Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat,

kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan,

ne joutuvat tulen ruoaksi.

Sillä lapsi on syntynyt meille,

poika on annettu meille.

Hän kantaa valtaa harteillaan,

hänen nimensä on

Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala,

Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.  (Jes. 9:4-5)

Kahdeksankymmentä vuotta sitten isoäitini ja isoisäni asuivat tässä kaupungissa. He olivat lähettäneet kolme aikuista poikaansa sotaan.  He kirjoittivat heille melkein päivittäin – sinne jonnekin, tarkkaan he eivät tietäneet minne. Posti toi kirjeen, mutta oliko sen lähettäjä vielä hengissä?  Ukkini toimi sodan aikana pappina Savossa, ja kun hän kulki kylällä, kodeissa pelättiin, että hän kääntyy portilta tuomaan suruviestiä. Suomessa elettiin sydämet syrjällään. Mutta takaisin Turkuun ja isovanhempieni kotiin.  Mitähän he Turussa ajattelivat sinä päivänä, jona kirjettä ei tullutkaan? Olen miettinyt, millaisia rukouksia he pitivät iltaisin. Jos nyt tulisi sota, me istuisimme vaimoni kanssa samassa kaupungissa kuin he aikoinaan. Meitä kalvaisi huoli viidestä pojastamme, jotka olisivat – niin, missä?

Iloitse, tytär Siion! Riemuitse, tytär Jerusalem! Katso, kuninkaasi tulee. Vanhurskas ja voittoisa hän on, hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla, aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa. Hän tuhoaa sotavaunut Efraimista ja hevoset Jerusalemista, sotajouset hän lyö rikki. Hän julistaa kansoille rauhaa, hänen valtansa ulottuu merestä mereen, Eufratista maan ääriin asti. (Sak. 9:9-10)

Eurooppaa raatelee sota. Viimeistään se on pakottanut minut näkemään, miten ohut ja puutteellinen on ollut oma käsitykseni sodasta ja rauhasta. Monien muiden tavoin olen lähinnä keskustellut siitä, saako uskova ihminen puolustaa tai valmistautua puolustamaan omaa maataan ja mennä asepalvelukseen, ja siinä se pohdinta.  Jo maahanmuuttajasisareni ja veljeni ovat opettaneet minua katsomaan asiaa uusin silmin, ja nyt se näky vain voimistuu. Kun heille puhutaan Rauhanruhtinaasta, silmiin syttyy uusi katse.  Aivan perusasia, mitä ihminen haluaa, on elää rauhassa omassa kodissa, istua kuistilla ystävien kanssa, pelailla jalkapalloa kavereiden kanssa ja katsoa, miten omat lapset kasvavat. Ei vihaa, ei verenvuodatusta, ei tulitusta eikä pakenemista henki kurkussa. Vain rauha, ja sen tuo Rauhanruhtinas.

Minun kansani saa asua rauhan niityillä,

turvallisissa asuinpaikoissa, huolettomilla leposijoilla.

Metsää kaatuu lakoon, kaupunkeja sortuu maahan,

mutta te onnelliset, te saatte kylvää

kaikkialle, missä vesi kostuttaa maan, Jes. 32

Tänä aamuna kiitän Jumalaa siitä, että hän on antanut minun herätä maahan, jossa vallitsee syvä rauha. Kaikki poikamme ovat tekemässä arkitöitään, rauhan töitä. Turun kodissamme vallitsee turvallinen rauha ja kevätaurinko paistaa.  Se ei ole todellakaan itsestään selvää, niin kuin eivät muutkaan Jumalan lahjat. Me vain tulemme niille sokeiksi. Mutta tämän lisäksi me katsomme tulevaan:

Tulee vielä aika, jolloin Herran pyhäkön vuori seisoo lujana.

Ylimpänä vuorista se kohoaa, korkeimpana kukkuloista, ja kansat virtaavat sinne.

Monet kansat lähtevät liikkeelle sanoen: »Tulkaa, nouskaamme Herran vuorelle,

nouskaamme Jaakobin Jumalan pyhäkköön!

Hän opastaa meitä tiellään, ja me, me tahdomme kulkea hänen polkujaan,

 sillä Siionista tulee Herran sana ja Jerusalemista kaikuu Jumalan puhe.»

Hän, Herra, ratkaisee kansakuntien riidat, hän jakaa oikeutta väkeville kansoille lähellä ja kaukana.

Niin taotaan miekat auran teriksi ja keihäät vesureiksi.

Yksikään kansa ei enää kohota miekkaa toista vastaan eikä harjoittele sotataitoja.

Silloin jokainen saa istua mitään pelkäämättä oman viiniköynnöksensä ja viikunapuunsa alla.

Näin on Herra Sebaot sanonut. (Miika 4:2-4)

Me katsomme Rauhanruhtinaaseen ja kutsumme kaikkia muita kanssamme rukoilemaan: Tulkoon sinun valtakuntasi! Puhumme rauhasta, mutta se ei tarkoita tämän maailman rakenteiden pönkittämistä. Päinvastoin, vaikka meillä onkin tehtävä tämän kärsivän maailman keskellä.  Vain Rauhanruhtinaan valtakunnan unohtava panee toivonsa tähän maailmaan. Se katoaa eikä jälkeäkään jää. Luodaan uusi taivas ja uusi maa, ja siinä on meidän toivomme.  

  – ” Aika on käymässä vähiin”, sanoo Paavali. Sanat on helppo kuulla suomeksi, mutta alkuteksti on vaikeampi, arvoituksellinenkin ja puhuttelevampi. Aika on synestalmenos, kokoon kääritty. Niin kuin teltta puretaan ja kääritään kokoon. Niin kuin esirippu sidotaan nippuun, kun esitys on päättynyt ja näyttämö puretaan. Niin kuin laivan purjeet reivataan ja sidotaan kokoon, kun laiva jo lipuu satamaan.  Jumalan kirkkaus on lähempänä kuin luulemme.

Tänään kirkolliskokouksessa tehtävämme on rakentaa Kristuksen kirkkoa ja tätä maailmaa.  Teemme sen itsemme kokoisina, muistaen oman vastuumme Jumalan edessä.  Emme ole Jumalan sanan isäntiä emmekä emäntiä, vaan palvelijoita, emmekä ole jäämässä tähän maailmaan. Me katsomme tulevaan.

Vielä ei viikunapuu ole kukassa,

viiniköynnöksissä ei ole rypäleitä,

vielä ei oliivipuu kanna hedelmää

eikä pelloilla kypsy vilja,

vielä ei aitauksessa ole lampaita

eikä karjaa tarhassa. Mutta jo nyt minä riemuitsen Herrasta,

iloitsen Jumalastani, joka pelastaa.

Herra, minun Jumalani, on voimani. (Hagg 3)