Lapsi syntyy – ja mitä sitten?

Länsimaissa on viimeisten vuosikymmenien aikana käyty jatkuvaa poliittista kiistelyä elämän alkuun liittyvistä asioista. Juuri tässä on hyvä luoda katsaus maailmaan, jossa nämä asiat kuuluivat yhteiskunnalle hyvin vähäisessä määrin tai eivät ollenkaan. Silloin puhutaan lapsen syntymästä ja abortista. Ehkäisyn käyttöön antiikissa palaan myöhemmin.

Ehkäisyn merkityksestä antiikin aikana vallitsee erilaisia käsityksiä, mutta perhesuunnittelu oli ainakin hyvinkin yksinkertaista. Lapsi, joka ei ollut tervetullut, jätettiin heitteille tai surmattiin. Tapa tunnetaan sekä mytologiasta että historiallisista lähteistä ja antiikin aikana siihen törmäsivät jossakin vaiheessa todennäköisesti kaikki.

Yleisesti ottaen antiikin ihmisen elämä oli jakaantunut siihen alueeseen, josta päätti yhteiskunta ja siihen, mistä hän päätti itse. Lapsen syntymä ja perhekoko kuuluivat alueelle, jonka päätti yksilö eikä yhteiskunta. Ilmeisesti lait rajoittivat pikkulasten hylkäämistä harvoin jos koskaan. Valtaa pitävät toivoivat usein perhekoon kasvua, mutta ratkaisun saneli perheen arki. Käytännössä antiikin perheet olivat pieniä ja vain harvassa perheessä oli enemmän kuin kaksi poikaa ja yksi tyttö. Muiden syntyneiden lasten osana ei ollut tulla perheenjäseniksi – tosin lapsikuolleisuus on ollut hyvin suuri. Valitettavasti emme voi kuin arvailla, kuinka suuri osa lapsista hylättiin. Osa heistä selvisi hengissä, mutta kuinka moni?

Sekä kreikkalaisessa että roomalaisessa maailmassa syyt lasten hylkäämiseen olivat hyvin samantapaiset. Lapsi saattoi olla väärää sukupuolta tai vammainen, väärästä isästä tai syntynyt huonojen enteiden alla. Köyhä ei katsonut voivansa ottaa lasta vastaan, rikas ei halunnut jakaa aikanaan jättämäänsä perintöä liian moneen osaan. Perheen suunniteltu lapsiluku saattoi olla kaiken kaikkiaan jo täynnä tai lasta ei yksinkertaisesti tarvittu. Mikäli lasta ei haluttu perheeseen, hänet joko surmattiin tai jätettiin heitteille. Heitteille jätetyn ja eloon jääneen lapsen kohtalo vaihteli laidasta laitaan: Joku saattoi päätyä varakkaan, mutta lapsettoman perilliseksi, toinen ilotaloon lapsiseksin uhriksi, elleivät kylmä, nälkä tai pedot lopettaneet hentoa elämää heti alkuunsa. Ilmeisesti suurin osa hylätyistä ja eloon jääneistä lapsista päätyi naapurikaupunkeihin orjiksi.

Oman lapsen hylkääminen tai surmaaminen ei ollut ilon ja ylpeyden aihe. Sitä pidettiin ilmeisesti useimmiten ikävänä välttämättömyytenä, jonka edessä oli vain taivuttava. Kreikkalaiset ja roomalaiset kuiskivat kunnioittavasti kaukaisista kansoista, jotka eivät koskaan hylänneet lapsiaan.

Muutamat kansat, joiden väitettiin elättävän kaikki syntyneet lapsensa, olivat turvallisen kaukana ja muutenkin sopivia taruston kohteita. Sen sijaan kreikkalais-roomalainen maailma tunsi keskuudessaan asuvan joukon, joka ei hylännyt omia lapsiaan. Vaikka Mooseksen laki ei anna aiheesta yksiselitteistä kieltoa, varhaisjuutalaiset opettajat kielsivät vastasyntyneiden lasten hylkäämisen usein ja ehdottomasti. Se oli yksi niistä asioista, joita juutalainen ei kerta kaikkiaan saanut tehdä. Kielto sisältyy useisiin moraalin tiivistelmiin, ja sitä toistavat ensimmäisellä kristillisellä vuosisadalla Filon, Josefos ja ilmeisesti samaan aikaan myös Pseudo-Fokylides. Kieltoa epäilemättä rikottiin, kuten kaikkia moraalisäännöksiä kaikkina aikoina. Joskus juutalaisten korttelien nurkiltakin saattoi löytyä hylätty pikkulapsi. Jonkun opettajan mukaan hänet oli laskettava juutalaiseksi, jos kaupungin enemmistö oli juutalaisia. Rabbi Juudan mukaan hänet piti kuitenkin katsoa pakanaksi, jos kaupungissa asui yksikin pakananainen (m. Makh. 2,7). Juutalaiset vanhemmat kun eivät omia lapsiaan hylkää.

Kristityt omaksuivat kiellon juutalaisilta hämmästyttävän nopeasti, vaikka sen enempää Vanha kuin Uusikaan testamentti ei sitä suoraan sisällä. Varhaisimmat Uuden testamentin jälkeen kirjoitetut kirjat, kuten Didakheja Barnabaan kirje seuraavat muutenkin paikoin sanasta sanaan meiltä kadonnutta juutalaista moraalin käsikirjaa:

”… äläkä tapa lasta kun se on syntynyt” (Did. 2:2)

” … äläkä tapa lasta kun se on syntynyt" (Barn. 19:5)

Jo toisen vuosisadan alkupuolella ja siitä eteenpäin siis käy selväksi, että kristityt ovat perineet äitiuskonnostaan valmiin toimintamallin. Tämä toistuu sen jälkeen halki vuosisatojen sekä idän että lännen kirkkoisien opetuksessa, kunnes vaikutusvaltaisimmat opettajat Basileios Suuri (330–379) idässä ja Augustinus (354–430) lännessä sinetöivät opetuksen kristilliseksi perinteeksi, jota on kunnioitettu näihin päiviin asti. Yleensä vahvasti heikomman puolelle asettunut Basileios asettuu nimenomaan lapsen puolelle ja vaati yli kahdenkymmenen vuoden katumusaikaa, ennen kuin oman lapsensa ilman äärimmäistä köyhyyttä hylännyt päästetään Herran ehtoolliselle (Ep. 217,56). Näiden kirkkoisien elinaikana on jo tietoa myös siitä, että ihmisrakkaus sai kristityt ottamaan elätettävikseen muiden hylkäämiä lapsia.

Varhaiset kristityt omaksuivat lähes kaikki perustelut suoraan juutalaisilta. Oli helppo kuvata, miten julma oli vastasyntyneiden kohtalo: Nälkä ja vilu tappoivat heistä osan, mutta varmaan useampien kohtaloksi koituivat tunkioita kolunneet eläimet. Oman lapsen joutuminen orjaksi tai isännälleen murjottuna rahaa kerjääväksi ihmisraunioksi ei ilahduttanut ketään. Vielä vähemmän ilahdutti hyvinkin mahdollinen optio, että oma lapsi vietiin ilotaloon, ja kirkkoisät kääntävät puukkoa haavassa muistuttamalla mahdollisuudesta, että isä kohtaa siellä tietämättään oman lapsensa. Mutta ennen muuta sekä juutalaisten että kristittyjen asenne perustui Jumalan käskyyn. ”Älä tapa” esti surmaamasta vastasyntynyttä. Juutalaisten keskuudessa sovinnainen opetus – kutsuttakoon sitä vaikka isien perinnäissäännöksi – esti asettamasta pikkulasta alttiiksi tälle vaaralle, ja kristityt omaksuivat perustelun heti. Jokainen ihminen on Jumalan luoma ja hänellä on oikeus elää.

Antiikin lähteet eivät kerro yksityiskohtia siitä, miten abortti suoritettiin. Ymmärrettävästi se oli helpointa tehdä varhain ja lääkkeiden avulla, jos ne vain tehosivat. Näille lääkkeille nauramisen aika on ohi. Antiikin lääkereseptit tuottavat eläinkokeissa abortin varsin tehokkaasti eikä ole syytä epäillä niiden tehoa antiikin ajan arjessa. Lähteet eivät juuri kerro, että pakanakansat olisivat rajoittaneet raskauden keskeyttämistä. Hippokrateesta lähtien aborttiin suhtauduttiin kriittisesti, mutta mahdollisuus hylätä vastasyntynyt epäilemättä vähensi embryotomian, vaarallisten leikkausten määrää. Silti sekä kemiallinen raskauden keskeytys että embryotomia olivat sinänsä laillisia. Juutalaisten ja kristittyjen osalta kemiallista aborttia on vaikea tai mahdoton erottaa ehkäisystä. Sen sijaan lähteet puhuvat myös embryotomiasta.

Juutalaiset lähteet kieltävät abortin ehdottomasti ja se on kuulunut tärkeän osana juutalaisten eettisiin käsikirjoihin (esim. Filon, Spec. 3,117-19, Pseudo-Fokylides, 184-85; Josefos, Apion2,199-203; moraalin käsikirjoihin palaamme myöhemmin). Sen sijaan se sallitaan selkeäsanaisesti silloin, kun äidin henki on vaarassa:

Jos synnyttävä nainen on suurissa vaikeuksissa, silloin lapsi otetaan ulos hänen kohdustaan ja poistetaan jäsen jäseneltä, sillä naisen henki asetetaan lapsen hengen edelle (m. Ohal. 7.6)

Mishnaa myöhäisempi Tosefta toistaa ohjeen ja terästää sitä sanomalla, että operaatio tehdään vaikka sapattina (t. Yeb. 9.5). Asia on kuitenkin niin vakava, että se vaatii oikeuden päätöksen. Lisäksi oikeus aborttiin lakkaa Mishnan mukaan määrättynä hetkenä:

Jos suurin osa lapsesta on tullut esiin, siihen ei enää saa koskea, koska yhden ihmisen elämää ei saa päättää toisen elämän vuoksi  (m. Ohal. 7.6)

Juutalaiset opettajat sallivat siis abortin äidin hengen pelastamiseksi, mutta asettivat selkeät rajat. Lapsen elämä oli pelastettava, jos se vain oli mahdollista. Ihminen ei ole vapaa tekemään pienokaiselle mitä haluaa, vaan häntä sitoo Jumalan laki.

Myös abortin kohdalla varhainen Kirkko seurasi hyvin tarkoin juutalaisuuden opetuksia. Abortti torjutaan jo varhain usein ja ehdottomasti. Barnabaan kirje ja Didakhe sanovat asian sanasta sanaan samoin, juutalaista etiikan käsikirjaa lainaten;

Älä surmaa lasta lähdettämällä, äläkä tapa lasta kun se on syntynyt. (Barn. 19:6; Did. 2:3)

Pietarin apokalypsi, joka on kirjoitettu välillä 100-180 j.Kr., kuvaa synkästi abortin tehneiden vanhempien rangaistuksia taivaassa (8,1-10). Tähän traditioon liittyy myös Klemens Aleksandreialainen (Ecl. 41 CGS 17: 149). Monien muiden lähteiden kohdalla on vaikea määrittää, puhutaanko ehkäisystä, abortista vai molemmista, koska samoja lääkkeitä käytettiin molempiin tarkoituksiin. Joka tapauksessa abortti samoin kuin vastasyntyneiden surmaaminen tai hylkääminen tuomitaan kristillisessä perinteessä alusta lähtien ankarasti.

Vaikka abortti torjutaan, juutalaisten tavoin myös kristityt sallivat äidin hengen pelastaminen abortilla. Tertullianuksen (160-220) mukaan se on ”julma välttämättömyys” (De anima 25,4) ja sen hyväksyi myös Augustinus (Ench. 86).

Ensin juutalaiset ja sitten kristityt poikkesivat siis selkeästi kreikkalais-roomalaisesta elämäntavasta opettaessaan abortista ja pikkulasten hylkäämisestä. Kun nykyään puhutaan abortista, keskustelu käy kuumana kahden vaihtoehdon välillä: Kuuluuko päätös syntymässä olevasta elämästä yksilölle (äidille) vai yhteiskunnalle. Kreikkalais-roomalaisessa antiikissa vastaus oli yksiselitteinen: Päätös kuului yksilölle (isälle) eikä yhteiskunnalla ollut sanomista siihen, hylkäsikö perhe pikkulapsensa vai ei. Päättäjät saattoivat vain harmitella pientä lapsilukua ja pyrkiä tukemaan perhemallia erilaisin säädöksin. Silti päätäntävalta oli perheellä. Juutalaiset ja heitä seuraten varhaisimmat kristityt kulkivat toista linjaa. Heidän käsityksensä mukaan päätös sikiön ja vastasyntyneen elämästä ei kuulunut yksilölle, kuten pakanoiden keskuudessa, mutta ei myöskään yhteiskunnalle, kuten perinteisessä länsimaisessa kristikunnassa. Päätös siitä kuuluu Jumalalle, jonka määräyksiin jokainen ihminen on sidottu.

Tällä kohdalla on syytä vilkaista paitsi historiaan myös nopeasti muuttuvaan nykyhetkeen ja ei-kristilliseen moraaliin. Läntinen maailma on siis perinteisesti tuominnut paitsi abortin myös vastasyntyneiden lasten surmaamisen. Viime vuosikymmeninä globaali moraali on koskettanut myös läntistä maailmaa. Edelleen vain harva on kuitenkin tietoinen siitä, millaiseen järkyttävään epätasapainoon poikalasten suosiminen on johtanut Aasiassa. Tutkijat käyttävät siitä vaikeasti suomennettavaa nimitystä gendercide, mikä tarkoittaa tyttöjen joukkomurhaa. Pahimmillaan se merkitsee, että sataa tyttölasta kohti syntyy 136 poikalasta. Syynä on valikoiva abortti tai pikkutyttöjen surmaaminen. Armeniasta Kiinaan ulottuvalta alueelta puuttuu noin sata miljoonaa tyttölasta. Kyse ei ole ainoastaan rakoilevasta ja osittain jo hylätystä yhden lapsen politiikasta, vaan poikalasten arvostuksesta. Itäisissä kulttuureissa tytär siirtyy toiseen sukuun ja pitää huolta appivanhemmistaan – intialaisen sananparren mukaan tyttölapsen kasvattaja kastelee toisen puutarhaa. Moraalisten kysymysten lisäksi esille nousee yhteiskunnan tulevaisuus. Aasiassa kymmenet miljoonat nuoret miehet ovat jäämässä vaille puolisoa. Lähitulevaisuus näyttää, millaisen yhteiskunnan tämä kehitys muodostaa. Todennäköisesti päättäjät pyrkivät muuttamaan vinoutumaa säädöksin – ja ovat yleisesti hyväksyttyjen arvojen edessä yhtä voimattomia kuin antiikin ajan vallanpitäjät.

Sekä juutalainen että sitä seurannut kristillinen usko katsoivat uuden ihmisen syntymän Jumalan luomistyön tulokseksi. Psalmi 139:13-14 muotoilee tämän näin:

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten,

äitini kohdussa olet minut punonut.

Minä olen ihme, suuri ihme,

ja kiitän sinua siitä

Tämä näkökulma ei ole ainoastaan filosofinen, vaan aivan käytännöllinen. Hädässään ja kuolemanvaarassa (esim. Ps. 22:10; Job 10:11) ihminen kääntyy Luojansa puoleen ja pyytää apua häneltä, jolta on saanut lahjaksi elämän. Jokainen ihminen on Jumalan luoma ja ainutlaatuinen. Hänellä on puolustaja, myös pienellä lapsella jo ennen hänen syntymäänsä. Tämä näkökulma merkitsi syvällistä eroa ensimmäisten kristittyjen kohtaamaan kreikkalais-roomalaiseen maailmaan, jossa lapsen elämästä päättivät puhtaasti vanhemmat, tarkemmin sanottuna isä. Sittemmin asiaa on säädellyt laeillaan yhteiskunta, mutta nyt virta näyttää käyvän uudelleen siihen, että asia ratkaisee yksilö itse. Kristillisen Kirkon tehtävänä on muistuttaa, että päätösvalta elämän ja kuoleman asioissa on yksin Luojalla.

Pohdittavaksi:

- Millaisia kosketuskohtia löydät antiikin ajan tilanteen ja nykyhetken välillä?

- Monissa kulttuureissa vanhemmille on annettu ja annetaan edelleen käytännössä valta valita lapsen sukupuoli. Onko tässä myös läntisen maailman tie?

- Minkä verran kristittyjen tulee yrittää vaikuttaa yhteiskunnan lainsäädäntöön ja minkä verran keskittyä vain oman joukon opettamiseen?