Kirkolliskokouksen tehtäviin kuuluu päättää keskusrahaston asioista (seurakuntien budjetteja ei siinä käsitellä). Raha-asioista en ole juuri puheenvuoroja käyttänyt, koska kirkolliskokouksen jäsenissä näissä asioissa paljon enemmän asiantuntemusta kuin minulla. Isot linjat toki koetan hahmottaa ja hahmotankin. Kirkolliskokoushan ei päätä seurakuntatalouksien vaan ainoastaan keskushallinnon rahoista.  Kun nyt on puhuttu sekä rahasta että alustavasti myös tulevista hallinnon muutoksen tarpeista, olen ollut silti hyvin huolestunut. Kirkolliskokoushan säätää kirkkolain ja kirkkojärjestyksen, jotka vaikuttavat ratkaisevasti kaikkeen kirkolliseen talouteen.

Kirkolliskokous joutuu säännöllisesti päättämään asioista, joissa säästetään kymmeniä tuhansia tai satoja tuhansia euroja, joskus puhutaan jopa miljoonasta tai kahdesta.  Yleiskeskustelun sävy on selvä: Mistään ei voi säästää, kun kaikki on tärkeää.  Kirkon verotulot, joista ylivoimainen valtaosa on seurakuntatalouksien rahoja, ovat noin miljardin luokkaa.  Veronmaksajien lukumäärä putoaa joka vuosi ja tällä tahdilla kirkko on alle viidentoista vuoden kuluttua vähemmistökirkko. Mitä sanotaan siinä vaiheessa, kun säästettävänä ei ole satatuhatta tai edes miljoona, vaan käytettävissä oleva rahamäärä on vaikkapa vain sata miljoonaa euroa vähemmän kuin nyt?

Vain tunnustellen ja varovaisesti on keskusteltu myös seurakuntarakenteen muutoksesta ja kirkon hallinnosta. Tämänhetkinen hallinto ja rakenne on eri tasoilla hyvin byrokraattinen ja kallis. Muutostarpeista käytävän keskustelun seuraaminen on ollut lähinnä hämmentävää ja masentavaakin.  Jonkun mielestä päätösvallan pitää olla lähinnä hiippakunnassa, jonkun mielestä seurakuntayhtymässä, jonkun mielestä paikallisseurakunnassa, jonkun mielestä piispoilla, jonkun mielestä maallikoilla. Joku vaatii suoraa vaalia, joku välillistä. Jonkun mielestä rikkaiden seurakuntien on tuettava varattomia, toisten mielestä kaikkien on pärjättävä enemmän omillaan.  Toiveet menevät niin eri suuntiin, että yhteistä linjaa tuskin hahmottuu, varsinkaan kun kaikesta olisi päätettävä kolmen neljänosan määräenemmistöllä.

Pitää siis säästää ja muuttaa. Arvioni mukaan ei siis säästetä eikä muuteta. Kuitenkin on pakko säästää ja muuttaa, eikä sen välttäminen ole päättäjien vallassa. Mitä siis on edessä? Tunnen asetelman valtion, kunnan, paikallisen seurakunnan ja yhdistysten elämästä.  Jonakin päivänä pää tule vetävän käteen eikä tosiasioita voi enää väistää. Silloin on edessä niin sanottu pitkien puukkojen yö.  Jokin joukko istuu alas ja tekee vastenmielisiä päätöksiä: Kaikki se, mikä oli eilen mahdotonta, on nyt mahdollista, eikä pyhiä lehmiäkään säästetä. Konsulentiksi on astunut pakko, joka ei anna aikaa harkinnalle eikä neuvottelulle. Jälkikäteen katsottuna päätökset eivät ole olleet välttämättä viisaita. Saan mieleeni monia paketteja, joita muistellaan edelleen kitkerin mielin. Muistan kuitenkin myös kyynelehtivät johtajat, joiden yhteisöt eivät reagoineet ajoissa ja jotka joutuivat toteamaan, että kaikki oli lopussa.

Kirkon päätösjärjestelmä on hyvin raskassoutuinen ja kokemukseni mukaan muutosvastarinta hyvin suuri.  Asetelma myös vaihtelee paljon eri alueilla. Helsingin seurakuntayhtymä, missä jäsenkato on suurin, taitaisi selvitä pitkään ilman yhtään jäsentä. Itä-Suomi ja Pohjois-Suomi, missä seurakuntaelämä on paljon vilkkaampaa, ovat paljon nopeammin köysissä.  

Kirkollisen päätöksenteon luonteen vuoksi pitkien puukkojen yötä tuskin tulee.  Sen sijaan tosiasiat tulevat vastaan tavalla tai toisella: Jos on säästettävä paljon, tehdään rajuja säästöpäätöksiä.  Niitä tehdään seurakuntatasolla pakon edessä jo nykyään, joka kerta kun budjettia laaditaan. Kokonaiskirkko ja sen säädöksiä antavat elimet sen sijaan eivät näytä pystyvän syvälle meneviin päätöksiin ennen kuin on pakko.  Mutta miten se pakko tulee vastaan ja koska? 

Tässä viestissä puhun vain taloudesta ja kirkollisen työn resursseista.  Uskon sisältöön kuuluvat asiat ovat toinen kysymys, ja niistä olen puhunut ja puhun toisessa yhteydessä.  Nyt menossa olevalla kurssilla ei voida kauan jatkaa.  Meidän Herramme tietää, mitä on edessä. Me pienet ihmiset voimme vain rukoilla, pohtia  - ja toimia parhaan viisautemme mukaan.