Calm Sea

Uusi rakkaus?


Viime jaksossa lainatut lähteet osoittavat, että roomalaisessa maailmassa uusi avioliitto edellisen eläessä ei näytä ainakaan keisariaikana olleen mikään ongelma sen enempää miehelle kuin naisellekaan. Avioliittoja solmittiin ja purettiin hämmentävän vilkkaasti, eikä edes seitsemäs tai jopa kymmenes avioliitto ollut ongelma miehelle eikä naiselle. Mutta millaista oli elämä juutalaisten ja kristittyjen parissa?


Edellä lainattu Mooseksen lain säädös puhuu vaimon hylkäämisestä. Seuraavat jakeet puhuvat siitä, miten asia saattoi edetä:


Jos joku ottaa vaimon ja nai hänet ja vaimo ei häntä enää miellytä, sentähden että mies on tavannut hänessä jotakin häpeällistä, ja hän kirjoittaa hänelle erokirjan ja antaa sen hänen käteensä ja lähettää hänet pois talostaan ja jos nainen sitten, lähdettyään hänen talostaan, menee ja joutuu toisen miehen vaimoksi, ja myöskin tämä toinen mies hylkii häntä ja kirjoittaa hänelle erokirjan ja antaa sen hänen käteensä ja lähettää hänet pois talostaan, tai jos tämä toinen mies, joka on ottanut hänet vaimokseen, kuolee, älköön hänen ensimmäinen miehensä, joka lähetti hänet pois, ottako häntä uudestaan vaimokseen, sittenkuin tämä on tullut saastutetuksi, sillä se olisi kauhistus Herran edessä. Älä saata syynalaiseksi maata, jonka Herra, sinun Jumalasi, antaa sinulle perintöosaksi (5. Moos. 24:1-4)


Naista ei saanut siis vain heittää ulos, vaan hänelle piti antaa mukaan vapaan naisen aseman osoittava dokumentti. Hän saattoi siis avioitua uudelleen tultuaan hylätyksi. Ainoa tässä asetettu rajoitus on, että hän ei saa uuden avioliiton solmittuaan palata entisen miehensä aviovaimoksi – juuri tuohan tapahtuu Hoosean kirjassa, jossa profeetan avioliitto kuvaa Jumalan ja Israelin suhdetta. Uutta avioliittoa puolison eläessä ei siis näytä Mooseksen laissa rajoittavan juuri mikään.



Uusi avioliitto ei ollut kielletty myöskään Jeesuksen ajan juutalaisuudessa. Josefos oli naimisissa kolmesti. Edellisessä luvussa mainitut avioliittotodistukset ja muut ei-kirjalliset lähteet kertovat siitä, että avioeroja otettiin ja uusia avioliittoja solmittiin. Avioliitto oli sopimus, ja sopimus voitiin myös purkaa.


Mooseksen laki sisältää nykypäivästä katsoen varsin mielenkiintoisen säädöksen. Jos kuolema vie lapsettomalta vaimolta hänen aviomiehensä, miehen veljen velvollisuus on saattaa hänet raskaaksi. Syntynyt lapsi katsottiin vainajan lapseksi ja perilliseksi. Nykyajan ihmisen on syytä ymmärtää, että säädökseen liittyvät asenteet olivat aivan toisenlaiset kuin mitä voisimme omasta ympäristöstämme käsin ajatella. Mooseksen lain kohta tekee selväksi, että kyseessä on naisen oikeus ja miehen velvollisuus: Kyseessä ei ole hempeä rakkaussuhde, vaan vaimon oikeus saada itselleen elättäjä ja välttyä äärimmäiseltä köyhyydeltä. Jos mies kieltäytyy täyttämästä velvollisuuttaan, naisella on oikeus sylkeä häntä julkisesti silmille (5. Moos. 25:5-10). Juuri tähän tilanteeseen liittyy Onan ja hänen usein väärin tulkittu toimintansa: Hän käytti häikäilemättä hyväkseen hätätilanteessa olevaa naista (1 Moos. 38:7-10).


Yllä kuvattu niin sanottu leviraattiavioliitto (levir= lanko) näyttää olleen käytössä vielä Josefoksen aikana, koska hän toistaa Mooseksen siitä antamat säädökset sisällöllisesti sellaisenaan (Ant. 4.254-256).



Sekä kreikkalais-roomalaista että juutalaista taustaa vasten katsottuna Jeesuksen opetus hylkäämisestä, avioerosta ja uudesta avioliitosta on poikkeuksellista. Markuksen evankeliumi näyttää antavan täyskiellon avioerolle.


Kun he olivat keskenään, opetuslapset kysyivät uudestaan tätä asiaa. Jeesus sanoi heille: "Se, joka hylkää vaimonsa ja menee naimisiin toisen kanssa, on avionrikkoja ja tekee väärin vaimoaan kohtaan. Ja jos vaimo hylkää miehensä ja menee naimisiin toisen kanssa, hänkin tekee aviorikoksen." (Mark. 10:1-12)


Näissä sanoissa ei näytä olevan minkäänlaista tulkinnanvaraa. Tässä yhteydessä on kuitenkin palattava Matteuksen evankeliumin lisäämiin sanoihin:


Minä sanon teille: se, joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden (me epi porneiai) ja menee naimisiin toisen kanssa, tekee aviorikoksen (Matt. 19:9)


Mitä nämä sanat merkitsevät? Joidenkin mukaan aviorikoksen tapahduttua mies (pysymme jakeen sanoissa!) saa hylätä vaimonsa ja mennä naimisiin toisen kanssa. Vai onko niin, että tuossa tilanteessa hylkääminen on sallittu, mutta uusi avioliitto ei? Ja tarkoittaako sana ”haureus” (porneia) ollenkaan meidän tuntemaamme uskottomuutta vai viittaako se liian läheisiin sukulaisavioliittoihin, mitä me sanoisimme ennemmin insestiksi (Jukka Thurén): Pakanalähetys ei purkanut normaaleja avioliittoja, mutta Mooseksen lain kieltämät sukulaisavioliitojen purkamisen se salli. Luukkaan evankeliumin sanat ovat huomattavasti yksiselitteisemmät:


Jokainen, joka hylkää vaimonsa ja nai toisen, tekee aviorikoksen, ja samoin tekee aviorikoksen se, joka nai miehensä hylkäämän naisen. (Luuk. 16:18)


Tämän sanan mukaan mies tekee aviorikoksen hylätessään vaimonsa ja naidessaan toisen, mutta myös miehensä hylkäämän naiva tekee aviorikoksen – kyseessä on siis tarkalleen Mooseksen lain edellyttämä tapaus, jossa hylätyllä on vapaan naisen aseman takaava dokumentti. Jeesuksen opetus on ollut omana aikanaan hyvin radikaali.


Torjuessaan avioeron Paavali vetoaa suoraan Jeesuksen opetuksiin. Avioeron hän tosin sallii, mutta ei uutta avioliittoa puolison eläessä – Room. 7:1-3 mukaan kuolema purkaa avioliiton, ja tässä hän varmasti liittyy juutalaiseen perintöönsä. Samoin hän sallii uuden avioliiton 1. Kor. 7:8-9, vaikka sanookin henkilökohtaisena kantanaan ihmisen olevan onnellisempi ilman uutta avioliittoa. Kuten edellä on todettu, lähetystyön jakaessa perheen kristitty puoliso ei saa jättää uskosta osatonta.


Mutta jos se puoliso, joka ei usko, tahtoo erota, niin erotkoon. Uskovaa veljeä tai sisarta ei tällaisessa tapauksessa sido mikään pakko. Jumala on kutsunut teidät elämään rauhassa. (1. Kor. 7:15)


Paavali ei kirjoittanut tilanteessa, jossa joku on ”tosiuskovainen” ja toinen kuuluu kirkkoon vain nimellisesti. Korinttilaiset tiesivät varsin hyvin, kuka oli kääntynyt kristityksi ja kuka pysynyt pakanauskonnossa. Kohdan soveltaminen nykyhetkeen ei siis ole aina helppoa. Mutta ennen kaikkea - mitä tarkoittavat sanat ”ei sido mikään pakko” (KR 1938: ”veli ja sisar eivät ole semmoisissa tapauksissa orjuutetut”)? Sitäkö, että kristityn naisen ei tarvitse omantunnon syystä yrittää pysytellä talossa, josta hänet heitetään ulos, tai miehen kulkea etsimässä poislähtenyttä vaimoaan? Vai sitä, että tuossa tilanteessa kristitty on vapaa puolisostaan ja voi solmia hyvällä omallatunnolla uuden avioliiton? Lukija huomaa ehkä täydentävänsä turhan helposti Paavalin jättämän aukon omilla ajatuksillaan.


Aikaa myöten länsimainen oikeuskäytäntö ja kristillinen elämä kasvoivat laajalti yhteen myös nyt käsiteltävässä asiassa. Avioliitto on aina ollut yhteiskunnalle tärkeä instituutio, ja oikeuden käyttäjät ovat joutuneet ottamaan kantaa myös avioliiton purkautumiseen. 


Ennen reformaatiota käytäntö oli tullut eettisesti kestämättömäksi. Roomalaiskatolinen kirkko ei sallinut avioeroa, mutta julisti suhteellisen helposti varakkaiden ja varsinkin ruhtinaiden avioliitot pätemättömiksi ja antoi oikeuden uuteen avioliittoon – Englannin Henrik VIII sentään löysi lopulta rajat tällekin käytännölle. Reformaatiossa syntyneet yhteisöt eivät katsoneet omaavansa samaa valtaa kuin Rooman kirkko ja uudesta avioliitosta tuli siksi ongelma, jota koetettiin ratkoa raamatunselityksellä. Lutherin neuvottomuuden ja suoranaisen hädän huomaa lukiessaan hänen teostaan Avioliitosta (1520). Ihmiset jättivät aviopuolisonsa ja siitä seurasi suuria vaikeuksia. Ongelma oli sielunhoitajalle polttava, eikä Luther löytänyt siihen ratkaisua. Neuvottomuutta seurasivat pian Lutherin elämän värikäs harharetki. Luther koetti ratkaista Hessenin ruhtinaan Filipin onnettoman avioelämän sallimalla hänelle salaa Vanhan testamentin mallin mukaan toisenkin vaimon (1539). Ratkaisu oli outo ja virheellinen, mutta osoitti samalla, miten Luther yritti hakea ratkaisua rikkomatta Raamatun selkeää käskyä. Avioeroa hän ei Jeesuksen sanojen vuoksi voinut sallia ruhtinaalle sen enempää kuin hän olisi sen tuossa tilanteessa sallinut tavalliselle kristityllekään, koska vaimo ei ollut syyllistynyt aviorikokseen eikä häntä saanut hylätä. Asia tuli ilmi, herätti valtavan sotkun ja kohun ja käytäntö opetti Lutherille raamatunselitystä: Hän toivoi Pirun keittävän helvetin kirnussa sen, joka vielä suosittaisi hänelle kaksoisavioliittoa.


Sotku jäi historiaan, mutta ongelma ei. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa on uudesta avioliitosta puolison eläessä vain yksi lause. Luetellessaan roomalaiskatolisen kirkon antamia perusteettomia avioliittosäädöksiä Melanchthon sanoo Augsburgin tunnustuksen Puolustuksessa näin:


Epävanhurskas on sekin säädös, joka avioeron jälkeen estää syytöntä osapuolta menemästä uuteen avioliittoon


Lause liittyy 1500-luvun alun vilkkaaseen keskusteluun, johon tässä kirjasessa ei voida käydä. Irrallisena se on harmillisen moniselitteinen. Jokainen avioliitossa elänyt tietää, miten vaikeaa aviokriisissä on löytää syytöntä. Silti juuri ”syyllisen” ja ”syyttömän” osapuolen etsiminen on kuitenkin ohjannut luterilaisia kirkkokuntia halki vuosisatojen. Tällä hetkellä tilanne näyttää kuitenkin muuttuneen: Kenen hyvänsä on lupa hylätä kenet hyvänsä ja avioitua kenen kanssa hyvänsä ja kirkko antaa siunauksensa kuinka monta kertaa hyvänsä. Suomalainen yhteiskuntakaan ei ole enää muutamaan vuosikymmeneen etsinyt lakituvassa syyllistä ja syytöntä, mikä oli käytäntö pitkään. Nykyinen länsimainen elämäntapa alkaa muistuttaa Rooman keisariaikaa, jossa avioliitto lähinnä varmisti senhetkisen elämän juridisen puolen. Tämän elämäntavan yhdistäminen Jeesuksen opetukseen vaatii selittäjältä jonkin verran elastista taituruutta. Nykykäytäntö ei perustukaan Raamattuun, vaan siihen, että alkuun radikaali liike ja porvarillinen yhteiskunta ovat sulautuneet toisiinsa. Vasta Kirkon ja länsimaisen yhteiskunnan välisen avioliiton purkautuminen antaa mahdollisuuden katsoa tätäkin asiaa uudesta näkökulmasta. Onnettoman avioliiton raunioilla vuodatetut kyyneleet eivät tosin ole katoamassa mihinkään.


On varmaan syytä erottaa toisistaan kaksi eri tilannetta, vaikka Raamattu ei suoraan tätä eroa tee. Toisessa tilanteessa ihminen pohtii omalta kohdaltaan avioituako uudelleen, toisessa hän on solminut sen ehkä vuosia sitten. Edellisessä tilanteessa on syytä lukea tarkkaan nyt lainatut teksti. Jälkimmäiseen tilanteeseen tuo valoa Korintin ja Rooman tilanne. Seurakuntaan tulleella ei-juutalaisella saattoi olla ainakin Roomassa takanaan monta avioeroa ja uutta avioliittoa. Siitä huolimatta heidät otettiin vastaan armonvaltakuntaan. Jokainen avioero merkitsee tappiota ja solmittu uusi avioliitto on Jeesuksen sanojen vuoksi hyvin ongelmallinen. Kristityn ei tarvitse katsoa kuitenkaan taaksepäin ja kantaa mukanaan taakkoja, jotka Kristus on jo kertaalleen kantanut hänen puolestaan.


Pohdi:

- Missä määrin tämänhetkinen länsimainen elämäntapa muistuttaa kreikkalaista ja roomalaista elämäntapaa?

- Kristitylle näyttävät olevan vastakkain välttämätön, elämänkokemukseen perustuva pakko avioitua uudelleen ja selvä Jeesuksen sana. Mitä ajattelet?