Avioliitto vai yksinäinen elämä

Varhainen kristinusko seurasi useimmissa kysymyksissä juutalaista äitiuskontoaan ja asettui usein vastaan sovinnaista kreikkalais-roomalaista maailmaa. Erityisesti yhdessä kohdassa se kuitenkin kulki pian aivan omaa polkuaan ja poikkesi molemmista.  Toisin kuin samanaikaisessa juutalaisuudessa Uudessa testamentissa naimattomuus on arvokas asia. Tehdessään Uuden testamentin ajan jälkeen siitä avioliittoa korkeamman hyveen Kirkko kuitenkin itse asiassa poikkesi osin myös pyhistä kirjoistaan.

Kreikkalais-roomalaisessa maailmassa avioliiton tarkoitus oli saada laillisia lapsia. Yhteiskunnan tarjoama sosiaaliturva oli niukka tai olematon, ja vanhusten huoltaminen oli perillisten tehtävä. Perheen perustaminen ja vapaiden kansalaisten kasvattaminen oli myös velvollisuus omaa kaupunkia kohtaan. Sekä kreikkalaisten kaupunkivaltioiden että myöhemmin Rooman kaupungin ongelmana oli nimittäin usein väestön supistuminen.

Avioliiton solmiminen ja perheen perustaminen ei ymmärrettävästi kiinnostanut kaikkia miehiä yhteiskunnassa, jossa seksiä oli saatavissa helposti. Kreikassa saattoivat erityisesti filosofit osoittaa muutenkin varsin vähän kiinnostusta porvarilliseen avioelämään. Peripateetikkofilosofi Theofrastos lyttää kaikki perinteiset syyt avioliittoon (Fr. 158) ja häntä referoivan ja ehkä mukailevan roomalaisen Senecankin mukaan on typerää mennä naimisiin saadakseen lapsia, säilyttääkseen nimensä tai saadakseen vanhuuden turvaa ja varmoja perillisiä (Fr. 13.58). Tiedämme, että yhteiskunnan kannalta katsoen poikamiehenä eläminen houkutteli Roomassa liian monia. Plautuksen draamassa vanha mies naurattaa yleisöä juhlimalla vapauttaan:

Kun minulla on paljon sukulaisia, mitä minä lapsilla teen?

Nyt elän hyvin ja onnellisesti, niin kuin tahdon ja mieleni tekee.

Omaisuuteni jätän sukulaisilleni ja jaan sen heidän kesken

Siksi he ovat aina luonani, huolehtivat minusta, katsovat mitä puuhaan ja mitä tahdon (Mil. 705-708)

Yksinäinen elämä ei ollut siis valtiovallan suosima asia, mutta erityisesti keisariajan Roomassa yksi ja toinen valitsi ennemmin sen kuin avioliiton. Yhteiskunnat saattoivat eri keinoin muistuttaa kansalaisiaan oman yhteisön eduista. Latinankieliset lähteet ovat säilyttäneet useita vetoomuksia – konsuli Metellus Numidicus puhui kansalle näin:

Kansalaiset, jos vain voisimme olla ilman vaimoja, olisimme vapaita kaikesta avioliiton tuomasta ikävästä. Mutta koska luonto on säätänyt niin, että emme voi elää kovin mukavasti vaimojen kanssa emmekä ollenkaan ilman heitä, on ajateltava enemmän jatkuvaa onnea kuin hetken nautintoa (Gellius, 1,6, 1,2).

Tätä mottoa toisti myös keisari Augustus (Suetonius, Oct. 89; Livius, Epit.59). Avioliittoa ei siis välttämättä yritettykään perustella onnellisuudella, vaan järjellä ja yhteiskunnan hyödyllä. Jo Spartassa näitä perusteita tuettiin palkitsemalla ja rankaisemalla (Aristoteles, de rep.  2,6,3). Myös Ateenassa laki vaati kansalaisia menemään naimisiin, kuten koomikko Aristofanes toteaa Platonin Pidoissa 192b).  Ciceron mukaan sensorien tehtävä oli sakottaa liian pitkään poikamiehinä pysytelleitä kansalaisia (De legibus 3,3,7). Keisari Augustus pyrki veristen kansalaissotien jälkeisessä reformissaan suosimaan perheitä, joissa oli vähintään kolme lasta. Avioliitto ja lapset saattoivat myös edistää virkauraa. Ilmeisesti naimaton ei saanut perintöä ollenkaan ja lapseton vain puolet. Näin keisari siis yritti puuttua perinteisesti yksilönvapauteen kuuluvaan alueeseen varsin tiukoin keinoin. Se paljastaa hyvin ongelman, jonka kanssa moni muukin Välimeren alueen yhteiskunta – lapsia syntyi liian vähän.

Vaikka käsitys avioliitosta poikkesi monin tavoin modernista, sen asema oli kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassa vahva ja sitä pyrittiin puolustamaan. Ainakin päättäjien näkökulmasta oli perusteltua sanoa, että perhe oli yhteiskunnan ydin.

Israelilaisten parissa avioliittoa tukivat aivan samat asiat kuin kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassa. Vanhenevista vanhemmista huolehti vain perhe ja suku, ja useassa Vanhan testamentin kohdassa toivotaan kansan kasvamista (esim. Ruut 4:11; Jer. 29:6). Vanhan testamentin alusta lähtien avioliittoa arvostetaan ja lapsettomuus katsotaan suureksi suruksi ja häpeäksi. Tätä taakkaa kantoivat pitkään Abraham ja Saara (1. Moos. 12-21) sekä myöhemmin Samuelin äiti Hanna (1. Sam. 1). Vilkaisu Ruutin kirjaan ja moniin psalmeihin osoittaa, miten oma koti, perhe ja lapset ovat todellista elämän onnea.

Vanhan testamentin jälkeinen juutalaisuus ei kuitenkaan tyytynyt vain tähän. Ilmeisen yleisen tulkinnan mukaan Jumalan sanat 1. Moos. 1:18 (”Lisääntykää ja täyttäkää maa”) eivät olleet vain siunaus, vaan samalla käsky, joka piti täyttää. Sitä varten jokaisen velvollisuus oli solmia avioliitto ja saada lapsia. Tylyimpien opetusten mukaan lapseton avioliitto oli purettava määräajan jälkeen. Filonin näkökulmasta lapsettomuus oli häpeä (QE 2,19) ja avioliiton jatkaminen hedelmättömän naisen kanssa osoitti, että mies hakee vain nautintoa (Spec. 3,34-36). Samasta syystä mies ei saanut hänen mukaansa avioitua itseään vanhemman naisen kanssa (QG 1.27).

Filon näyttää vain muotoilevan varhaisen juutalaisuuden käyvät käsitykset, koska vastaavat opetukset esiintyvät pian rabbiinisen kirjallisuuden kokoomateoksissa, Mishnassa ja Toseftassa. Mishnan mukaan (m. Git.4,8a-b) vaimon hedelmättömyys oli laillinen avioeron peruste. Toseftan mukaan mies ei saanut mennä naimisiin hedelmättömän naisen tai itseään vanhemman kanssa (t. Yeb. 8.4). Tähän asenneilmapiiriin ei sopinut mitenkään tarkoituksellinen yksinäinen elämä. Tosin lähteiden syvempi tarkasteleminen opettaa tutkijalle tarvittavaa nöyryyttä: Filon puhuu ihailevasti juutalaisesta ryhmästä, joka syventyi uskoon ja rukoukseen eikä mennyt naimisiin. Essealaiset sovelsivat ilmeisesti omaan yhteisöönsä temppeliin kuuluvia säädöksiä eivätkä siksi sallineet kultillisesti epäpuhtaaksi tekevää yhdyntää luostarinsa alueella. Siitä huolimatta valtavirta on epäilemättä katsonut avioliiton paitsi siunaukseksi myös velvollisuudeksi. Kuten toisaalla tässä sarjassa on esitetty, avioliitossa olevilta edellytettiin lisääntymistä.

Näin kuvatussa ympäristössä Jeesuksen opetus on poikkeuksellinen. Kun hän torjuu avioeron ja uuden avioliiton, hänen keskustelunsa hämmästyneiden opetuslasten kanssa on yllättävä.

Opetuslapset sanoivat: "Jos avioliitto merkitsee miehelle tätä, on parempi olla menemättä naimisiin." Mutta hän sanoi heille: "Se ratkaisu ei sovellu kaikille, ainoastaan niille, joille se osa on annettu. On sellaisia, jotka äitinsä kohdusta saakka ovat avioliittoon kelpaamattomia, on toisia, joista ihmiset ovat tehneet sellaisia, ja on niitä, jotka itse, taivasten valtakunnan tähden, ovat ottaneet osakseen naimattomuuden. Joka voi valita tämän ratkaisun, valitkoon." (Matt. 19:10-12)

Sanat ”avioliittoon kelpaamaton” ovat lähinnä häveliäs käännös kreikan sanasta eunukhos, eunukki, jonka takana on ilmeisesti vastaava arameankielinen sana. Asiat tulevat selviksi, jos tässä sallitaan karkeanpuoleinen kielenkäyttö. Todennäköisesti vastustajat olivat nimittäneet Jeesusta ja hänen opetuslapsiaan pilkallisesti eunukeiksi – kulkevat ympäri eivätkä hoida Jumalan ihmiselle asettamaa velvoitetta lisääntyä. Jeesus listaa kolme syytä, jonka vuoksi ihminen ei voi mennä naimisiin. Osa ihmisistä on syntymästään lähtien selvästi fyysisesti avioliittoon kykenemättömiä – tällä tavalla selvästi erottuvat vammaiset mainitaan useinkin Mishnassa ja Toseftassa. Joistakin taas ihmiset ovat tehneet kastroimalla eunukkeja. Mutta oli mahdollista olla myös ”eunukki taivasten valtakunnan tähden”.

Näin siis vastustajien pilkkanimitys saa uuden sävyn – yksinäinen elämä ilman avioliittoa voi olla ihmisen uskoon perustuva valinta, joka ei suinkaan merkitse selän kääntämistä Jumalan käskylle, vaan syvää kuuliaisuutta. Juuri sitä varten opetuslapset olivat jättäneet kaiken ja lähteneet seuraamaan Jeesusta. Jumalan käskyä he eivät näin laiminlyöneet, vaan heitä odotti päinvastoin suuri palkka (Matt. 19: 27-30). Näin naimattomuus nousee arvoon, jota sillä ei varhaisessa juutalaisuudessa yleensä ollut.

Paavali luotaa Jeesuksen opetusta Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvussa 7. Myös täällä avioliiton rinnalle nousee naimattomuus arvokkaana ja hienona asiana, Jumalan antamana tehtävänä. Paavali ei anna sitovaa ohjetta, mutta muistuttaa edessä olevista vainoista. Kyseistä lukua saa lukea useampaan kertaan ymmärtääkseen, kumpi kahdesta elämänmuodosta on Paavalin mukaan enemmän Jumalan mielen mukainen. Hän puhuu samassa luvussa myös naimattomuuden armolahjasta, eli siitä että ihminen on onnellinen naimattomana ja ottaa sen Jumalan antamana tehtävänä.

Paavalin sanoja lukeva joutuu pohtimaan, kumpaa hän viime kädessä suosittelee, mutta varhaiset Kirkon opettajat eivät jättäneet omaa kantaansa arvuuttelun varaan. Varsin pian naimattomuus asetettiin avioliiton yläpuolelle, eikä avioliitto ole milloinkaan juutalaisten tekstien tavoin ihmiselle velvoite. Avioliitto katsottiin sallituksi niille, jotka eivät kyenneet elämään korkeamman ihanteen mukaan. Hieronymus (n. 347-420) toki muistutti siitä, että vaikka kulta on arvokkaampaa, ei kannata kulkea ympäri haukkumassa hopeaa (Adversus Iovinianum 1.3). Avioliiton puolustaminen oli kuitenkin harvaa poikkeusta lukuun ottamatta laimeaa, eivätkä kaikki ryhtyneet siihen ollenkaan. Hieronymuksen mukaan jokainen yhdyntä on itse asiassa epäpuhdas teko (Adv. Jov.1,20). Marttyyrina ilmeisesti v. 311 kuolleen Methodioksen Platonin klassikkoa mukailevassa teoksessa Pidot naiset keskustelevat pyhyydestä ja asettavat naimattomuuden selvästi avioliittoa korkeammalle: Historia etenee moniavioisuudesta avioliittoon ja edelleen naimattomuuteen.

Rajan vetäminen oikean ja väärän avioliitto-opetuksen välillä ei ollut Kirkolle helppoa. Avioliittoa ei suostuttu sanomaan synniksi – niin olivat tehneet jo varhain useat opettajat (Markion (n. 85-160), Tatianos (k. n. 185) ja useat gnostilaiset lahkot, jotka ajautuivat valtakirkon ulkopuolelle. Klemens Aleksandreialainen vastusti ankarasti noita käsityksiä, sanoi avioliittoa pyhäksi (Str. 3.12.84) ja suositteli avioliittoa lämpimästi sanoen avioparin toimivan yhteistyössä Luojan kanssa (Paed.  2.10.83). Esim. Gangran synodi tuomitsi jyrkästi avioliiton leimaamisen synniksi ja osoitti näin tuon opetuksen eläneen Kirkon ympäristössä ja varmaan sisälläkin. Rajansa oli myös sillä, mitä tavallinen kirkkokansa suostui kuuntelemaan. Kun Hieronymuksen ymmärrettiin Roomassa julistaneen avioliiton synniksi, kivet alkoivat lennellä ja kunnioitetun opettajan oli parasta vaihtaa katkerana maisemaa.

Monet kirkkoisät asettavat siis naimattomuuden selvästi avioliiton edelle. Tertullianus, jonka kirjoituksissa on myös toiseen suuntaan osoittavia jaksoja – hänen mukaansa yksikään mies ei tahdo solmia avioliittoa katsomatta ensin naista himoiten (Kehotus puhtauteen 9) -, osaa kuitenkin kehua kahden kristityn avioliittoa niin kauniisti, että teksti kannattaa lainata laajasti:

”Miten voisimmekaan kyllin kauniisti kuvata avioliittoa, jonka Kirkko järjestää, uhri vahvistaa ja jonka siunaus sinetöi, jota solmittaessa enkelit ovat todistajina ja mille Isä antaa suostumuksensa? Eiväthän maan päälläkään lapset solmi kunnollista ja laillista avioliittoa ilman isänsä suostumusta.

   Miten kaunis onkaan siis kahden kristityn avioliitto! He ovat yhtä toivossa, yhtä kaipuussa, yhtä elämäntavassa, yhtä harjoittamassaan uskonnossa. He ovat kuin veli ja sisar, molemmat saman Mestarin palvelijoita. Heitä ei erota mikään, ei lihassa eikä hengessä. He ovat todellisuudessa kaksi yhdessä lihassa, ja missä on vain yksi liha, siellä on myös vain yksi henki. Yhdessä he rukoilevat, yhdessä he palvovat, yhdessä paastoavat. He antavat toisilleen neuvoja, rohkaisevat toisiaan ja vahvistavat toinen toista. Kylki kyljessä he tulevat Herran huoneeseen ja ottavat osaa Herran juhla-ateriaan. Kylki kyljessä he kohtaavat vaikeudet ja vainot ja jakavat yhteisen lohdutuksen. Heidän välillään ei ole salaisuuksia, he eivät koskaan karta toistensa seuraa eivätkä koskaan tuota toisilleen surua. Yhdessä he käyvät katsomassa sairaita ja auttavat hätää kärsiviä. He antavat almuja epäröimättä, he tulevat Herran uhriaterialle ilman vaikeuksia. Päivittäiset hengelliset harjoitukset he tekevät kenenkään estämättä. Heidän ei tarvitse tehdä ristinmerkkiä salaa eikä tervehtiä veljiä arkaillen eikä pyytää Jumalan siunausta vaieten. He laulavat psalmit ja virret toinen toisilleen, pyrkien näkemään kumpi heistä ylistää heidän Herraansa kauniimmin. Katsellessaan tätä ja sen nähdessään Kristus riemuitsee. Tällaisille hän antaa rauhansa. Missä kaksi on yhdessä koolla, siellä hänkin on paikalla, ja missä hän on, siellä Paha ei viihdy.” (Ad uxorem 26-8)

Selvää kuitenkin oli, että naimattomuus oli useimpien isien mielestä avioliittoa parempi vaihtoehto eikä avioliitto ollut missään tapauksessa velvollisuus, kuten useimmat juutalaiset katsoivat. Mikä sai varhaisen Kirkon poikkeamaan noinkin nopeasti ja noin radikaalisti omasta perinnöstään? Jeesushan opetti kunnioittamaan ja arvostamaan avioliittoa, ja 1. Tim. 4:1-5 varoittaa vakavasti niistä opettajista, jotka kieltävät menemästä naimisiin.

Pyhä Henki sanoo selvästi, että viimeisinä aikoina jotkut luopuvat uskosta ja alkavat seurata eksyttäviä henkiä ja pahojen henkien opetuksia. He luottavat tekopyhiin valehtelijoihin, joiden omassatunnossa on polttomerkki. Nämä kieltävät menemästä naimisiin ja syömästä ruokia, jotka Jumala on luonut sitä varten, että ne, jotka tuntevat ja uskovat totuuden, nauttisivat niitä ja kiittäisivät Jumalaa. Kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä siitä tarvitse hylätä mitään, kun se otetaan kiittäen vastaan. Jumalan sana ja rukous pyhittävät sen.

Nämä opetukset kuitenkin unohdettiin tai painettiin sivuraiteille ja syitä oli useita. Korostus, jonka mukaan seksin tarkoitus on ainoastaan lapset eikä nautinto, eli jo juutalaisessa uskossa. Mutta Rooman keisariajan kuluessa virta vei myös pakanoiden parissa kohti askeesia ja kurinalaista elämää. Uusplatonilainen filosofia teki 200-luvun alkupuoliskolta alkaen selvän eron ruumiin ja sielun välillä, ja kaikki ruumiillinen katsottiin alempiarvoiseksi. Erään pakanafilosofin kerrotaan aterioineen vain joka toinen päivä – syöminen ja herkuttelu erotettiin siis toisistaan tiukasti. Kuten hyvin usein, kristityt seurasivat muotifilosofiaa. Pidättyminen avioliitosta ja seksistä sopi erinomaisesti uusiin virtauksiin. Askeesi ja luostarit kutsuivat niitä, jotka halusivat ottaa uskon tosissaan. Silloin sitouduttiin naimattomuuteen. Luostarilaitoksen valoisia puolia kiistämättä on syytä nähdä sen valtava vaikutus perhe- ja seksuaalietiikkaan. Vaikka ihminen saattoi toki olla kristitty arkielämässäkin, todellinen usko vaati kieltäytymistä, sanoutumista irti arkielämästä ja naimattomuutta. Oli kyse kahden tason kristillisyydestä.

Raamatun saaminen uuden ajattelun tueksi vaati epätavallisen tiukkaa taivuttelua. Jeesuksen opetuksessa naimattomuus oli mahdollisuus, Paavalin opetuksessa ehkä vielä parempi mahdollisuus. Tämä ei kuitenkaan riittänyt. Varsin pian erotettiin toisistaan ne, jotka elävät lihassa ja menevät naimisiin, ja ne, jotka elävät Hengessä ja naimattomina. Tämä Paavalin antropologian suruton murjominen tuli yli tuhatvuotiseksi perinteeksi ja vielä nuori Luther tarttui samaan selitykseen Invocavit-viikon saarnoissaan. Augustinuksen mukaan avioliitto on 1. Kor. 7 vain Paavalin antama myönnytys Korintin kristityille ja naimattomuus on todellinen ihanne – todellisuudessahan Paavali sanoo tuolla myönnytyksekseen, että hän antaa avioparille mahdollisuuden keskeyttää seksielämänsä yhdessä sopimakseen ajaksi.

Naimattomuuden ihanne johti Kirkon läntisessä osassa pappien pakkoselibaattiin. Sen tueksi poimittiin mielivaltaisesti – Mooseksen lain useimmista säädöksistähän ei piitattu – Vanhan testamentin puolelta sanat siitä, miten yhdyntä aiheutti kultillisen epäpuhtauden (3. Moos. 15:16–18). Kun lähinnä mielenkiintoisen raamatunselityksen mukaisesti Uuden testamentin paimenet rinnastettiin Vanhan testamentin uhripappeihin ja diakonit leeviläisiin sekä sakramentit uhrikulttiin, pastoreilta alettiin vaatia lännen kirkossa naimattomuutta – eiväthän he voineet etukäteen tietää, milloin joku piti kastaa tai jollekin jakaa Herran ehtoollinen. Ensimmäiset paavien selibaattia vaativat kirjeet v. 400 vaiheilla osoittavat selvästi, että todelliset perustelut olivat muualla ja Raamatun osana oli tukea niitä nöyrästi. Askeettinen ja maailmalle selkänsä kääntävä elämäntapa sekä luostarilaitos olivat jo aikoja sitten tehneet Jeesuksen osoittamasta mahdollisuudesta avioliittoa korkeamman ihanteen ja lopulta pastoreille velvoitteen. Vasta laajasti perinteisen raamatunselityksen kyseenalaistanut reformaatio mursi vakiintuneet asetelmat.

Kristillinen Kirkko kulki siis erityisesti lännessä aivan toisia polkuja kuin äitiuskontonsa opettaessaan naimattomuudesta ja avioliitosta. Jeesuksen opetus, johon Paavali liittyy, avasi naimattomuuden arvokkaaksi asiaksi, mahdollisesti Jumalan antamaksi tehtäväksi. Muutaman vuosisadan kuluessa se katsottiin useimmiten avioliittoa paremmaksi elämänmuodoksi. Tämä käsitys liittyy laajaan kokonaisuuteen, jossa Jumalan luomistyötä, seksuaalisuutta ja avioliittoa katsottiin lähinnä askeettisista ihanteista käsin. Samaa aihepiiriä on siksi käsiteltävä tämän sarjan useammassa luvussa.

Pohdi

- Millainen on naimattoman aikuisen rooli meidän kirkossamme?

- Mitä haasteita on vastoin tahtoaan naimattomana elävällä ihmisellä? Miten häntä voidaan tukea?

- Mitä Paavali tarkoittaa naimattomuuden armolahjalla (1 Kor. 7)?