''Kirkolliskokouksen työ päättyi poikkeuksellisesti jo torstai-iltana, vaikka perjantaiaamuksi oli alustavasti varattu täysistunto. Varmuuden vuoksi koko piispakunta ja muutamat muutkin anoivat lomaa osallistuakseen presidentti Martti Ahtisaaren hautajaisiin. Iltapäivällä nuijankopaus kuitenkin päätti täysistunnon ja siihen päättyi urani kirkolliskokousedustajana.

Torstai-iltana järjestettiin kirkolliskokouksen päätösjuhla. Juhla-ateria ja iltajuhla järjestettiin Opistolla – aikanaan tämä viimeinen juhla oli vaikkapa Turun linnassa, mutta nyt loistoa on syystä karsittu.  Nyt järjestetty juhla oli erittäin tasokas ja miellyttävä. Sen jälkeen kuljettiin lyhtykulkueessa Maarian kirkkoon kuulemaan Bachin upeaa kantaattia ”Kuka tietää, milloin päiväni päättyy?”.  Ilta oli vielä nuori ja suuri osa edustajista istui yömyöhään opiston kahvilassa. Tässä iltakahvilassa olen käynyt lukemattomia antoisia iltakeskusteluja.  Päivän aikana jätettiin monet jäähyväiset. Koskettavaa on, että entiseen tapaan lämpimimmät heitettiin niiden kanssa, joiden kanssa oltiin ja ollaan kaikkein eniten eri mieltä.

Näin siis päättyi kolmas ja viimeinen kirkolliskokouskauteni.  Mieleni on kiitollinen: Näiden vuosien aikana olen saanut paljon. Olen saanut tukeutua moniin kirkolliskokousedustajiin, joilla on ollut minulta puuttuvaa asiantuntemusta.  Monien kanssa olen ystävystynyt syvästi myös yli erilaisten rajojen ja toivon yhteyden jatkuvan.  Asiantuntemusta olen hakenut tarvittaessa myös kokouksen ulkopuolelta.  Apuaan ovat tarjonneet useat kirkkoherrat ja kokeneet seurakuntapapit.  Eniten olen asioita puinut veljeni Ollin ja poikieni kanssa. Ja raskaimman taakan on totta kai kantanut rakas Marja-vaimoni, joka olisi toki myöntänyt kotiviisumin jatkoakin ajatellen. Mutta minun osaltani tämä oli tässä. Vanhaa viisasta tapaa noudattaen sanon: ”Kiitos ja anteeksi!” Kiitos kaikille, joilta olen saanut paljon, ja pyydän anteeksi kaikilta, joita olen estänyt näkemästä Kristuksen kirkkautta.

Ensi toukokuussa täällä istuu toinen joukko, jonka valitsevat seurakuntien jo valitut luottamushenkilöt sekä pastorit.   Rukoilen, että uudessakin synodissa istuisi paljon niitä, joille Raamattu on rakas.  Kymmenen ja jopa viiden vuoden sisällä kirkon toiminnassa on edessä hämmästyttävän suuria muutoksia, jotka näyttävät vievän mukanaan hyvin paljon meille rakasta.  Mutta olisiko taivaanrannassa kuivan kauden jälkeen jo pieni pilvi, vain kämmenen kokoinen (1. Kun. 18:44)?