Avioliitto – mikä se on ja miten se solmittiin?

Avioliitto on vahva instituutio niin historiallisesti kuin maailmanlaajastikin. Muista perhemalleista huolimatta on ollut ja on edelleen hyvin yleistä, että yksi mies ja yksi nainen ovat kuuluneet pysyvästi toisilleen. On varmaan hyvä luoda katsaus siihen ympäristöön, jossa kristinusko syntyi.

Kreikkalaiset ja roomalaiset

Hellenistisenä kautena ja Rooman keisariaikana kansojen meri joutui uudella tavalla kosketukseen toistensa kanssa. Juuri avioliiton kohdalla tutkijalla on kiusaus nostaa kätensä pystyyn. Emme yksinkertaisesti tiedä, millaisia olivat lukemattomien kansojen tavat solmia avioliitto ja millainen perhemalli niillä kullakin oli. Kummallisuuksia etsivät kirjailijat – niiden esitteleminen oli tyypillinen hellenistisen kauden piirre ja se jatkui keisariaikana – saattoivat naurattaa lukijoitaan kuvatessaan kansojen todellisia tai kuviteltuja elämäntapoja. Vahvemmalla pohjalla olemme, kun puhumme perinteisestä kreikkalaisesta ja roomalaisesta maailmasta. Samalla on syytä muistuttaa, että tämä perinne ei ollut kaikki, mitä apostolit kiertäessään kohtasivat.

Kuten edellä on todettu, antiikin kreikkalaisessa ja roomalaisessa maailmassa avioliiton solmimisen tärkein syy oli saada laillisia jälkeläisiä. Lienee myös käynyt selväksi, että aviollinen uskollisuus sellaisena kuin me sen ymmärrämme, oli yleinen ihanne vain vaimon eikä aviomiehen osalta. Miehen seksuaalielämä ei suinkaan rajoittunut avioliittoon, vaan hänellä oli edelleen suhteita orjatyttöihin ja katunaisiin, usein myös poikiin ja miehiin.

Klassisessa Ateenassa kansalaisuuden sai vuodesta 451 e.Kr. alkaen vain sellainen, jonka molemmat vanhemmat olivat kaupungin kansalaisia. Tämä säädös pyrki säilyttämään vallan pienellä, tiiviillä kansalaisten joukolla. Ateenan sukupuolimoraalin tiivistää katkelma klassisen kauden kuuluisen puhujan Demostheneen nimissä kulkevasta puheesta.

Meillä on rakastajattaret nautintoa varten, asuinkumppanit päivittäistä seksuaalielämää varten ja vaimot laillisten lasten saamista varten.

Soturikaupunki Spartan harvalukuiset kansalaismiehet keskittyivät armeijansa asioihin ja vaimot kantoivat paljon vastuuta arkielämästä, mutta klassisen kauden Ateenassa naisen paikka oli tosiaan kotona. Erityisesti varakkaan väen parissa tyttö kasvoin ilman suurempaa kontaktia ulkomaailmaan, Cornelius Nepoksen aiemmin mainittu hämmästely osoittaa, että ainakin hän piti sitä yleisesti kreikkalaisena tapana. Vaimon tehtävä rajoittui siis siellä hyvinkin selkeästi kodin piiriin ja lasten saamiseen.

Meille säilyneet kreikkalaisten kirjailijoiden tekstit edellyttävät avioliiton solmimisen ja normaalit häätavat kaikkien tuntemiksi. Siksi kukaan ei kuvaa yksityiskohtaisesti oman kaupunkinsa tapoja. Me joudumme kokoamaan tavat palapelin tavoin. Parhaiten tunnemme ne klassisen ajan Ateenasta. Siellä vanhemmat olivat sopineet avioliitosta hyvissä ajoin etukäteen. Useimmiten vasta n. 15-vuotias tyttö vietti naispuolisten ystäviensä kanssa juhlallisesti viimeiset päivänsä isänsä kodissa ja toimitti tärkeät uhrit. Tämän jälkeen koitti hääyö ja soihtujen palaessa avioliittoa juhlittiin suurella joukolla.

Isät eivät halunneet jättää nuoria tyttäriään kohdeltavaksi miten hyvänsä. Tytön mukaan annettiin myötäjäiset, joita ei kuitenkaan voitu uudessa perheessä käyttää miten hyvänsä. Mies saattoi hallinnoida tätä omaisuuden osaa, mutta hän ei omistanut sitä, vaan se saatettiin tietyissä tilanteissa vaatia takaisin (ks. Demosthenes 40). Avioliitosta laadittiin sopimus, ja huomattava myötäjäissumma merkitsi vaimolle turvaa sekä huonon kohtelun että aviomiehen kuoleman varalta.

Egyptin Elefantinesta löytynyt papyrus vuodelta 311 e.Kr on Herakleideen ja Demetrian avioliittosopimus. Huippumielenkiintoinen teksti ei ole aivan köyhän parin avioliittosopimus. Nyt myötäjäisiksi annettiin tuhat drakhmaa, siis noin kolmen vuoden palkka varjelemaan nuorta vaimoa. Jos mies rikkoo todistetusti sopimusta, hänen oli palautettava myötäjäissumma ja lisäksi maksettava vielä toinen mokoma korvausta. Jos taas Demetria syyllistyy loukkaavaan käytökseen, hän menettää oikeutensa koko summaan. Dokumentti varmaan kirjoitettiin tarkkaan ja on syytä katsoa tarkkaan, mitä se sanoo ja mitä se jättää sanomatta: Demetria oli ainoa laillinen vaimo, taloon ei saanut tuoda toista vaimoa hänen rinnalleen ja ainoastaan Demetrian lapset olivat tunnustettuja perillisiä. Sen sijaan sopimus tuskin on tarkoitettu rajoittamaan Herakleideen liihottamista kylillä tai edes suhteita kotiorjiin.

Voimme valtaosin vain aavistella, miten vahva oli sopimuksen ja myötäjäisten antama turva. Muokatessaan kreikkalaisia komedioita latinankieliselle yleisölle roomalainen Plautus olettaa tavan yleisesti tunnetuksi ja antaa asiansa sotkeneen miesparan pelätä, että hänen raivostunut vaimonsa tosiaan ottaa myötäjäiset mukaansa ja häipyy. Arkipäivän asioilla katsojiaan naurattanut koomikko ei varmaankaan puhu aivan perättömiä, vaikka tapakulttuurin kirjoittaminen komedioiden perusteella on toki aina riskialtista. Vaimoväki ei varmaankaan pystynyt estämään sitä, että mies lentää kukasta kukkaan, mutta ei ymmärrettävästi pitänyt siitä, että se tapahtui hänen silmien alla. Ennen kaikkea kukaan ei saanut uhata laillisen vaimon tai avioliitossa syntyneiden lasten asemaa.

Länsimainen oikeus lepää roomalaisen oikeuskäytännön perustalla siinä määrin, että oikeustieteen opiskelijat käyvät edelleen läpi sen perusteet. Vaikka roomalaista oikeutta leimasi konservatiivisuus, vuosisatojen kuluessa tapahtui myös kehitystä, joka on nähtävissä yksittäisten lähteiden todistuksissa. Kaikki tämä tulee näkyviin myös avioliiton kohdalla.

Vain laillinen avioliitto tuotti Rooman kansalaisia ja siksi varhaisin, hyvin oligarkkinen aika varasi sen ainoastaan ylimystön oikeudeksi. Avioliitto solmittiin juhlallisin uskonnollisin menoin (confarreatio). Jo satoja vuosia ennen Jeesuksen syntymää laillinen ja kansalaisia tuottava avioliitto sallittiin myös tavalliselle kansalle. Juhlava avioliiton solmimistapa jäi ylimystön käyttöön ja tavallinen kansa valitsi kahdesta tavasta. Coemptio, ”ostaminen”, oli muodollinen toimenpide, jossa morsian ja hänen omaisuutensa siirtyivät välittömästi miehen valtaan. Toinen mahdollisuus solmia avioliitto oli vuoden kestänyt katkeamaton yhdessä asuminen (usus). Sen saattoi jompikumpi tarkoituksellisesti katkaista asumalla muutaman päivän vuodessa vieraan katon alla ja jatkaa näin yhteiselämää ilman avioliittoa.

”Ostaminen” kuulostaa todellisuutta tylymmältä. Itse asiassa roomalaisen naisen asema oli monin tavoin vahvempi kuin esim. Ateenassa ja avioerokin oli Jeesuksen aikana Roomassa paitsi mahdollinen myös tavallinen. Mutta ennen kaikkea avioliittoon vaadittiin molempien osapuolten suostumus. Kun se oli saatu, mies antoi morsiamelleen kihlauksen merkiksi korun tai sormuksen – se oli etumaksu siitä, mitä hän oli antamassa tulevalle vaimolleen avioliiton solmimishetkellä.

Kreikkalais-roomalaisessa maailmassa kaikki seksi ei siis suinkaan kuulunut vain avioliittoon. Sen sijaan oli kaikille selvää, oliko ihminen avioliitossa vai ei. Kyse oli sopimuksesta, joka toi molemmille oikeudet ja velvollisuudet. Ei ollut epäselvää, omistiko ihminen oman talonsa vai ei, eikä ollut epäselvää, oliko pari naimisissa vai ei. Sopimus joko on voimassa tai ei ole.

Vanha testamentti ja juutalainen usko

Israelin uskossa avioliiton asema on vahva. Aivan Raamatun ensimmäisillä lehdillä Jumala asettaa avioliiton ja siunaa ihmisen:

27 Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. 28 Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: "Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu."

Vanhan testamentin lukija törmää nopeasti muutamaan mielenkiintoiseen asiaan. Patriarkoilla ja kuninkailla oli useita vaimoja. Tapa oli itämailla itsestäänselvyys. Paimentolaiskulttuurissa useat vaimot ja heidän jälkeläisensä mahdollistivat laajojen laumojen paimentamisen, kuninkailla taas lukuisat vaimot osoittivat hallitsijan rikkauden ja mahdin, ja avioliitot toimivat myös diplomatian välineenä. Mooseksen laki pyrkii turvaamaan aiemmin otetun vaimon aseman, jos mies ottaa hänen rinnalleen toisen (2. Moos. 21:10), ja samoin miehelle vähemmän rakkaan lasten perintöoikeuden (5. Moos. 21:15-17). Moniavioisuus on siis selvästi läsnä Vanhassa testamentissa. Toisaalta kuitenkin alkukertomuksissa ainoa moniavioinen on kovaotteinen Lemek, jonka vaimoja olivat Ada ja Silla (1. Moos. 4:19), ja ilmeisesti hänen toimintansa on ymmärrettävä syntiinlankeemuksen seuraukseksi kuten saman luvun veljesmurha. Vanha testamentti sisältää myös kriittisiä ääniä moniavioisuutta kohtaan – Laulujen laulussa ihaillaan naista ja sanotaan näin:

” Minun yksin on oma viinitarhani.

Pidä tuhantesi, Salomo!

Vartijoillekin anna parisataa! “(Laulujen laulu 8:12)

Jumala yhdistää toisiinsa luomiskertomuksessa yhden miehen ja yhden naisen ja siunaa heidät (1. Moos. 1:27-28). Vanhan testamentin myöhäisemmissä osissa moniavioisuus liitetään vain kuninkaisiin, kuten Daavidiin ja Salomoon. Jeesuksen aikana kuningas Herodeksella oli useampia vaimoja. Tavalliseen kansaan kuuluvista vain Samuelin isällä mainitaan olleen kaksi vaimoa (1. Sam. 1).

Vaikka monissa Vanhan testamentin kohdissa ei suoraan torjuta mahdollisuutta useampaan vaimoon, suunta kulkee kohti yhden miehen ja yhden naisen liittoa. Jo Laban varoittaa Jaakobia ottamasta vaimoa hänen tyttäriensä rinnalle (1. Moos. 31:50), ja ilmeisesti avioliittosopimuksiin voitiin kirjata miehelle kielto ottaa toista vaimoa. Hyvän vaimon ylistys (Sananl. 31:10-31) näyttää osoittavan nimenomaan yksiavioisuuden suuntaan. Profeettojen tekstit kuvaavat Jumalan ja hänen kansansa suhdetta ja vertaavat sitä yksiavioiseen liittoon (Jer. 3; Hoos. 2; Hesekiel 16 ja 24). Silti sekä Josefos (Juutalaisten historia 4,249-250) että rabbiiniset tekstit pitävät moniavioisuutta mahdollisena – eihän se voi olla väärin, mitä isä Abraham teki. Silti kyse oli lähinnä teoreettisesta mahdollisuudesta. Yksiavioisuus oli normi myös rabbiinisena aikana. Erityisesti Egyptin juutalaiset olivat tavanneet liittää avioliittosopimuksiinsa jo viimeistään 400-luvulla e.Kr. yksiavioisuuteen sitovan kappaleen, ja sama käytäntö on nähtävissä myös Palestiinassa. Egyptissä syntynyt Vanhan testamentin käännös Septuaginta lisää tekstiin sanat ”ne kaksi” (1. Moos. 2:24), ja tekee näin kreikankielistä tekstiä lukeneille yksiavioisuuden itsestäänselvyydeksi. Sama käsitys oli kuitenkin vallalla myös Qumranissa, jossa Septuagintaa ei niinkään käytetty.

Nykyajan ihminen saa Vanhaa testamenttia lukiessaan useaan kertaan panna sivuun romanttisen rakkauden värjäämät silmälasinsa ja opetella katsomaan maailmaa, jossa ruoka ja elossapysyminen olivat elämässä ensimmäisellä sijalla. Naimattoman naisen väkisin ottanut mies joutuu avioitumaan uhrinsa kanssa (5. Moos. 22:28-29), ja tässä on kyse nimenomaan uhrin oikeudesta. Jos kuolema vei lapsettomalta naiselta miehen, vainajan veljen velvollisuus oli saattaa nainen raskaaksi ja tuottaa näin hänelle elättäjä (5. Moos. 25:5-10). Myös tässä kohdassa on kyse naisen oikeudesta ja miehen velvollisuudesta. Tylyimmillään kerrotaan Lootin kahdesta tyttärestä, jotka juottivat isänsä umpihumalaan ja järjestivät itseensä raskaaksi – mutta tuosta sotkusta syntyivätkin sitten kaksi halveksittavaa pakanakansaa, mooabilaiset ja ammonilaiset (1. Moos. 19).

Mooseksen laki kielsi liian läheiset sukulaisavioliitot (3. Moos. 18). Veljen vaimon kaappaaminen oli asia, josta huomauttaminen vei Johannes Kastajan telkien taa (Mark. 6:18). Mahdollisesti juutalaiset eivät vaatineet jumalaapelkääviä pakanoita purkamaan tällaisia avioliittoja edes heidän kääntyessään juutalaisiksi, mutta Paavali ei suvainnut kristityn elävän isänsä vaimon kanssa (1. Kor. 5).

Kaiken kaikkiaan israelilaisella avioliittokäytännöllä oli jo Uuden testamentin aikaan mennessä ollut oma historiansa. Avioliitto kuuluu joka tapauksessa alusta lähtien Israelin yhteiskuntaan ja sen perustaan. Luomiskertomuksen sanoja “Lisääntykää ja täyttäkää maa” (1. Moos. 1:28) ei yleisen tulkinnan mukaan katsottu siunaukseksi, vaan käskyksi, jota jokaisen pitää noudattaa. Siksi kaikkien oli tämän käsityksen mukaan mentävä naimisiin ja myös saatava lapsia. Varmaan jo pieni pilke silmäkulmassa oli niillä Mishnaan kirjatun ohjeen antajilla, jotka kertovat kuinka pitkään minkäkin ammatin harjoittaja sai olla ilman seksielämää vaimonsa kanssa niin kauan kuin oli lapseton:

Jos joku antaa Jumalalle lupauksen pidättyä seksistä vaimonsa kanssa, Shammain koulukunta sallii sen kahdeksi viikoksi. Hillelin koulukunta sallii sen viikoksi. Tooran opiskelijoille se on sallittua ilman vaimon suostumusta 30 päiväksi. Työläisille sallitaan viikko. Rabbi Elieser sanoi: ”Tooran tarkoittama seksuaalinen velvoite tarkoittaa tätä: Työtä vailla olevat: Joka päivä. Työläiset: Kahdesti viikossa. Aasinajajat: Kerran viikossa. Kamelinajajat: Kerran 30 päivässä. Merimiehet: Kerran kuudessa kuukaudessa” (m. Ket. 5:6).

Avioliiton edessä on siis varhaisessa juutalaisuudessa selkeästi positiivinen etumerkki. Avioliitto on hyvä, myönteinen asia ja se kuuluu kaikille. Avioitumisikä poikkesi juutalaisilla selvästi kreikkalaisesta ja roomalaisesta maailmasta. Rabbien ohjeen mukaan tyttöjen tuli avioitua 12-vuotiaina ja poikien 15-vuotiaina. Meidän tuntemissamme tapauksissa tyttö on ollut yleensä jonkin verran vanhempi, noin 15-vuotias. Sen sijaan pojat ovat avioituneet paljon kreikkalaisia ja roomalaisia naapureitaan aikaisemmin, eikä ikä juuri poikennut mainitusta ohjeesta.

Juutalaiset ovat ilmeisesti jo varhain solmineet avioliiton kolmessa vaiheessa. Ensin asia on sovittu sukujen kesken, sitten avioliitto on pantu toimeen ja sen jälkeen on juhlittu.

1) Avioliitto on sovittu perheiden kesken jo varhaisena aikana, mitä heijastelee jo Rebekan noutaminen Iisakin aviopuolisoksi (1. Moos. 26). Tässä yhteydessä on ilmeisesti kysytty morsiamen suostumusta, kuten Rebekaltakin kysyttiin. Tuossa vaiheessa sovittiin myös morsiamen hinnasta (mohar), jonka Vanha testamentti mainitsee useampaan kertaan. Se saattoi olla rahaa tai tavaraa, mutta myös erilaisia palveluksia. Jaakob teki neljätoista vuotta työtä appiukolleen Labanille saadakseen Rakelin ja Lean (1. Moos. 29). Tylympi morsiamenhinta asetettiin Daavidin maksettavaksi, sata filistealaisten miesten esinahkaa (1. Sam. 18).

Juutalaisessa tapakulttuurissa morsiamen isät alkoivat ilmeisen usein lahjoittaa sulhasen hänelle morsiamesta maksaman hinnan (mohar) tyttärelleen. Se kirjattiin hänen omaisuudekseen ja se oli maksettava hänelle avioerotilanteessa tai miehen kuoleman viedessä häneltä elättäjän. Mohar ei ollut pikkusumma, vaan se oli tarkoitettu varjelemaan naista miehen häikäilemättömyydeltä. Ongelmaksi tuli vain se, että nuorilla miehillä ei välttämättä tuollaisia rahoja ollut ja moni avioliitto uhkasi siksi viipyä tai jäädä kokonaan solmimatta. Ei morsian eikä hänen perheensä ollut tyytyväinen, jos sulhaskandidaatti joutui Jaakobin tavoin rehkimään vuositolkulla ja keräämään rahoja aina viipyviä häitä varten. Jeesuksen aikoihin juutalaiset opettajat keksivät siksi näppärän uudistuksen: Morsiamen hintaa ei enää vaadittu avioliiton solmimishetkellä, vaan se kirjattiin avioliittosopimukseen maksettavaksi avioeron hetkellä tai aviomiehen kuollessa. Näin vanhan tavan tarkoittama morsiamen turva säilyi, mutta maksuaikataulu muuttui ja mahdollisti avioliiton solmimisen. Tällaista kirjallista sopimusta kutsuttiin nimellä ketubah, ja niitä on säilynyt runsaasti. Tosin vanhimmat meille säilyneet ovat melko nuoria, vanhin toiselta vuosisadalta. Niitä on kuitenkin ilmeisesti kirjoitettu myös huomattavasti aikaisemmin. Koska avioliitto 5. Moos. 24:1 mukaan purettiin dokumentilla (ks. myös Jer. 3:8; Jes. 50:1), se varmaan myös solmittiin dokumentilla jo varhaisena aikana.

Todennäköisesti siis avioliittosopimus purkuehtoineen laadittiin kirjallisesti tai ainakin vahvistettiin valalla, kuten seuraavassa tapauksessa (P. Polit. Jud. 4). Herakleopoliin kaupungissa eräs Filotas- niminen nuorimies oli noin vuonna 134 e.Kr. kihlannut itselleen Nikaia-nimisen neidon ja hänen isänsä oli luvannut tytölle myötäjäiset (nyt ei siis puhuta morsiamen hinnasta). Isä olikin antanut tyttärensä toiselle, vaikka ei ollut saanut edelliseltä sulhaselta erokirjaa. Morsiamella ei ilmeisesti ollut purkuoikeutta, mutta sulhasella se oli. Loukattu Filotas vaati oikeudessa – ja juuri tässä sukelletaan papyrustutkijan arkeen: Papyrus on tältä kohdalta murtunut ja vaatimus joudutaan päättelemään. Varmaankin hän vaati itselleen luvattuja myötäjäisiä, ellei vaatinut toisen avioliiton purkamista ja morsianta itselleen.

2) Sen jälkeen kun avioliitto oli sovittu, saattoi kestää kauankin, ennen kuin se pantiin toimeen. Josefos mainitsee ohimennen avioliiton solmimisen yhteydessä toimitetun uhrin (Ant. 4,245). Uusi testamentti kertoo, miten morsian ja hänen ystävänsä odottivat lyhdyt kädessä sulhasta ja hänen ystäväänsä (Matt. 25:1-12). Jossakin vaiheessa sulhanen saapui ystävineen ja vei morsiamen omaan kotiinsa. Nuori pari vietiin häähuoneeseen todistajien odottaessa ulkopuolella. Häävuoteen vaate todisti morsiamen neitsyyden ja se pantiin talteen. Tästä kertoo välillisesti 5. Moos. 22:

17 Hän on puhunut perättömiä ja väittää, ettei tyttö ollut neitsyt. Tässä on todistus tyttäreni neitsyydestä.' Sitten vanhempien tulee levittää veren tahrima vaate kaupungin vanhimpien eteen, 18 ja näiden on ruoskittava mies 19 ja määrättävä hänelle sakkoa sata hopeasekeliä, jotka annetaan tytön isälle, koska mies on mustannut koskemattoman israelilaisen tytön mainetta. Tyttö jääköön miehen vaimoksi, eikä mies saa koko elinaikanaan hylätä häntä. 20 "Jos taas miehen esittämä väite pitää paikkansa eikä voida näyttää toteen, että tyttö oli koskematon, 21vanhimpien tulee viedä tyttö isänsä talon ovelle ja kaupungin miesten on kivitettävä hänet hengiltä; hän on harjoittanut haureutta ja tuottanut häpeää isänsä talolle ja koko Israelille. Hävittäkää paha keskuudestanne.

Moderni tutkija saattaa lukea Mooseksen lain säädöksiä kysellen, koska ne on annettu ja milloin ja miten niitä on mahdettu noudattaa. Jeesuksen ajan hurskaat juutalaiset lukivat tekstejä toisin. Ne velvoittivat jokaista. Koska lain mukaan tuollainen tapaus saattaa tulla ilmoille, siihen oli epäilemättä jokaisen varauduttava, ei epäilläkseen ketään vaan koska laki vaati sitä. Siksi häähuoneen vuodevaate pantiin epäilemättä tavan mukaan talteen todisteeksi tytön neitsyydestä hääyönä. Näin siis toinen kohta, avioliiton toimeenpano todistajien odottaessa näyttää olleen yleinen juutalaisessa tapakulttuurissa. Josefos viittaa ilmeisesti juuri tähän sanoessaan, että neitsyytensä ennen häitä menettänyt nainen kivitetään, ja samaan syyllistynyt papin tytär poltetaan elävältä (Ant. 4,248)

.

3) Juutalaisen hääjuhlan kohdalla evankeliumitekstit ovat merkittävä historiallinen lähde. Kertomus kymmenestä morsiusneidosta antaa jo kuvaa juhlan suuruudesta. Vielä selkeämmin asiaa valaisee kertomus Kaanaan häistä: Meluisaan hääjuhlaan osallistui ilmeisesti koko kylä ja vielä muutakin väkeä.

Jeesus ja Uusi testamentti

Jeesus sanoi avioliiton Jumalan asettamaksi ja liittyi voimakkaasti Vanhan testamentin opetukseen (Mark. 10):

6 Mutta maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. 7 Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, 8 niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. 9 Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako." (Mark. 10:6-9)

Monet Jeesuksen vertaukset ovat vuosituhansien ajan vieneet lukijansa juutalaiseen hääjuhlaan, jossa lyhdyt palavat, sulhasta odotetaan ja ollaan valmiina suureen iloon ja riemuun. Kristinusko poikkesi ensimmäisistä hetkistään alkaen äitiuskonnostaan vain siinä, että se antoi avioliiton ohella suuren arvon myös naimattomuudelle sekä suhteessaan avioeroon.

Merkillepantava on myös Jeesuksen väittely saddukeusten kanssa. He kertoivat kuvitteellisen tarinan naisesta, joka oli ollut naimisissa vuorollaan seitsemän veljeksen kanssa jääden aina leskeksi – kenen vaimo hän oli siis ylösnousemuksen jälkeen? Jeesuksen vastaus on tiukka:

"Te kuljette eksyksissä, ja mistä syystä? Koska ette tunne kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa. 25 Kun noustaan kuolleista, ei oteta vaimoa eikä mennä vaimoksi. Ylösnousseet ovat kuin enkelit taivaassa.” (Mark. 12:24-25).

Saddukeusten tarkoituksena ei ollut varsinaisesti keskustella avioliitosta, vaan osoittaa ylösnousemususko typeräksi. Siitä huolimatta Jeesuksen vastauksella on merkityksensä myös avioliittokäsitykselle. Useat juutalaiset suuntaukset odottivat tulevaksi messiaanista onnen aikaa. Jeesus tekee vastauksessaan selväksi, että avioliitto on tätä elämää varten, ei tulevaa. Tulevassa maailmassa kaikki on toisenlaista eikä sitä hahmoteta myöskään nykyisten perhemallien avulla.

Uusi testamentti liittyy saumattoman huomaamattomasti juutalaisiin avioliiton solmimistapoihin. Huomaamme, miten avioliitto sovittiin, pantiin täytäntöön ja sitä juhlittiin.

Maria ja Joosef olivat ”kihloissa” – moderni sana ei tee oikeutta tilanteelle, jossa avioliitosta on hyvin todennäköisesti tehty kirjallinen sopimus, mutta sitä ei ole pantu täytäntöön. Joosef on sitoutunut maksamaan morsiamen hinnan Marian perheelle, tai todennäköisemmin sitoutunut maksamaan sen avioerotilanteessa. Nyt suunniteltu avioliitto oli purkautumassa ja sopimusta oltiin pantamassa toimeen. Mahdollisuuksia oli kaksi: 1) Maria todetaan syylliseksi esiaviolliseen seksiin jonkun toisen kanssa ja hän on syyllinen sopimuksen rikkomiseen. Mikä ikinä olikin tuossa vaiheessa todellisuudessa käypä rangaistus, morsiamen hinnasta ei ollut puhettakaan. 2) Toisessa vaihtoehdossa Joosef otti omille niskoilleen taakan avioliiton purkautumisesta ja oli valmis maksamaan Marian vanhemmille sopimuksen vaatiman sakon. Hän oli valitsemassa toisen, Marialle helpomman vaihtoehdon ja purkamassa aiotun avioliiton. Toisin kävi, ja loppu on historiaa, pyhää historiaa.

Jeesuksen puheet ja vertaukset heijastelevat usein juutalaista tapakulttuuria. Ilmeisesti evankeliumin mainitsemat morsiusneidot ja Joh. 3 mainittu ”sulhasen ystävä” odottivat häähuoneen ulkopuolella ja toimivat todistajina, kun veren tahrima vuodevaate pantiin talteen käytettäväksi todisteena tarvittaessa. Kaanaan häät (Joh. 2) valtavine viinimäärineen antavat kuvan suuresta juhlasta, johon oli kutsuttu koko kaupunki, muualla asuvat ystävät lapsineen ja Jeesuksen kohdalla vielä tusina hänen seuralaisiaan.

Uudessa testamentissa avioliiton asema on siis hyvin vahva. Meille ei ole säilynyt tietoa siitä, miten avioliitto solmittiin ensimmäisten kristittyjen parissa. Joka tapauksessa se on ollut alusta lähtien olemassa oleva instituutio. Sen enempää juutalaisessa kuin kreikkalais-roomalaisessa maailmassakaan ei ollut epäselvää, oliko ihminen naimisissa vai ei. Kreikkalaiselle ja roomalaiselle sen kertoi laadittu ja huolellisesti talletettu asiakirja, ja näin on ollut ilmeisesti myös juutalaisten parissa. Pidän hyvin epätodennäköisenä, että ensimmäiset kristityt olisivat etsineet tässä omia polkujaan. Mutta miten he avioliiton solmivatkin, Heprealaiskirje kehottaa pitämään Jumalan tuomion uhalla häät ja avioliiton kunniassa (Hepr. 13:3). Ilmestyskirjan viimeiset luvut kuvaavat kristittyjen määränpäätä – suurta taivaallista hääjuhlaa.

Pohdi

-Mieti, miksi avioliiton asema on noinkin vahva eri kulttuureissa

- Monet kristityt ovat kyselleet, mistä hetkestä kristillinen avioliitto alkaa. Mitä aineksia tämä jakso antaa tuohon pohdintaan?

- Sijoita itsesi kreikkalaiseen tai roomalaiseen avioliittoon oman sukupuolesi edustajaksi. Mitä ajattelet?