Eilen käsiteltiin monien muiden asioiden lisäksi kaksi, jotka erityisesti kiinnittivät minun huomioni. 

Kirkolliskokous hyväksyi omalta osaltaan julistuksen, jonka mukaan Suomen ortodoksit ja luterilaiset tunnustavat toistensa kasteen. Asiakirja on sinänsä mielenkiintoinen, mutta se ei käytännössä muuta mitään. Suomessa ei ole ollut tapana kastaa uudelleen niitä, jotka siirtyvät ortodoksien parista luterilaisiin eikä päinvastoin. Kyseessä on siis vakiintunut käytäntö, joka nyt vain kirjattiin.  En missään tapauksessa kastaisikaan uudelleen ortodoksia, joka on kastettu Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Hienoa on, että näin eivät tee ortodoksitkaan luterilaiselle. Yksi kaste, yksi usko, yksi Herra.

Toinen asia ei kosketa kovin monia suomalaisia, mutta on oireellinen ja samalla tärkeä ulkomailla asuville.  Toisin kuin Ruotsin kirkko Suomen kirkko ei ole perustanut ulkomailla oman kansan seurakuntia, vaan on pyrkinyt integroimaan ulkosuomalaistyön paikallisiin luterilaisiin seurakuntiin ja näin on tehty myös Saksassa.  Nyt Saksan evankelinen kirkko painii suurten talousvaikeuksien kanssa. Siksi sopimus siirtää vastuun työstä Merimieslähetykselle, jolla Saksan kirkko antaa erikseen sovittavan tuen.

   Oireelliseksi koko asian tekee sen tausta.  Saksan evankelisella kirkolla oli v. 2003 noin 25 miljoonaa jäsentä. Nyt heitä on noin 20 miljoonaa.  Samaan aikaan Ruotsin kirkko on supistunut voimakkaasti: Vuonna 2003 jäseniä oli ruotsalaisista 79.8,  jäsentä, v. 2020 vain 55,8%.  Suomen tilannehan on hyvin murheellinen: v. 2022 kirkkoon kuului 84,1%, nyt vuoden alussa 66,5%.  Kolme vahvaa luterilaista kirkkoa on siis menettänyt 20 vuodessa viidenneksen jäsenistään. Nyt sitten istutaan pöytään ja katsotaan, mistä leikataan ensiksi ja mistä vasta sitten.

Nämä asiat eivät herättäneet kirkolliskokouksessa kovin suuria tunteita. Ensimmäinen niistä on silti sisällöltään hyvin tärkeä. Toinen on yksi niistä monista, jonka pitäisi soittaa hälytyskelloja.