Kirkolliskokousviikko on ohi ja olen jo vetäytynyt mökille palauttelemaan tiukasta työrupeamasta.  Jumalan luonto on ihana hoitomuoto: Hanhien kaklatus, kaulushaikaran lempeä puhallus, merikotkaparin ylilento, pikkulintujen konsertti – tämä on vuoden parasta aikaa!

Kirkolliskokousviikon aatoksiin palaan tämän jälkeen vielä yhdellä kirjoituksella, mutta nyt muutama sana loppuviikon tapahtumista. 

Mikkelin piispa Seppo Häkkinen saateltiin eläkkeelle poikkeuksellisen lämpimin ja kunnioittavin sanoin, mistä veljeni Pasi Palmu kirjoitti hienosti .  Piispa Sepon mukana kirkon johdosta poistuu lämminsydäminen ja herätysliikkeiden hengellistä antia sekä periaatteessa että käytännössä arvostava hahmo. Mikkelin hiippakuntaan valitaan pian uusi piispa ja tämä vaali on syytä pitää rukouksissa.

Torstain ja perjantain aikana eteemme tuli esitys, jonka mukaan kirkko voisi vihkiä myös sellaisen avioparin, joista vain toinen kuuluu johonkin kristilliseen yhteisöön. Näin luterilaisen kirkon jäsen olisi voitu vihkiä kristilliseen avioliittoon hindun, muslimin tai vakaumuksellisen ateistin kanssa. Tällä hetkellä se on mahdotonta, mutta avioliitto voidaan siunata.  Muutamilla tunteet roihahtivat, mutta asia ei saanut seuraavassa äänestyksessä kolmen neljän osan määräenemmistöä ja aloite raukesi.

    Olin käsittelemässä asiaa perustevaliokunnassa, joka antoi asiassa lausunnon lakivaliokunnalle. Olin koko ajan aloitteeseen torjuvalla kannalla.  Yksityiskohtiin menemättä sanon, että avioliitto voidaan siunata, mutta kristillinen avioliitto on toinen asia.