maailmassa biologinen syntymä saati sen esivaiheet eivät yleensä taanneet lapselle minkäänlaista elämisen oikeutta. Vasta sosiaalinen syntymä, jota perhejuhla merkitsi, antoi paikan perheessä ja yhteiskunnassa. Oman lapsen hylkääminen tai tappaminen oli aivan toinen asia ennen kuin hänet oli tunnustettu perheenjäseneksi kuin sen jälkeen.  Juutalaisille tällainen jako olisi ollut hyvin vieras. Heille biologinen syntymä merkitsi samalla syntymää Jumalan maailmaan ja hänen varjelukseensa. Ihmisellä ei ole lupa sammuttaa Jumalan sytyttämää elämää.


Kuten kreikkalaisilla ja roomalaisilla myös juutalaisilla oli oma perhejuhlansa (poika)lapsen synnyttyä maailmaan. Abraham sai Jumalalta käskyn ympärileikkauttaa itsensä ja perhekuntansa miespuoliset (1. Moos. 17:9-14). Tämä määräys annettiin uudelleen Moosekselle hyvin ehdottomassa muodossa (3. Moos. 12:3). Asiasta käytiin kiivasta keskustelua ns. makkabilaiskapinan yhteydessä (ks. alla). Viimeistään sen jälkeen oli selvää, että juutalaisten valtauoma katsoi ympärileikkauksen ehdottomaksi edellytykseksi kuulua Jumalan kansaan. Se oli asia, joka erotti toisistaan ”meidät” ja ”muut”. Siksi myös apostoli Paavali ylpeilee sillä, että hänetkin on ympärileikattu kahdeksantena päivänä (Fil. 3:5). Olettaa sopii, että hänen perheessään niin kuin muuallakin tähän tapahtumaan liittyi perhejuhla. Siinä hänet otettiin jäseneksi perheeseen ja uskonnolliseen yhteisöön.


Jako yksilön ja yhteisön elämän välillä kulki aikanaan ja kulkee edelleen monessa maassa toisin kuin länsimaisessa yhteiskunnassa. Kreikkalais-roomalaisen uskonnollisuuden sisällä oli mahdollista valita monia polkuja. Sen sijaan yhdenkin ihmisen kääntyminen vaikkapa juutalaiseksi saattoi johtaa mellakoihin. Usko oli paljon yhteisöllisempi asia kuin mitä nyt länsimaissa ymmärretään, ja läntisen kulttuurin ulkopuoliset yhteiskunnat auttavat edelleen ymmärtämään tätä näkökulmaa. Uskonto ei ole ainoastaan tiettyjen asioiden totena pitämistä, vaan se on myös osa kansallista identiteettiä. Vähemmistökansallisuuden edustaja ei enemmistön uskontoon siirtyessään hylkää vain omaa uskontoaan, vaan oman perheensä, kansansa ja kulttuurinsa. Uskonto ei ollut eikä ole yksityisajattelua.

Erinomainen esimerkki tästä on Jeesuksen ajan juutalaisuus. Se saattoi olla hyvinkin monimuotoista, mutta se oli luonteeltaan hyvin yhteisöllistä. Eri kansojen parissa vähemmistönä eläneellä kansalla oli oma, sen yhteen kokoava identiteetti. Siihen kuului yhteisön luova ja sitä säätelevä Mooseksen laki ja sen määräyksenä poikalasten ympärileikkaus. Juutalainen usko ja moraali opetettiin synagogassa, joka oli yhteisön sydän.


Välimeren maailmassa juutalaiset elivät läheisessä kosketuksessa muiden kansojen kanssa ja ennen muuta kreikkalainen kulttuuri veti puoleensa kansan ylimpiä kerroksia. Erityisesti tietyssä historian vaiheessa testailtiin, olivatko kaikki Mooseksen lain säädökset ja ennen muuta näkyvä ympärileikkauksen merkki tosiaan välttämätön edellytys sille, että joku saattoi olla juutalainen. Eikö juutalainen usko löytänyt paljonkin yhteyksiä kreikkalaisen viisauden kanssa – pitikö näitä yhteyksiä ehdoin tahdoin katkoa? Ennen niin sanottua makkabilaiskapinaa kreikkalaiseen kulttuuriin jotkut muita syvemmin sopeutuneet juutalaiset alkoivat suhtautua Mooseksen lain käskyihin joustavasti ja pyrkivät eroon ympärileikkauksesta (1. Makk. 1:15).  Monisyisen poliittisen kriisin ratkaisi lopulta varsin konservatiivisesti uskontoon suhtautunut kansanliike. Erityisesti tämän jälkeen Mooseksen laki ja ympärileikkaus olivat asioita, jotka määrittivät juutalaisen yhteisön identiteetin. Niistä sanoutui julkisesti irti vain yksityisajattelija.


Palestiinan ulkopuolella juutalaiset asuivat eri puolilla Välimerta ja enemmän tai vähemmän vähemmistössä. Joillakin seuduilla juutalaisia oli paljon. Egyptissä heitä oli satoja tuhansia ja Roomassa varovaisen arvion mukaan 50 000. Heidät erottivat toisista kansoista Mooseksen lain säädökset, jotka määrittivät niin ruokaseuraa kuin muutakin arkielämää. Juutalaisen yhteisön sydän oli synagoga. Missä sitä ei ollut, kuten Filipissä, harvalukuinen juutalaisten joukko kokoontui sapattina jokivarteen, josta Paavali arvasi etsiä heidän rukouspaikkaansa (Apt. 16:13). Yhteen oli kuitenkin tultava, koska muuten edessä oli sulautuminen enemmistöön.


Palaamme nyt varhaiseen Kirkkoon, sen perhejuhlaan ja yhteisöllisyyden haasteeseen. Eri kirkkokunnat ovat keskiajan jälkeen kiistelleet siitä, kastoiko varhainen Kirkko lapsia vai ainoastaan aikuisia. Tähän kysymykseen ei ole mahdollista käydä laajemmin tässä yhteydessä (olen kirjoittanut siitä täällä . Moderniin, yksilökeskeiseen ajattelutapaan sopii huonosti ajatus, jonka mukaan vanhempien vakaumus ratkaisee kasvavan lapsen uskonnon. Antiikin aika oli kuitenkin aivan toisessa määrin yhteisöllinen kuin meidän aikamme. Kasteen kohdalla on raamattuperustelujen lisäksi kyettävä näkemään tämä ero meidän maailmamme ja antiikin ajan välillä.   Missä perheenisä kääntyi kristityksi, kääntyi hänen mukanaan myös hänen perhekuntansa (Ap.t. 11:14; 16:15; 18:8), myös lapset. On enemmän kuin todennäköistä, että seuraavien lasten syntymään liittyi kreikkalaisen, roomalaisen tai juutalaisen initiaatioriitin korvaava juhla, kristillinen kaste, varsinkin kun Kolossalaiskirje (2:11-12) rinnastaa ympärileikkauksen ja kasteen.


Kristillisen lähetystyön ensimmäisinä vuosikymmeninä kristityksi kääntyminen oli hyvin radikaali ratkaisu, eikä se silloinkaan koskettanut vain yksilöä. Erityisesti Ensimmäinen Pietarin kirje heijastelee ensimmäisen polven käännynnäisten vaikeaa tilannetta omissa yhteisöissään. Kirjeen lukija huomaa, että muutkin olivat kovilla, mutta varsinkin orjat.  Oman uskonnollisen ja mahdollisesti myös kansallisen yhteisön ulkopuolelle ei ollut helppoa asettua. Tilanne alkoi helpottua, kun uusi usko alkoi muodostaa yhteisöjä, siis seurakuntien lisäksi perheitä ja sukuja.


Perhejuhlat heijastivat siis yhteisöllisyyttä, kuulumista yhteiseen perheeseen, sukuun ja kansaan. Länsimainen maailmamme elää korostetusti yksilökeskeistä aikaa, ja se on tapahtunut yhteisöllisyyden kustannuksella. Perhe, suku ja oma kansakin merkitsevät myös Suomessa huomattavasti vähemmän kuin vaikkapa viisikymmentä vuotta sitten. Tämä vaikuttaa myös omaan uskontulkintaamme. Kristinuskosta on tullut aiempaa enemmän yksityisasia, oma ja usein myös omannäköinen vakaumus, joka ei kuulu muille. Maahamme Lähi-Idästä tulleet ja täällä Kristuksen löytäneet ovat antaneet tuulahduksen toisenlaisesta maailmasta. Heille kristillinen usko ei ole vain nippu mielipiteitä ja käsityksiä. Se on kuulumista ystävien kanssa samaan yhteisöön ja läheistä kanssakäymistä. Näin he ovat johdattaneet suomalaisia kristittyjä lukemaan uusin silmin Uutta testamenttia. Siellä Kristuksen Kirkon yhteisöllisyys tulee ilmi monissa puhuttelevissa kuvissa. Kirkko on Jumalan kansa, Jumalan perhe ja Kristuksen ruumis, jossa jäsenet kuuluvat erottamattomasti yhteen.


Kristinuskon yhteisöllisyyden hiipuminen on merkittävät tekijä siinä, että olemme olleet heikkoja välittämään Raamatun perhe-ja seksuaalietiikkaa tulevalle polvelle. Uskova äiti tai isä on aivan liian usein jäänyt yksin taistelemaan sitä tulvaa vastaan, jonka nuoremme ja nuoret aikuiset kohtaavat mediassa, koululuokissaan ja joukkueidensa pukukopeissa. Tämä virta on liian vahva myös yksittäiselle nuorelle ja vanhemmallekin. Sen torjumiseen tarvitaan yhteisöä. Kristillinen perhe- ja seksuaalietiikka voi huonosti siellä, missä lapsilla ei ole seuraa toisten uskovien kotien lapsista ja jossa nuorilla ei ole kontaktia toisiin Raamattua lukeviin nuoriin. Eri puolille Välimeren maailmaa levittäytyneet juutalaiset olisivat Jeesuksen aikaan mennessä aikoja sitten sulautuneet enemmistön kansoihin, ellei heillä olisi ollut synagogaa ja siellä suhteellisen yhtenäistä käsitystä oikeasta ja väärästä. Länsimainen kristillisyys menettää kristillisen moraalinsa rippeetkin, ellei seurakunnista muodostu uudelleen paikkoja, joissa ihminen kohtaa aidosti toisen ihmisen ja joissa opetellaan kulkemaan yhteistä tietä. Missä seurakunnat eivät kykene tähän haasteeseen vastaamaan, pienempien yksiköiden on otettava vastuuta.



Pohdittavaksi


- Antiikin aikana uskonto oli hyvin yhteisöllinen tekijä. Missä määrin meillä usko yhdistää perhettä, sukua ja kansaa?

- Miten voisimme parantaa seurakuntiemme yhteisöllisyyttä ja saada näin enemmän voimaa myös tuoda esille kristillistä perhe- ja seksuaalimoraalia?

- Voiko meidän yhteiskunnassamme puhua erikseen biologisesta ja sosiaalisesta syntymästä?